Ei en ole valmis, olen puolitiessä jonnekin...

Sainkun sainkin sen viime viikolla peräänkuuluttamani viimeisen kandivaiheeseen kuuluvan opintosuorituksen. Kandinpapereitteni pistäminen hakuun viime viikon sisällä oli kyllä hiukan vaarassa byrokraattisten kuvioiden monimutkaisuuden tähden, mutta lopulta sain lomakkeeni sisään 15 minuuttia ennen kanslian sulkeutumisaikaa. Tosin byrokraattista prosessia piti kyllä käydä vähän ensin nopeuttamassa historian laitoksella.... Arvosana kun oli jo periaatteessa annettu, mutta rekisteriin sen sai laittaa aivan eri ihminen kun kurssin oli arvostellut. Mutta eilen oli siis virallinen valmistumispäivä ja tänään pääsen hakemaan tiedekunnasta todistukseni hiukan ristiriitaisin tuntein.

Elämä jatkuu aivan samankaltaiseena eteenpäin, vaikka nyt on se alempi korkeakoulututkinto plakkarissa. Ehkä suurin muutos on se, että nyt on saanut tietyt keskeneräiset opintokokonaisuudet mielestä häiritsemästä, voi keskittyä maisterivaiheen opintoihin ja siihen vielä tosinaan kaukaiselta tuntuvaan varsinaiseen gradun aloittamiseen. Aihehan minulla on ollut jo viime syksyn alkupuolelta, mutta toistaiseksi tutkimussuunnitelmani teon ja esittelyn lisäksi olen tyytynyt vain lähdekirjallisuuden haalimiseen ja sen lueskelemisee joutohetkinä. Muutaman viikon päästä pitäisi tosin pitää esitelmä aiheeseni liittyvästä metodista seminaarissa, joten graduasioihin pitäisi taas keskityä.

Osittain aloituksen lykkäämisessä on ollut kyse siitä, että pitkästä aikaa olen osallistunut monelle työteliäälle luentokurssille ja osittain siitä, että jonkunlainen gradupelko on jo astunut rattaisiin. Mielessä pyörivät toisinaan kysymykset siitä, olenko sittenkään vielä valmis, kannattaako minun yrittää räpeltää jotain metodisesti vielä suhteellisen kypsymättömänä raakileena. Harvahan sitä gradua kai rupeaa vielä 23-vuotiaana vääntämään. Toisaalta olen sitä mieltä, että gradun nostaminen jonnekin korkealle ja ihannoivalle jalustalle on aivan turhaa, harjoitustyöhän se vain on.

Kandiutumisen lisäksi tällä viikolla on riemastuttanut alkuviikon lumisateista huolimatta lisääntynyt kevään ja uuden valoisuuden aaavistus. Mutta siihenkin liittyy oma negatiivinen puolensa. Viikonlopun vietin Keski-Suomessa sairaalasta hetkisen lomalla olleen äitini seurana. Siellä sairastumiseen liityvät uhkakuvat iskivät vasta oikein todenteolla tajuntaan. Äiti oli hivenen huonommassa kunnossa kuin päivittäisten puheluitten perusteella oli pystynyt päättelemään. Hän näytti jotenkin niin hennolta ja hauraalta levätessään päivän rasitusten jälkeen. Samassa tilassa oleminen vuorokaudet ympäri tuntui myös itsestä yllättävän raskaalta henkisesti.

Mutta toisaalta kaiken sairauden ja heikkouden keskellä ainakin jo kuolleena pitämäni viime viikolla parvekkeelta sisälle siirreyt ruusut versovat uutta elämää vaaleanvihrein nupuin keväisen leikkausoperaation jälkeen. Eilen kotimatkalla ruokakaupasta ostetut narssissitkin ovat jo avanneet nuppunsa ja tuovat kellertävää pirteyttä asutooni. Ehkä se kevät sieltä saapunee, kunhan vain jaksaa odottaa ja uskoa tarpeeksi!

Odotus

Haluaisin päästä kirjoittamaan, että olen vihdoinkin saanut pitkän prosessin valmiiksi, mutta kauan odotettu päivä venyi tänään taas vielä hiukkasen kauemmaksi. Minulta puuttuu nimittäin enää yksi suoritus humanististen tieteitten kandidaatin tutkintoon ja sen piti tulla tänään opintorekisteriini. Tarkemmin ottaen tuloksen piti tulla alunperin jo noin kuukausi sitten. Kurssin loputtua helmikuun alussa sen pitäjä lupasi arvosanat meille ehkä jo seuraavalla viikolla ja luonteelleni omainen hermostunut odotus kesti maaliskuun alun viestiin saakka, jossa tulokset luvattiin tänään 18.3. mennessä. Sekä opintokokonaisuuden hakemislomake että kandilomake ovat olleet työpöydälläni pitkään vain yhtä arvosanaa vaille täytettynä. Haluaisin saada kandilomakkeeni sisään tiedekunnan kansliaan tällä viikolla ja todistukseni ulos ensi viikolla, sillä suunnittelin hakevani ensi viikon lopulla umpeutuvaa kesätyöpaikkaa, jonne kandinpapereista saattaisi ehkä olla etua.

Tänään odotin arvosanaa ensin kotona ja sitten yliopistolla epäillen, että ehkä tuloksia ei julkaistaisikaan netissä vaan pelkästään ilmoitustaululla. Historianlaitoksen portaikossa odotuspiknikkiäni suklaakaurakeksien voimalla pitäessäni tuli taas niin pieni ja voimaton olo valtavan yliopistobyrokratian rattaissa. Toivottavasti tulokset tulisivat huomenna ennen kolmea, jotta saisin tarvittavat lomakkeeni tiedekuntaan sisään ennen lähtöäni Keski-Suomeen viikonlopuksi tänään lomalle sairaalasta päässeen äitini luo. Ja sitä viikonloppuakin olisi kiva viettää rauhallisin mielin tietäen, että prosessia on viety eteen päin, ja olettaen, asiat sujunevat tiedekunnassa automaattisesti todistuksen hakua varten.

Toisaalta kandi on monelle vain sellainen välivaihe matkalla siihen varsinaiseen tutkintoon, mutta itselleni se tuntuu merkityksellisemmältä kuin vain pelkkä paperinpalanen. Pidän siitä, että saan projekteja valmiiksi ja etteivät ne jää roikkumaan ennaltamääräämättömäksi ajaksi. Haluaisin saada kandivaiheen ajatukset ja ongelmat pois päästäni ennen todenteolla graduun keskittymistä. Vaikka pääaineeni puolesta olisinkin ollut kandi jo kauan sitten ja toisaalta maisterintutkintooni tulee muutama ensimmäisinä opiskeluvuosina suorittamani kohta, ovat tutkinnot ja niiden suorittaminen mielessäni kuitenkin tavallaan erilliset projektit.

Henkilökohtaisesti myös alemman korkeakoulututkinnon symboliarvo on itselleni tärkeä. Haluaisin osoittaa itselleni, että olen kuluttanut nämä neljä vuotta elämästäni johonkin tärkeään, saavuttanut jotakin konkreettista niiden aikana. Viime aikoina olen myös tuntenut liusuvani entisestä elämänvaiheesta johonkin uuteen ja erilaiseen jotenkin kypsempään ja tyynempään vaiheeseen. Ulkoisilta tekijöiltään muutos ei kai ole välttämättä ollut kovinkaan suuri, mutta sisäisesti sitäkin merkittävämpi. Ennen niin merkitykselliset asiat tuntuvat tällä hetkellä vain hyvin vähän merkityksellisiltä ja sieluni on saavuttanut ennenkuulumaton rauha ja tyyneys. Olen saanut jotenkin etäisyyttä entiseen elämääni ja arvoihini, ympäristöön, jossa elän. Koen sen olevan taas yksi askelma kohti hivenen aikuisempaa minää. Siksikin tuntuisi hienolta voida juhlistaa tätä uutta vaihetta jollakin konkreettisella, entisen taaksensa jättävällä. Kuten nyt sillä kandidaatin tutkinnolla.

Käsitöitä pitkästä aikaa

Viime aikoina on käsitöistä ja keskiaikajutuista kirjoittaminen jäänyt vähän vähemmälle ja muiden täälläkin käsittelemieni elämänalueiden varjoon. Osittain kyse on olut myös siitä, että pussin valmiiksi saatuani oli ihanaa olla hetki tekemättä mitään ja nauttia siitä tunteesta kun on laaja ja ennaltaavistamattomien tekemättömien käsitöiden kenttä edessä, mutta ei ole niin kiirettä sen toteuttamisen kanssa. Tylsien iltojen ajankuluna toimi kylläkin vanha ikuisuusprojektini, jota sain taas vähän eteenpäin.


Tanssivia tyttöjä esittävän kirjotun tyynyn aloitin ensimmäisen opiskeluvuoden syksyllä, jotta pitkillä junamatkoilla kotiseudulle olisi jotain tekemistä. Käytännössä tein kyllä työtä vain muutamalla junamatkalla, sillä juna tuppaa heilumaan niin kovasti, että en saa oikein mitään tarkempaa tehtyä. Kirjontaa on lisäksi tehty varmaan noin kymmenkuunnassa keskiaikatapahtumassa ajankuluksi. Jokaine tanssityttö on myös vähän erimuotoinen, koska en enää muista itsekään, miten se alkuperäinen malli menikään. Olen myös vuosien mittaan mont kohraa, jotka olisi voinut tehdä autenttisemminkin, mutta olen siitä huolimatta päättänyt taistella projektin loppuun asti. Tuttuun tapaan on tämäkin malli peräisin Stich Out of Time- kirjasesta.

Ikuisuusprojektin lisäksi pääsin seilaamaan vähän vieraammille vesille, nimittäin nakkipipon teon ihmeelliseen maailmaan. Eräs Unikankareen taistelutreeneissä käyvä ystäväni kun tilasi minulta sellaisen ja toi summittaiset työohjeet tarvikkeitten kera. Piposta ei ole kuvaa, mutta hyvä niin, sillä projektista tuli kyllä ehkä yksi rumimmista ja epäsiisteimmistä käsitöistä, mitä olen koskaan tehnyt. Monen vaiheen ja erheen jälkeen saatiin kuitenkin pipo käytettävään kuntoon, vaikka takaraivolle pieni kuhmura jäikin. Nimittäin ensin siitä tuli aivan liian pieni ja lisäpalat laitettuani todettiin vielä, että nakkien täyte on liian tiukassa, jotta se suojaisi tarpeeksi. Vanua löytyi ympäri kämppää vielä päivienkin päästä mitä kummallisimmista paikoista, eikä varmaan kissa auttanut yhtään siinä asiassa. Ei tainnut olla siis minun leipälajini tuo!

Viikonloppuns myös kunnostauduin tekemään pitkästä aikaa pikaisesti mundiskäsitöitä. Neuloin metallinhohtoisista jämälangoista itselleni omalla mallilla pienen keepin, jonka viimeistely tosin on vielä vähän kesken. Pitäisi nimittäin vielä ostaa sillkinauhaa keepin kiristyslangaksi ja virkata koristeelliset reunukset neuleen sivureunoihin.

Normalisoituminen

Olen huomannut äidin leukemiadiagnoosiin reagoimisen olevan pitkä prosessi. Mielikuvat siitä mitä kaikkea voikaan tapahtua iskevät aivoihin vaivihkaa, yksi kerrallaan. Viime viikot olenkin miettinyt, että ehkä se on ihmisaivojen tapa pärjätä hiukan paremmin maailman tarjoamien suurten haasteiden ja kriisien keskellä. Suurin järkytys ja pahimmat skenaariot eivät ainakaan itselleni iskeneet heti, vaan vasta päivien ja viikkkojen päästä kuultuani leukemiapotilaitten arjesta. Alitajuisesti leukemiapeikko on vaikuttanut varmasti sellaisiinkin asioihin ja niiden käsittelemiseen, joita ei ihan heti tulisi ajatelleeksi. Epäilys nykyjajan lääketiedettä kohtaan on voimistunut pikkuhiljaa ja olen ikään kuin henkisesti hiukan valmistunut ajatukseen siitä, etteivät kaikki selviäkään....

Toisaalta tilenteeseen on normalisoituminen ja asiasta on vain tullut osa arkea. Elämä jatkuu niin täällä kuin Kuopionkin päässä, ja veritankkauksen yksityiskohdat ja veriarvoihin liittyvät aikaisemmin vierailta tuntuneet termit ovat tulleet tutuiksi. Normalisoituminen näkyy myös siinä, että puhelimitse on puhuttu paljon myös sairauteen sinänsä liittymättömiä yksityiskohtia ja ensimmäisten päivien keskusteluja leimannut varovaisuus ja suorastaan liiallinen kohteliaisuus on vaihtunut tavanomaisempaan äiti-tytär-puheeseen niin väittelyineen kuin yhteisine vitseineenkin. Osittain normaalimmaksi sairautta teki myös vierailuni hematologian osastolla. Siellä näki, ettei se se kummempi paikka ole. Tietysti nyt kun äitini tukka on lähtenyt, voisi suhtautuminen olla hiukan erilaista ja vierailuprosessi henkisesti raskaampi suorittaa.

Olen myös päättänyt, etten koe huonoa omatuntoa siitä., että jonkinlainen sisäinen rauhan ja onnen tunne on täyttänyt minut viime viikkoina ja omassa elämässäni tuntuvat nyt asiat kaikesta huolimatta olevan hyvin. Toisen ilo ei ole toiselta pois ja ilman positiivista elämänasennetta asia olisi paljon vaikeampi kantaa. Tunnen riemua vapaudestani siitä, että voin kuitenkin vapaasti nauttia keväisestä ulkoilmasta, omista rutiineistani, ihan tavallisista arjen ihanista pikkuasioista varsinkin näin viikonloppuisin.

Elämäniloa!

Tällä viikolla olen yrittänyt toteuttaa itselleni syntymäpäivlahjaksi ikään kuin lupauksettoman uudenvuoden korvikkeena antamaani lupausta. Lupaus koski säännöllisen liikuntaharrastuksen uudelleen aloittamista edes jonkunlaisella intensiteetillä ja rapistuneen kuntoni kohottamista uuteen nousuun. Joskus pari vuotta sitten kun aerobic-tunneilla tuli parhaimmillaan käytyä yli kolmekin kertaa viikossa.

Syksyllä kävin kyllä joka viikko vatsatanssitunnilla, mutta siihen liikunnanharrastaminen osaltani jäkin lukuunottamatta satunnaisia kävelylenkkejä. Kevätpuolella taas oli ensin varmaan neljää maanantaina peräkkäin menoa, enkä siis päässyt tunnille ja liikunnanharrastaminen oli aikalailla nollassa. Pelkäsin etukäteen, että ensimmäinen ohjattu liikuntatunti pitkään aikaan olisi yhtä tappoa ja pahimmassa tapauksessa vanhat treenihousutkaan eivät mahtuisi enää laiskiaiselle päälle, mutta toisinpa kävi. Ongelma oli suorastaan päinvastainen ainakin treenihousujen osalta. Ne kun tuntuivat suorastaan välillä tippuvan päältä innokkaasti hypellessä ja kuntokin kesti loppuun saakka suhteellisen hyvin.

Tällä viikolla olin siis ensin tiistaina bailatinossa ja eilen vielä reippaana uudessa tuttavuudessa latinbicissä. Tykkäänkin tanssillisesta liiknnasta ja lattarirytmien tahtiin tuntui jotenkin pehmeämämältäja naiseillisemmalta liikkua kuin perinteisemmän jumputusmusiikin. Lauantaiana voisi sitten tehdä paluuta myös salsarytmien pariin, jos olisi vielä oikein aktiivinen. Tunnit tuntuvat olevan myös eräänlaista aivolepoa, sillä tunnin aikana ehtii suhteellisen helppoja askelkuvioita toistaessa miettimään kulloinkin aktuelleja asioita moneen kertaan ja ottamaan näin aikaa omielle ajatuksilleen.

Jotenkin tuntui kyllä, että sain paln positiivista virtaa liikkumisesta siitä lattarimusiikista sitten puhumattakaan. Tuntui siltä kun olisi jälleen herännyt syvästä unesta ja tunsi taas elämän virtaavan suonissaan raikkaana syksyn masennuskauden jälkeen. Tunnin jälkeen tuntui ihanalta päästä vielä loikoilemaan saunanlauteille miettimään syntyjä syviä. Vähän tosin lihaksia juilii eilisen jäljiltä, mutta se on hyvää juilimista se. Tuntee ainakin tehneensä kunnon treeniä...

Kuun vaihteen kuulumisia

Helmi-maaliskuunvaihde on mennyt osaltani oikein lokoisasti ja positiivisella mielellä. Viikonlopun aurinkoiset kelit saivat minut uskomaan jälleen ainakin pieneksi hetkeksi Turkuun talvikaupunkina lumipenkkoineen ja jokijään lukuisine latuineen ja jälkineen. Viikonloppuna tulikin oltua runsaasti ulkona ja nautittua lisääntyneestä valosta ja ihmeellisestä auringonpaisteen lämmöstä pakkaspäivän kirpeydestä huolimatta kasvoilla. Äidille antaneeni lupauksen olla menemättä enää jäälle kuitenkin pidin ja näinpä viime yönä panajaisiakin vajoamisesta hyiseen Aurajokeen paksun jääkannen alle.

Helmikuun toiseksi viimeisenä päivänä vietettiin myös syntymäpäiviäni luntatuiskuttavassa säässä ja muutaman kaverin ynnä sekoittamani rommipohjaisen boolin voimin. Olohuoneeseeni tuo nyt keväistä väriä lahjaksi saamani aniliininpunainen kevätesikko ja keittiön työpöytää somistaa ainakin vielä hetken tulppaanikimppu. Saamaani pinkissä paketissa myytävää prinsessateetä kelpaa puolestaan siemailla uudesta jättikokoisesta teekuppisetistä koti-iltoina mietiskellessä. Sinäänsä rauhallisesti mennyt ilta huipentui osaltani siihen, kun viimeistenkin ystävien häivyttyä päädyin lopulta tanssimaan yksin lähes tyhjällä remontoidun ja uudelleen avatun Forten tanssilattialla I Will Surviven tahdissa. Biisissä ja minulle ei-niin-kovin luonteenomaisessa revittelyssä tuntui olevan jotain hyvin symbolista ja mietiskelinkin, että se sopisi hyvin kuluneen ikävuoteni viralliseksi tunnusmusiiksi tapahtumien tiimellyksessä. Sunnuntaina puolestaan vietin aikaa hyvinkin mielenkiintoisen uuden tuttavuuden kanssa vahvaa piparminttuteetä siemaillen keskustelun sivutessa elämisen ihmeitä laidasta laitaan.

Rennompi elämänasenne jatkui tänäänkin jo ihan konkreettisesti sillä, että minä, joka todella harvoin pystyn nukkkumaan yli kymmeneen, heräsin vasta lähempänä puolta kahtatoista. Tosin se varmaan selittynee viime viikoilta kertyneiltä univeloilta. Kissa kun yleensä herättää minut joka päivä ensimmäisen kerran viimeistään kuudelta, vaikka onneksi pentuaikojen karmivat yöherätykset vähän väliä ovatkin jo jääneet uneliaan ja painoaan viime aikoina hiukan leikatun kollini kohdalla jo historiaan. Lyhyen ja jokseenkin tuloksettoman yliopistorupeaman jälkeen kävin pitkäst aikaa kirjastossa maksamassa velkani ja lainaamassa luennottoman "lomaviikon" kunniaksi hiukan luettavaa. Mielenkiintoiseen kirjaan paneutuminen kissa kainalossa vaaleanpunainen pikkunenä tuhisten ja pehmeitten kissantassujen kaulalla syvästä unesta nytkähdellen ja kouristellen oli silkkaa luksusta ja onnea.

Nyt on jotenkin pitkästä aikaa ihanan kepeä olo ja luottamusta siihen, että ehkä oikealla pehmeämmällä elämänasenteella kaikki sujuu kuitenkin parhain päin, eikä kaikkia ongelmia tarvitse ratkaista tässä ja nyt, vaan vain yhden kerrallaan miettien, mitä sitä oikeastaan haluaisi elämällään tehdä ja minkälainen ihminen oikeastaan olla. Jotenkin vaan toivoisin, että viime päivien olotila säilyisi vielä pitkään ja antaisi omaa valoaan tähän kevääksi hiljalleen muuttuvaan talveen.