Tänään illalla se koittaa. Nimittäin lähtö kauan odotetulle talvilomalle. Yliopiston puolesta varsinainen opetukseton viikko olisi teidossa vastaa maaliskuun ekalla viikolla, mutta se on niin täynnä tenttejä ja näytelmäharjoituksia, että päätin lähteä jo nyt ,vaikkakin hiukan lyhyemmäksi aikaa. Sitäpaitsi mitä pikemmin pääsen katsomaan äitiäni Kuopioon, sen parempi. Kuitenkin tämä talviloma tulee olemaan sään talvisuudesta huolimatta erilainen, sillä varmasti tuntuu tyhjältä ja oudolta mennä kotiseudulle ilman äidin hellää huolenpitoa ja turvaa. Tavallaan ehkä myös vähän pelkään maanantaista vierailua hematologian osastolla, vaikka ulkoisesti olen aika tyyneltaä asian suhteen kai vaikuttanutkin. Viikon myrskyistenkin tapahtumien jälkeen tuntuu kyllä hyvältä päästä hetkeksi rauhoittumaan ja näkemään samalla näkemään sukulaisia ja ystäviä ajan kanssa välittämättä rästiin jääneiden koulutöiden taakasta.
Talviloman tunelmiin pääsin jo eilen, kun lähdin tavallista aikaisemmin yliopistolta unohdettuani kannettavani johdon kotiin ja akun loputtua muutaman tunnin jälkeen. Oli ihanaa ehtiä kerrankin kävellä kevättalven aurinkoisessa talvisäässä sen sijaan, että olisi vain haikaillut kävelyretken perään kirjaston ikkunoista tiiraillen.
Pitkään jatkuneen pakkasjakson jälkeen joki oli jo jäässä ja muutamat uskalikot olivat siellä hiidelleet ja kulkeneet koirien kanssa. Itse hetkisen ensin emmin, mutta päätin sitten minäkin lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä. Olenkin kaivannut lapsuudestani tuttuja pitkiä jääretkiä täällä Turussa. Jäällä kävelemisessä ylhäisessä yksinäisyydessä tuulen tuivertaessa ympärillä on aivan om tunnelmansa. Nytkään en nähnyt retkelläni muita kulkijoita ja sellainen yksinäisyys ja hiljaisuus tuntui ihanalta luksukselta hektisen kaupungin keskelllä. Rantaniittyjen välissä kulekevassa uomassa vaeltaessani tuntuikin siltä, kun olisi siirtynyt ajassa taaksepäin jonnekin menneisyyden maaseudulle punaisine maataloineen. Joki näytti myös myös yllättävän erilaiselta jään tasolta käsin: En ollut ikinä tajunnut, miten syvän kanjonin Aurajoki on paikkapaikoin ympärilleen kovertanut. Tajusin myös, että en ollut varmaan koskaan aikaisemmin kulkenut joen jäällä, pitkiä jokia kun ei pahemmin kotiseudultani löydy.
Pitkään jatkuneen pakkasjakson jälkeen joki oli jo jäässä ja muutamat uskalikot olivat siellä hiidelleet ja kulkeneet koirien kanssa. Itse hetkisen ensin emmin, mutta päätin sitten minäkin lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä. Olenkin kaivannut lapsuudestani tuttuja pitkiä jääretkiä täällä Turussa. Jäällä kävelemisessä ylhäisessä yksinäisyydessä tuulen tuivertaessa ympärillä on aivan om tunnelmansa. Nytkään en nähnyt retkelläni muita kulkijoita ja sellainen yksinäisyys ja hiljaisuus tuntui ihanalta luksukselta hektisen kaupungin keskelllä. Rantaniittyjen välissä kulekevassa uomassa vaeltaessani tuntuikin siltä, kun olisi siirtynyt ajassa taaksepäin jonnekin menneisyyden maaseudulle punaisine maataloineen. Joki näytti myös myös yllättävän erilaiselta jään tasolta käsin: En ollut ikinä tajunnut, miten syvän kanjonin Aurajoki on paikkapaikoin ympärilleen kovertanut. Tajusin myös, että en ollut varmaan koskaan aikaisemmin kulkenut joen jäällä, pitkiä jokia kun ei pahemmin kotiseudultani löydy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti