Viime päivinä on tuntunut siltä kuin olisin eksynyt henkisesti takaisin yläasteelle. Samat ulkopuolisuuden ja poisvetäytymisen kokemukset, joita silloin koin, pitävät minua vallassaan edelleen. Historian luennoilla ja lounasruokaloissa katselen kasvotonta massaa tuntien itseni siitä jotenkin irralliseksi, omaan itseeni kääntyneenä ja syventyneenä. Omalla laitoksellakin tunnen itseni kuin kuroutuneeksi irti tietynlaisesta sisäpiiristä uskaltamatta ottaa kontaktia sosiaalisen vajaavaisuuteni ja fyysisen ja psyykkisen kömpelyyteni osoittamisen pelossa. Kyse on siis enemmän itsestäni kuin ulkoisista tekjöistä, kyse on niistä päivistä kun on aivan turta ja suhtautuu maailmaa kohtaan tavallistakin suuremmalla herkkyydellä, niistä päivistä kun läheisten onni tuntuu kuin tikariniskulta sydänalassa. Niistä päivistä kun ei voi olla epäilemättä tämän kaiken ja oman olemassaolonsakin mielekkyyttä.
Mietin pääsenko kouluajan traumoista koskaan eroon, tunnenko aina itseni jollakin tavalla vajaavaiseksi, kiinnostuneeksi vääristä asioista väärään aikaan. Tulenko aina tehneeksi vääriä asioita väärään aikaan kuitenkaan oppimatta mitään hienoista sosaalisista peleistä ja hierarkioista, mukaudunko koskaan niihin normeihin, jota pienet yhteisöt, joilla olen itseni ympäröinyt, noudattavat? Toisaalta en tiedä, tarvitsiko minun edes yrittää. Ehkäpä minun roolini on sittenkin olla jonkunlainen norminmurtaja ja yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet ovat vain osa sen mukanaan tuovaa taakkaa.
Ehkä olen vain viettänyt liikaa aikaa tähän astisessa elämässäni yksin, toisaalta vihaten yksinäisyyden hetkiäni, mutta toisaalta saaden niistä voimaa ja luovuutta. Yksin ollessa ei ainakaan tarvitse selittää jatkuvasti omaa itseään toiselle, ajautua ratkaisemattomiin arvoristiriitoihin. Pelkään alkavani taas vetäytyä kuoreeni vältellen lähes kaikkia sosiaalisia kontakteja niin kuin joskus lapsuudessa, mutta toisaalta tuntuu, että haluaisin vetäytyä jonnekin hiljaisuuteen nuolemaan haavojani joksikin aikaa...
Tavallaan olen tehnyt vuoden alun eräänlaista hyvinkin henkilökohtaista surutyötä monenkin asian suhteen. Mietiskellyt mietiskelemästä päästyäni, hakenut eräänlaista ympäristön muutosta, pohtinut elämäni suuntaa ja sitä minne haluaisin kulkea. Kyse on siitä, ettei päästäisi faktuaalisen todellisuuden ja omien haaveittensa välistä kuilua liian laveaksi, ettei eläisi vain unelmissaan ja joutuisi pettymään ulkoiseen todellisuuteen kerta toisensa jälkeen. Kyse on myös siitä, että tajuaa, miten pienestä kaikki tässä elämässä onkaan kiinni ja miten tulla toimeen sen lähes kliseisen elämisen sietämättömän keveyden kanssa. Kirjoitin aikaisemmin paljon nuoruuteen kuuluvasta tempoilusta. Ehkä tämäkin on vain vaihe, jonka lävitse minun tulee kulkea, jotta oppisin kuka olen.
Tällä hetkellä tuntuu vain siltä, ettei siihen tempoilun ja omaan elämäntilanteeseen liittyvän kärsimättömyyteen vain yksinkertaiesti ole energiaa. Sisäisesti olen vain alistunut siihen, että asiat tulevat jatkumaan elämässäni näin ehkä vielä jonkunaikaa, ennalta määräämättömän ajan. Turha kiire on poissa, onhan minulla koko olemassoloni ikuisuus aikaa tulla siksi ihmiseksi, millaiseksi minut on tarkoitettu.
Mietin pääsenko kouluajan traumoista koskaan eroon, tunnenko aina itseni jollakin tavalla vajaavaiseksi, kiinnostuneeksi vääristä asioista väärään aikaan. Tulenko aina tehneeksi vääriä asioita väärään aikaan kuitenkaan oppimatta mitään hienoista sosaalisista peleistä ja hierarkioista, mukaudunko koskaan niihin normeihin, jota pienet yhteisöt, joilla olen itseni ympäröinyt, noudattavat? Toisaalta en tiedä, tarvitsiko minun edes yrittää. Ehkäpä minun roolini on sittenkin olla jonkunlainen norminmurtaja ja yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet ovat vain osa sen mukanaan tuovaa taakkaa.
Ehkä olen vain viettänyt liikaa aikaa tähän astisessa elämässäni yksin, toisaalta vihaten yksinäisyyden hetkiäni, mutta toisaalta saaden niistä voimaa ja luovuutta. Yksin ollessa ei ainakaan tarvitse selittää jatkuvasti omaa itseään toiselle, ajautua ratkaisemattomiin arvoristiriitoihin. Pelkään alkavani taas vetäytyä kuoreeni vältellen lähes kaikkia sosiaalisia kontakteja niin kuin joskus lapsuudessa, mutta toisaalta tuntuu, että haluaisin vetäytyä jonnekin hiljaisuuteen nuolemaan haavojani joksikin aikaa...
Tavallaan olen tehnyt vuoden alun eräänlaista hyvinkin henkilökohtaista surutyötä monenkin asian suhteen. Mietiskellyt mietiskelemästä päästyäni, hakenut eräänlaista ympäristön muutosta, pohtinut elämäni suuntaa ja sitä minne haluaisin kulkea. Kyse on siitä, ettei päästäisi faktuaalisen todellisuuden ja omien haaveittensa välistä kuilua liian laveaksi, ettei eläisi vain unelmissaan ja joutuisi pettymään ulkoiseen todellisuuteen kerta toisensa jälkeen. Kyse on myös siitä, että tajuaa, miten pienestä kaikki tässä elämässä onkaan kiinni ja miten tulla toimeen sen lähes kliseisen elämisen sietämättömän keveyden kanssa. Kirjoitin aikaisemmin paljon nuoruuteen kuuluvasta tempoilusta. Ehkä tämäkin on vain vaihe, jonka lävitse minun tulee kulkea, jotta oppisin kuka olen.
Tällä hetkellä tuntuu vain siltä, ettei siihen tempoilun ja omaan elämäntilanteeseen liittyvän kärsimättömyyteen vain yksinkertaiesti ole energiaa. Sisäisesti olen vain alistunut siihen, että asiat tulevat jatkumaan elämässäni näin ehkä vielä jonkunaikaa, ennalta määräämättömän ajan. Turha kiire on poissa, onhan minulla koko olemassoloni ikuisuus aikaa tulla siksi ihmiseksi, millaiseksi minut on tarkoitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti