Kevät on tullut taas ja antanut toivoa lämpimämmästä vapusta. Eilisen kirpputorikin meni mukavasti suhteuttaen siihen, että paikalle vääntäytyi kuitenkin vain 7 asiakasta. Pääsin kuitenkin tavarasta eroon ja tuottoakin tuli jonkin verran. Ylitsejääneet vaatteet käytiin heuitämässä liikekumppanini Kaisan kanssa kristillisista tasan jakaen UFF:n ja Pelastusarmeijan keräyspisteisiin. Ylitsejääneet vanhat keskiaikapukuni osti puolestaan Kaisa kaverinsa keskiaikaan sijoittuvaa harrastelijaelokuvaa varten puvustukseksi. Pääsen siis toivottavasti näkemään kätteni jälkeä joskus filmilläkin. Launtai-iltapäivänä päästiin nauttimaan itselleni opsikelijan odottamattomasti luksuksesta eli autokyydistä, kun päätimme ex tempore ajaa Ruissaloon iltapäiväkävelylle lämpimän ja tuulettoman päivän kunniaksi. Ruissalossa tuoksui jo kevät ja ajatuksissa siinsivät aurinkoiset hellepäivät kirjaa lukien ja uiden.
Ylläolevassa kuvassa mina merituulten tuivertamana uudessa lyhyemmässä tukkamallissani...
ja Kaisa puolestaan tarkkailee maisemia Tykistöpatterien luota korkealta mäeltä käsin.
Hyvinmenneestä ja piristävästä viikonlopusta huolimatta ajatukset ja tunnelmat ovat tällä hetkellä aika ristiriitaiset. Viime päivinä ja erityisesti tänään mielessä pyörinyt, miksei elämässä nivoisi tapahtua edes yksikin hyvä asia ilman siihen liittyvä väistämätöntä haittapuolta. Olen vain ehkä liian kärsimättömänä ja kypsymättönä ihmisenä niin väsynyt jatkuvaan hyvien ja huonojen puolien vaakakuppien tarkkailuun ja heilahteluihin. Elämä oli vain joskus niin paljon helpompaa kuin ei pohtinut asioitten monia puolia ja vaikutuksia, pyrkinyt jotenkin kantamaan vastuutaan jatkuvien ulkoisten vaatimusten ja sisäisten paineitten vastatulessa. Ehkä se liittyy jotenkin aikuistumiseen, en tiedä, mutta olen tiedostanut entistä selvemmin sen, ettei ole olemassa absoluuttisesti hyviä asioita, asioita jotka vain tapahtuvat tuoden hyvää mukanaan, niin ettei samalla itse joutuisi luopumaan jostain tärkeästä ja rakkaasta.
Toivoisin myös jotenkin pystyä antamaan tilaa muitten ajatuksille ja mielipiteille, mutta samalla haluaisin, että myös minun mielipiteitäni ja ajatuksiani kunnioitettaisiin samalla lailla, vähättelemättä. Toivoisin omien henkilökohtaisten tunteitteni ja mielialojen vaikuttavan vähemmän toimintani ja ihmisten kohteluun, mutta toisaalta en haluasi sortua turhaan tunteettomaan kylmyyteen, vailla myötätuntoa ja omaatuntoa. Ehkä olen vain liikkunut näissä ympyröissäni liian pitkään, oppinut liian hyvin toisten ärsyttävät tavat ja he minun.
Ehkä viime aikojen ärsyyntyminen kaikkeen on joku mielen keino vihjata minulle, että ehkä olisi aika keksiä jotain uutta, vaihtaa maisemaa ja sosiaalista ympäristöä, kokeilla siipiäni muuallakin kuin Juslenian käytävillä. Ehkä kärsimättömyys ja jatkuva tempoilun halu kuuluu olennaisena osana nuoruuteen ja aikuistumiseen, kuten myös sen tajuaminen, ettei juuri nyt voi tehdä niille omassa elämässä ärsyttäville asioille mitään, ennen kuin on yrittänyt valmistua ja päästä sitä kautta ulos toisinaan ahdistavasta ympäristöstä luovuttamatta. Jos saisin itseni tyynnytettyä jäämään näihin kuvioihin vielä vuodeksi, niin se olisi todellisen järkevyyden riemuvoitto ylitse riuhtovan vapaudenhalun. Mentaalisesti olen jo valmistunutkin siihen ja tavallaan pelkäänkin tehdä suuria ratkaisuja ja ne vaativat jahkailevalla luonteellani runsaasti kehkeytymisaikaa. Miten siis kestää vielä vuosi ja miten ennen kaikkea kestää kaksi viikkoa vuorokauden ympäri jo entuudestaan suorastaan ärsyttävän tuttujen ihmisten seurassa ilman toisinaan väistämättömältä tuntuvaa kinastelua ja riitautumista?
Ylläolevassa kuvassa mina merituulten tuivertamana uudessa lyhyemmässä tukkamallissani...
ja Kaisa puolestaan tarkkailee maisemia Tykistöpatterien luota korkealta mäeltä käsin.
Hyvinmenneestä ja piristävästä viikonlopusta huolimatta ajatukset ja tunnelmat ovat tällä hetkellä aika ristiriitaiset. Viime päivinä ja erityisesti tänään mielessä pyörinyt, miksei elämässä nivoisi tapahtua edes yksikin hyvä asia ilman siihen liittyvä väistämätöntä haittapuolta. Olen vain ehkä liian kärsimättömänä ja kypsymättönä ihmisenä niin väsynyt jatkuvaan hyvien ja huonojen puolien vaakakuppien tarkkailuun ja heilahteluihin. Elämä oli vain joskus niin paljon helpompaa kuin ei pohtinut asioitten monia puolia ja vaikutuksia, pyrkinyt jotenkin kantamaan vastuutaan jatkuvien ulkoisten vaatimusten ja sisäisten paineitten vastatulessa. Ehkä se liittyy jotenkin aikuistumiseen, en tiedä, mutta olen tiedostanut entistä selvemmin sen, ettei ole olemassa absoluuttisesti hyviä asioita, asioita jotka vain tapahtuvat tuoden hyvää mukanaan, niin ettei samalla itse joutuisi luopumaan jostain tärkeästä ja rakkaasta.
Toivoisin myös jotenkin pystyä antamaan tilaa muitten ajatuksille ja mielipiteille, mutta samalla haluaisin, että myös minun mielipiteitäni ja ajatuksiani kunnioitettaisiin samalla lailla, vähättelemättä. Toivoisin omien henkilökohtaisten tunteitteni ja mielialojen vaikuttavan vähemmän toimintani ja ihmisten kohteluun, mutta toisaalta en haluasi sortua turhaan tunteettomaan kylmyyteen, vailla myötätuntoa ja omaatuntoa. Ehkä olen vain liikkunut näissä ympyröissäni liian pitkään, oppinut liian hyvin toisten ärsyttävät tavat ja he minun.
Ehkä viime aikojen ärsyyntyminen kaikkeen on joku mielen keino vihjata minulle, että ehkä olisi aika keksiä jotain uutta, vaihtaa maisemaa ja sosiaalista ympäristöä, kokeilla siipiäni muuallakin kuin Juslenian käytävillä. Ehkä kärsimättömyys ja jatkuva tempoilun halu kuuluu olennaisena osana nuoruuteen ja aikuistumiseen, kuten myös sen tajuaminen, ettei juuri nyt voi tehdä niille omassa elämässä ärsyttäville asioille mitään, ennen kuin on yrittänyt valmistua ja päästä sitä kautta ulos toisinaan ahdistavasta ympäristöstä luovuttamatta. Jos saisin itseni tyynnytettyä jäämään näihin kuvioihin vielä vuodeksi, niin se olisi todellisen järkevyyden riemuvoitto ylitse riuhtovan vapaudenhalun. Mentaalisesti olen jo valmistunutkin siihen ja tavallaan pelkäänkin tehdä suuria ratkaisuja ja ne vaativat jahkailevalla luonteellani runsaasti kehkeytymisaikaa. Miten siis kestää vielä vuosi ja miten ennen kaikkea kestää kaksi viikkoa vuorokauden ympäri jo entuudestaan suorastaan ärsyttävän tuttujen ihmisten seurassa ilman toisinaan väistämättömältä tuntuvaa kinastelua ja riitautumista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti