Opiskelusta ja käsitöistä

Turun talvi on näyttänyt hiukan yllättävästikin kauniit, mutta hyytävät kasvonsa. Lumipeitteestä on saatu nauttia jo kai useamman viikon ajan ja en muista aikaisemmilta Turun vuosiltani näin kymiä kelejä. Eileniltainenkin kävelylenkki kutistui puoleen, kun silmät meinasivat suorastaan jäätyä päästä ja hiukset olivat paksun jääkuuran peitossa koppuraisena. Maisema oli täynnä hytisevän sinistä usvaa ja oli semmoinen olo, että juuri tällaisissa ympäristössä tapahtuu historiallisissa romaaneissa susihyökkäys pakkasyössä pakenevaa rekikaravaania kohtaan. Kuvittelenko vain vai saako pakkanen ikkunani alla viilettävän junaradan sähköjohdot todellakin rätisemään ja kipinöimään tavallista äänekkäämmin junan kulkiessa ohitse? Saman ilmiön olen huomannut joskus ennenkin kylmällä kelillä. Mutta ihanaa kun on talvi täälläkin ja eilisellä lenkillä tuli silmien jäätyessä elävästi mieleen lapsuusmuistot ja pitkien koulumatkojen taapertaminen. Kunn vielä ehtisi näin talvikelin aikaan Keski-Suomeenkin niin pääsisi nauttimaan talviurheilusta eli lähinnä hiihtämisestä. No, ehkäpä lunta löytyy Koskenpään korkeudelta vielä kuun lopullakin...

Tämä viikko ja edellinen on ollut harvinaisen hyvä; syksyn masennuksen ja ahdistuksen on tuntunut korvaavan ehkä minulle tyypillinen toimeliaisuus ja olotila on ollut välillä suorastaan pirteä. Osittain asiaa on auttanut sekin, että lukujärjestykseni on tällä hetkellä tiiviimpi kuin vuosiin. Koulumainen opiskelu luentoaikatauluineen tuntuu vain nyt helpottavalta ja ihanalta vaihtelulta itsenäiseen tenttiin lukuun ja aktiiviseen aivotyöhön. Historian opiskelussa on välillä ihanan anonyymi olo vastapainona klassillisen filologian pienille ympyröille, mutta toisaalta myös laitosmaisuus on välillä kammottavaa. Eilenkin Sirkkalan kasarmilla käydessäni katselin historian laitoksen pitkiä autioita käytäviä ja sairaalamaisesti kunkin työhuoneen ovea vastapäätä asetettuja odotuspenkkejä ja mietin, miten erilaista mahtaakaan opiskelu isossa oppiaineessa olla ja miten siellä ehkä laitos sinäänsä jää opiskelijale varmaan aika etäiseksi byrokratiapesäkkeeksi. Toisaalta siellä siis tuntee myös olevansa pieni osa laajaa nimetöntä koneistoa ja mietinkin, miten isommissa oppiaineissa luonteiltaan hiukan ujommille tai syrjäänvetäytyville käy. Syrjäytyvätköhän he helpommin sosiaalisista ympyröistä kuin meillä?

Viikonloppuna pääsin myö viettämään pitkästä aikalailla ohjelmatonta viikonloppua tai ainakin sellaista, ettei ollut mikään suuri deadline hengittämässä niskaan. Nautinkin opiskeljan näkökulmasta hiukan paremmassta ruuasta nimittäin oivallisesti onnistuneesta appelsiini- rosmariinikanasta (uuden Pirkan ohjeen mukaan) ja sunnuntaina viettettiin luonani Unikankareen käsityösunnuntaita. Mukvaa, että käsityöiltapäivä houkutteli niin uudempia kuin vanhempiakin harrastajia leikkaamaan kankaita, silittämään ja pohtimaan hunnun teon mysteereitä. Tekemäni mausteinen pannukakku katosi parempiin suihin ja kissakin suhtautui vieraisiin suhteellisen rauhallisesti, mitä nyt eräs turkissomisteinen takki joudutiin viemään vaatehuoneeseen turvaan leikkisiltä hyökkäyksiltä. 1300-luvun saksalaisella mallilla kirjomani pussukka on jo voiton puolella ja luulen saavani sen valmiiksi piakkoin, mikäli muut kiireet vain antavat myöten. Ajatuksissa siintää jo uusi kunnianhimoinen käsityöpr0jektin idea, josta sitten lisää myöhemmin kuin ajatukset selkiytyvät.