Takana on loistava viikonloppu loistavassa seurassa. Järjestämäni ainejärjestön vuosijuhlat menivät oikein hyvin muutamaa lapsusta, joita tavallinen juhlija ei välttämättä edes huomannut, toki lukuunottamatta. Mutta noin suurinpiirtein kaikki tuntuivat viihtyvät erinomaisesti ja juhlien jatkojakin juhlittiin aina aamukuuteen. Äidin sairastumisesta huolimatta olo on ollut muutenkin pirteämpi ja henkisesti parempi kuin aikoihin. Ehkä kyse on siitä, että olen saanut monta kauan vireillä ollutta ikuisuusprojektia valmiiksi, selviytynyt vastuullisista tehtävistä suurinpiirtein ehjin nahoin.
Tuntuu ehkä hassulta sanoa tätä tai en ole varma, osaanko ilmaista asiaa mitenkään ymmärrettävästi, mutta äidin sairastuminen on tuonut kaikesta negatiivisesta ja huolesta huiolimatta myös paljon lisää positiivista energiaa elämääni. Lähinnä siinä mielessä siis, että oman elämäni pienet kriisit ja konfliktit tuntuvat aika pieniltä toisen tuskien rinnalla. Olen oppinut arvostamaan näiden muutamien päivien aikana sitä, että saan elää ja hengittää, kulkea vapaasti ja terveenä ilman tippapullon ja raskaitten puolustuskyvyn nollatasolle vievien solunsalpaajahoitojen taakkaa. Hullun hulabaloovuoden, jolloin oma ja läheisteni elämä on heittänyt niin moneen kertaan kuperkeikkoja itsensä ympäri, etten enää itsekään pysy perässä, jälkeen voin kuitenkin iloita siitä, että saan olla olemassa tässä ja nyt ja pystyä nauttimaan elämän tarjoamista pienistä kauniista asioista haluamallani tavalla.
Joka tapauksessa meneillään on suuri suuri muutosten murroskausi itseni ja läheisteni elämässä, eikä vielä loppua ole ilmeisesti vielä näkyvissä. Jos minulle olisi vuosi sitten kerrottu, mitä kaikkea tulee 22. ikävuoteni aikana tapahtumaan lähipiirissäni, en olisi uskonut. Välillä absurdia näytelmää lukuisine käänteineen muistuttavat tapahtumat ovat sisältäneet niin sairastapauksia, kuolemaa kuin erojakin. Tänään juuri puhuttiin erään ystävän kanssa, että viime aikaisten tapahtumien valossa tuolla ylhäällä vaikuttaisikin jollain olevan hivenen kieroutunut huumorintaju.
Olen ainakin oppinut sen, että loppujen lopuksi olen tähän asti viettänyt aikalailla suojattua elämää, pitänyt tiettyjä asioita itsestään selvyyksinä, ajatellut tiettyjen elämän perusasioitten jatkuvan aina samaan tapaan minua ympäröivänä turvan ja hoivan verkkona. Varhaisvuosista asti tuttu stabiliteetti on ikään kuin murtunut pala palalta ympäriltäni. Mikään ei ole enää niin kuin ennen.
Ehkä tämä kehitys ja sen huomaaminen, miten pienestä tässä elämässä kaikki onkaan lopulta kiinni, kuuluu olennaisena osana kasvamiseen, en tiedä. Olen myös tajunnut sen. että siitä vähäisestäkin hyvästä, mitä elämässään on, kannattaa pitää kiinni kynsin hampain ja vaalia parhaan kykynsä mukaan. Jos löytää tässä elämässä jotain aidosti tavoittelemisen arvoista, kannattaa yrittää tehdä kaikkensa sen saadakseen, luovuttamatta.
Tuntuu ehkä hassulta sanoa tätä tai en ole varma, osaanko ilmaista asiaa mitenkään ymmärrettävästi, mutta äidin sairastuminen on tuonut kaikesta negatiivisesta ja huolesta huiolimatta myös paljon lisää positiivista energiaa elämääni. Lähinnä siinä mielessä siis, että oman elämäni pienet kriisit ja konfliktit tuntuvat aika pieniltä toisen tuskien rinnalla. Olen oppinut arvostamaan näiden muutamien päivien aikana sitä, että saan elää ja hengittää, kulkea vapaasti ja terveenä ilman tippapullon ja raskaitten puolustuskyvyn nollatasolle vievien solunsalpaajahoitojen taakkaa. Hullun hulabaloovuoden, jolloin oma ja läheisteni elämä on heittänyt niin moneen kertaan kuperkeikkoja itsensä ympäri, etten enää itsekään pysy perässä, jälkeen voin kuitenkin iloita siitä, että saan olla olemassa tässä ja nyt ja pystyä nauttimaan elämän tarjoamista pienistä kauniista asioista haluamallani tavalla.
Joka tapauksessa meneillään on suuri suuri muutosten murroskausi itseni ja läheisteni elämässä, eikä vielä loppua ole ilmeisesti vielä näkyvissä. Jos minulle olisi vuosi sitten kerrottu, mitä kaikkea tulee 22. ikävuoteni aikana tapahtumaan lähipiirissäni, en olisi uskonut. Välillä absurdia näytelmää lukuisine käänteineen muistuttavat tapahtumat ovat sisältäneet niin sairastapauksia, kuolemaa kuin erojakin. Tänään juuri puhuttiin erään ystävän kanssa, että viime aikaisten tapahtumien valossa tuolla ylhäällä vaikuttaisikin jollain olevan hivenen kieroutunut huumorintaju.
Olen ainakin oppinut sen, että loppujen lopuksi olen tähän asti viettänyt aikalailla suojattua elämää, pitänyt tiettyjä asioita itsestään selvyyksinä, ajatellut tiettyjen elämän perusasioitten jatkuvan aina samaan tapaan minua ympäröivänä turvan ja hoivan verkkona. Varhaisvuosista asti tuttu stabiliteetti on ikään kuin murtunut pala palalta ympäriltäni. Mikään ei ole enää niin kuin ennen.
Ehkä tämä kehitys ja sen huomaaminen, miten pienestä tässä elämässä kaikki onkaan lopulta kiinni, kuuluu olennaisena osana kasvamiseen, en tiedä. Olen myös tajunnut sen. että siitä vähäisestäkin hyvästä, mitä elämässään on, kannattaa pitää kiinni kynsin hampain ja vaalia parhaan kykynsä mukaan. Jos löytää tässä elämässä jotain aidosti tavoittelemisen arvoista, kannattaa yrittää tehdä kaikkensa sen saadakseen, luovuttamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti