Eilisen ja viime viikonlopun tapahtumat ovat pistäneet minut miettimään, miten epätasa-arvoista kaikki tässä maailmassa on, rakkauskin. Toisille on tarjolla rakkautta ja ihalijoita vaikka millä mitalla, pois karisteltavaksi asti, kun taas toiset joutuvat viettämään elämäänsä tyhjyyden täyteisessä yksinäisyydessä. Toisaalta voi myös ihailijoitten piirittämä kaunotar tuntea olonsa yksinäiseksi, eikä haluttavuus sinäänsä tuo mukanaan elämää suurempaa onnea. Olen oppinut huomaamaan sen, miten harvinaista onkaan, että löytää ihmisen josta aidosti pitää ja jonka aidosti haluaa elämäänsä ja miten epätodennäköistä se, että tunteitten kohdekin vielä kokee samoin.
Välillä tuntuu, että ikäisteni parikymppisten maailmassa tunnutaan arvostavan tässäkin toissijaisia asioita, ikäänkuin jätetään huomiotta se mikä todella on tärkeää. Monesti tässä "rakkauden tavoittelussa" tuntuukin olevan enemmän kyse statuksen tavoittelusta, oman arvonsa nostamisesta toisten silmissä tarpeeksi haluttavan kumppanin avulla. Olen miettinyt jo pitkään, mikä saa usein pienessä ryhmässä miehet tavoittelemaan yhtä ja samaa kohdetta, ja yhtenä ratkaisuna asialn syyksi voisi nähdä miehille niin tyypillisen kilpailunhalun. Niin miehet kuin naisetkin tuntuvat haluavan elämäänsä jonkun aivan jumalattoman megabeiben tajuamatta, että todennäköisemmin se onni löytyisi aivan tavallisen aidon ihmisen kanssa vailla turhaa statuksen nostatusta. Tai ehkäpä jokainen löytää lopulta tässä elämässä, jonkun, joka saa tuntemaan itsensä kauniiksi ja haluttavaksi, jolle voi olla tämän elämän megabeibe. Välillä vaan tuntuu siltä, että esimerkiksi keskinäinen yhteenkuuluvuuden tunne ja luonteitten yhteensopivuus jäävät toissijaiseksi näissä nuorten aikuisten välillä niin kovin raadollisilta tuntuvissa pariutumiskuvioissa.
Olen itse miettinyt pitkään, miten paljon tausta ja lapsuudessa opitut mallit näissä asioissa vaikuttavatkaan. Itselläni nelilapsisen perheen nuorimpana lapsena on hyvin ristiriitainen suhde miessukupuoleen ja olen mietinyt, liittyätkö ongelmani sopivan kumppani löytymisessä siihen. 2 veljeäni ovat hyvin paljon minua vanhempia, joten lapsuudessani minulla oli ikään kuin 3 isähahmoa, jotka ehkä hieman ovat hemmotelleet minua pilalle. Tarkoitan siis hemmottelulla lähinnä sitä, että huolenpidollaan ja ottamalla mukaan yhteiseille saunareissuille ja kalaretkille, he tuntuvat nostaneen riman aika korkealle sen suhteen, mitä miehiltä ja heidän käyttäymiseltään odotan.
Hyvänä esimerkkinä viime kesänä, kun olin erään opiskelutverini kanssa meillä mökkeilemässä ja samaan aikaan myös veljeni vietti siellä saunailtaa, niin siinä ilta-ateriaa syödessä ruvettiin suunnittelemaan kaverini kanssa makkaranpaistoa nuotiolla. Ennen kuin olimme ehtineet eväämmekään pirtinpenkiltä liikauttaa oli veljeni jo nostanut kanootin nuotiopaikalta ja isäni tekemässä tulta innoissaan hykerrellen. Kaverini kysyikin, että onko meillä aina näin hyvä palvelu ja minä siihen, että valitettavasti. Tarkoitin sillä lähinnä sitä, että olen omilleni muutettua huomannut oman avuttomuuteni ja osittain myös aloitekyvyn puutteeni. Kotona ei tarvinnut ikinä tai pikemminkin ei saanut tehdä mitään "miesten töitä", eikä lapsena tai teininä tullut mieleen, että joutuisin joskus huolehtimaan lampunvaihdosta tai tietokoneen asennuksesta ihan itse ilman, että joku syöksyy jostain auttamaan.
Arvostan siis miessukupuolessa todella paljon arkipäivän ritarillisuutta, sitä että auttaa kantamaan painavia kantamuksia tai ainakin avaamaan oven niiden kuljettamisen helpottamiseksi, ojentaa lautasen korkeasta yläkaapista, jonne on itse vaikea lyhyenä ihmisenä ylettää. Toisaalta sovinismin ja avuliaisuuden raja on myös toisinaan häilyvä ja en kestä sitä, jos minua avustetaan jotenkin halveksuvasti "ettehän te naiset mitään osaa" - mentaliteetilla. Lapsuudestani johtuen tunnen myös oloni jotenkin turvalliseksi jätkäporukoissa hiljaisena tarkkailijana, siitä tulee mieleen mm. yhteiset saunaillat veljien kanssa.
Toisaalta veljieni ja minun suuresta ikäerosta johtuu myös se, että lapsuudestani puuttuu lähes tyystin kokemus samanikäisen miessukupuolen kanssa tapahtuvasta päivittäisestä naljailusta ja nahistelusta. Tavallaan eräälainen tasavertaisen sukupuolirajat ylittävän kumppanuuden kokemus puuttuu, eikä minulla ole toisinaan vähäisintäkään hajua miesten keskinäisistä toimintatavoista tai kommunikoinnista. Erään ystävän kanssa viiime talvena pohdittiinkin, että ehkä juuri tästä kumppanuuden ja keskinäisen hengailun kokemuksen puutteesta voisi johtua se, että lyhyet seurustelusuhteeni ovat kariutuneet niin nopeasti. Toisaalta syynä voi olla myös se, että olen aina tehnyt selväksi sen, että haluan jotain vakavampaa ja aidompaa suhdetta satunnaisen tapailun tai typerien ihmissuhdepelien sijaan. Ehkä se pelottaa...
Välillä tuntuu, että ikäisteni parikymppisten maailmassa tunnutaan arvostavan tässäkin toissijaisia asioita, ikäänkuin jätetään huomiotta se mikä todella on tärkeää. Monesti tässä "rakkauden tavoittelussa" tuntuukin olevan enemmän kyse statuksen tavoittelusta, oman arvonsa nostamisesta toisten silmissä tarpeeksi haluttavan kumppanin avulla. Olen miettinyt jo pitkään, mikä saa usein pienessä ryhmässä miehet tavoittelemaan yhtä ja samaa kohdetta, ja yhtenä ratkaisuna asialn syyksi voisi nähdä miehille niin tyypillisen kilpailunhalun. Niin miehet kuin naisetkin tuntuvat haluavan elämäänsä jonkun aivan jumalattoman megabeiben tajuamatta, että todennäköisemmin se onni löytyisi aivan tavallisen aidon ihmisen kanssa vailla turhaa statuksen nostatusta. Tai ehkäpä jokainen löytää lopulta tässä elämässä, jonkun, joka saa tuntemaan itsensä kauniiksi ja haluttavaksi, jolle voi olla tämän elämän megabeibe. Välillä vaan tuntuu siltä, että esimerkiksi keskinäinen yhteenkuuluvuuden tunne ja luonteitten yhteensopivuus jäävät toissijaiseksi näissä nuorten aikuisten välillä niin kovin raadollisilta tuntuvissa pariutumiskuvioissa.
Olen itse miettinyt pitkään, miten paljon tausta ja lapsuudessa opitut mallit näissä asioissa vaikuttavatkaan. Itselläni nelilapsisen perheen nuorimpana lapsena on hyvin ristiriitainen suhde miessukupuoleen ja olen mietinyt, liittyätkö ongelmani sopivan kumppani löytymisessä siihen. 2 veljeäni ovat hyvin paljon minua vanhempia, joten lapsuudessani minulla oli ikään kuin 3 isähahmoa, jotka ehkä hieman ovat hemmotelleet minua pilalle. Tarkoitan siis hemmottelulla lähinnä sitä, että huolenpidollaan ja ottamalla mukaan yhteiseille saunareissuille ja kalaretkille, he tuntuvat nostaneen riman aika korkealle sen suhteen, mitä miehiltä ja heidän käyttäymiseltään odotan.
Hyvänä esimerkkinä viime kesänä, kun olin erään opiskelutverini kanssa meillä mökkeilemässä ja samaan aikaan myös veljeni vietti siellä saunailtaa, niin siinä ilta-ateriaa syödessä ruvettiin suunnittelemaan kaverini kanssa makkaranpaistoa nuotiolla. Ennen kuin olimme ehtineet eväämmekään pirtinpenkiltä liikauttaa oli veljeni jo nostanut kanootin nuotiopaikalta ja isäni tekemässä tulta innoissaan hykerrellen. Kaverini kysyikin, että onko meillä aina näin hyvä palvelu ja minä siihen, että valitettavasti. Tarkoitin sillä lähinnä sitä, että olen omilleni muutettua huomannut oman avuttomuuteni ja osittain myös aloitekyvyn puutteeni. Kotona ei tarvinnut ikinä tai pikemminkin ei saanut tehdä mitään "miesten töitä", eikä lapsena tai teininä tullut mieleen, että joutuisin joskus huolehtimaan lampunvaihdosta tai tietokoneen asennuksesta ihan itse ilman, että joku syöksyy jostain auttamaan.
Arvostan siis miessukupuolessa todella paljon arkipäivän ritarillisuutta, sitä että auttaa kantamaan painavia kantamuksia tai ainakin avaamaan oven niiden kuljettamisen helpottamiseksi, ojentaa lautasen korkeasta yläkaapista, jonne on itse vaikea lyhyenä ihmisenä ylettää. Toisaalta sovinismin ja avuliaisuuden raja on myös toisinaan häilyvä ja en kestä sitä, jos minua avustetaan jotenkin halveksuvasti "ettehän te naiset mitään osaa" - mentaliteetilla. Lapsuudestani johtuen tunnen myös oloni jotenkin turvalliseksi jätkäporukoissa hiljaisena tarkkailijana, siitä tulee mieleen mm. yhteiset saunaillat veljien kanssa.
Toisaalta veljieni ja minun suuresta ikäerosta johtuu myös se, että lapsuudestani puuttuu lähes tyystin kokemus samanikäisen miessukupuolen kanssa tapahtuvasta päivittäisestä naljailusta ja nahistelusta. Tavallaan eräälainen tasavertaisen sukupuolirajat ylittävän kumppanuuden kokemus puuttuu, eikä minulla ole toisinaan vähäisintäkään hajua miesten keskinäisistä toimintatavoista tai kommunikoinnista. Erään ystävän kanssa viiime talvena pohdittiinkin, että ehkä juuri tästä kumppanuuden ja keskinäisen hengailun kokemuksen puutteesta voisi johtua se, että lyhyet seurustelusuhteeni ovat kariutuneet niin nopeasti. Toisaalta syynä voi olla myös se, että olen aina tehnyt selväksi sen, että haluan jotain vakavampaa ja aidompaa suhdetta satunnaisen tapailun tai typerien ihmissuhdepelien sijaan. Ehkä se pelottaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti