Äsken kirjoitetun jälkeen tuntui vain siltä, että jäi paljon asioita ruotimatta. Esiin nousee tietysti taas kysymys siitä, onko tämä kaikkein paras keino purkaa sydäntäni tai lukijoitteni mielestä mielenkiintoisinta luettavaa.
Viimeviikkojen olotilaa kuvaa kuitenkin, muutamia mukavia ajoittaisia valonpilkahduksia lukuunottamatta, parhaiten ehkä yksi sana. Turhautuminen. Turhautuminen tähän ikään, epäkypsyyteen, asioitten käsittelemättä jättämiseen ja välttelyyn. Turhautuminen elämäntilanteeni epävarmuuteen ja siihen tunteeseen, että tuhlaan arvokkaita vuosia elämästäni johonkin, josta en vieläkään näiden vuosien jälkeen osaa päättää, onko se kaiken sen arvoista. Turhautuminen pieniin sosiaalisiin ympyröihin, kaiken staattisuuteen, siihen miten sama kuvio toistaa aina itseään vuosi vuoden jälkeen.
Ja lopulta: Turhautuminen itse turhautumiseen, vastustamaton halu tehdä nopeita ja kenties harkitsemattomiakin ratkaisuja, jotta pääsisi eroon siitä kalvavasta turhautumisen tunteesta. Vastareaktio kypsälle vastuullisuudelle ja järkevälle harkitsevuudelle kehottaisi näyttää kieltä epätoivoiselle yritykselle osoittaa, miten vastuullinen osaan olla, heittää pyyhe kehään ja tehdä jotain vähemmän henkisesti vaativaa, olla hetki poissa ihmisten parista ajatusteni setvimiseksi. Kai sitten kaikilla yliopisto-opiskelijoilla, etenkin graduntekijöillä on välillä tällaista. Varsinkin jos on niin kovin nuori ja tuntee astuneensa liian suurin saappaisiin vailla viitoitusta, minnepäin sitä laajaa elämän suota pitäisi ryhtyä hikihatussa tarpomaan.
Jotenkin on lähes päivittäin ollut sellainen olo, että haluaisi vaihtaa tämän levottoman elämänvaiheen johonkin tylsään ja rauhalliseen elämänjaksoon, vakituiseen työsuhteeseen ja parisuhteeseen yksin tuskastuttavasti taapertamisen sijaan. Toisaalta tiedän myös vallan hyvin, että ehkä se toivottavasti jossain vaiheessa minut kohtaava rauhallisempi elämä on vain kovan tarpomisen takana. Jossain kai se suon reuna häämöttää, kun sen vain joskus löytäisi...
Ehkäpä sitä vanhempana vain nauraa kaikelle tälle, omille pikkukriiseilleen nostalgian sävyttämänä tai aika kultaa muistot aiheuttaen vääristyneen mielikuvan kultaisesta nuoruudesta. Jo muutaman vuoden päästä osaan varmaan katsella näitä tapahtumia varmastikin paljon tyynemmin hieman perspektiiviä ja etäisyyttä saaneena.
Se kuitenkaan poista sitä faktaa, että olo on ollut viime aikoina kuin 13-vuotiaana, vaikka ulkoiset kehykset ovatkin vallan toisenlaiset. Jatkuvasti mieleen tulee muistoja omassa huoneessa mököttäen ja itkeskellen suureksi osaksi vietetystä teini-iästä. Sama ulkopuolisuuden tunne ja se, etten ole hyväksytty sellaisena kuin olen vaivaa edelleen, joskin ehkä hivenen vaimeampana, vuosien jälkeen. Laitoksen väki tuntuu vain minusta välillä kuin henkiseltä yläasteelta hienovaraisine nokkimisjärjestyksineen. En vain enää jaksaisi pyydellä henkisesti anteeksi olemassaoloani ja luonteenpiirteitäni lähes päivittäin.
Samalla tiedän myös, ettei sama vanha parannuskeino, elämän aloittaminen "alusta" taas uudessa ympäristössä ole kaikkein tervehenkisin ratkaisu ongelmiini, jotka kumpuavat pitkälti sisältäpäin. Haluaisinkin löytää jonkun tuoreen ratkaisun ongemiini, jotten päätyisi hiihtämään tyytyväisenä ja sutjakkaasti samoja vanhoja latuja kuin aina ennenkin.
Viimeviikkojen olotilaa kuvaa kuitenkin, muutamia mukavia ajoittaisia valonpilkahduksia lukuunottamatta, parhaiten ehkä yksi sana. Turhautuminen. Turhautuminen tähän ikään, epäkypsyyteen, asioitten käsittelemättä jättämiseen ja välttelyyn. Turhautuminen elämäntilanteeni epävarmuuteen ja siihen tunteeseen, että tuhlaan arvokkaita vuosia elämästäni johonkin, josta en vieläkään näiden vuosien jälkeen osaa päättää, onko se kaiken sen arvoista. Turhautuminen pieniin sosiaalisiin ympyröihin, kaiken staattisuuteen, siihen miten sama kuvio toistaa aina itseään vuosi vuoden jälkeen.
Ja lopulta: Turhautuminen itse turhautumiseen, vastustamaton halu tehdä nopeita ja kenties harkitsemattomiakin ratkaisuja, jotta pääsisi eroon siitä kalvavasta turhautumisen tunteesta. Vastareaktio kypsälle vastuullisuudelle ja järkevälle harkitsevuudelle kehottaisi näyttää kieltä epätoivoiselle yritykselle osoittaa, miten vastuullinen osaan olla, heittää pyyhe kehään ja tehdä jotain vähemmän henkisesti vaativaa, olla hetki poissa ihmisten parista ajatusteni setvimiseksi. Kai sitten kaikilla yliopisto-opiskelijoilla, etenkin graduntekijöillä on välillä tällaista. Varsinkin jos on niin kovin nuori ja tuntee astuneensa liian suurin saappaisiin vailla viitoitusta, minnepäin sitä laajaa elämän suota pitäisi ryhtyä hikihatussa tarpomaan.
Jotenkin on lähes päivittäin ollut sellainen olo, että haluaisi vaihtaa tämän levottoman elämänvaiheen johonkin tylsään ja rauhalliseen elämänjaksoon, vakituiseen työsuhteeseen ja parisuhteeseen yksin tuskastuttavasti taapertamisen sijaan. Toisaalta tiedän myös vallan hyvin, että ehkä se toivottavasti jossain vaiheessa minut kohtaava rauhallisempi elämä on vain kovan tarpomisen takana. Jossain kai se suon reuna häämöttää, kun sen vain joskus löytäisi...
Ehkäpä sitä vanhempana vain nauraa kaikelle tälle, omille pikkukriiseilleen nostalgian sävyttämänä tai aika kultaa muistot aiheuttaen vääristyneen mielikuvan kultaisesta nuoruudesta. Jo muutaman vuoden päästä osaan varmaan katsella näitä tapahtumia varmastikin paljon tyynemmin hieman perspektiiviä ja etäisyyttä saaneena.
Se kuitenkaan poista sitä faktaa, että olo on ollut viime aikoina kuin 13-vuotiaana, vaikka ulkoiset kehykset ovatkin vallan toisenlaiset. Jatkuvasti mieleen tulee muistoja omassa huoneessa mököttäen ja itkeskellen suureksi osaksi vietetystä teini-iästä. Sama ulkopuolisuuden tunne ja se, etten ole hyväksytty sellaisena kuin olen vaivaa edelleen, joskin ehkä hivenen vaimeampana, vuosien jälkeen. Laitoksen väki tuntuu vain minusta välillä kuin henkiseltä yläasteelta hienovaraisine nokkimisjärjestyksineen. En vain enää jaksaisi pyydellä henkisesti anteeksi olemassaoloani ja luonteenpiirteitäni lähes päivittäin.
Samalla tiedän myös, ettei sama vanha parannuskeino, elämän aloittaminen "alusta" taas uudessa ympäristössä ole kaikkein tervehenkisin ratkaisu ongelmiini, jotka kumpuavat pitkälti sisältäpäin. Haluaisinkin löytää jonkun tuoreen ratkaisun ongemiini, jotten päätyisi hiihtämään tyytyväisenä ja sutjakkaasti samoja vanhoja latuja kuin aina ennenkin.
1 kommentti:
Tykkäsin tästä tekstistä paljon.. (Okei vanha kirjoitus mut enivei.) Samanlaiset fiilikset välillä mullakin, vaikka olen vielä nuorempi kuin olit 2009. Ei liity mitenkään yliopistoon mutta samanlaisia huolia muuten. Kumpa ihmiset olis enemmän yhdessä toistensa kanssa ja tukis toisiaan kaikissa tilanteissa
Lähetä kommentti