Viikon satoa

Tämä viikko on ollut oikea tahtumien ja suurten käänteiden viikko niin hyvässä kuin pahassakin. Huomenna vietetään ainejärjestömme 40-vuotisjuhlia, joiden järjestelyitä olen puuhaillut vuoden, ja tänään otettiin esimakua juhlahumuun laitoksen ja järjestötoiminnan historiaa syväluotaavan seminaarin muodossa. Viikkoon on mahtunut niin ongelmia pankin kanssa kuin plaseerauksen poukkoilua suuntaan jos toiseen lopullisen version valmistuttua vasta muutamaa minuuttia ennen pöytäkartan luovuttamista järjestävälle ravintolalle. Alkuviikosta meinasi pää räjähtää uusien mustien pilvien ilmaantuessa juhlajärjestelyjen taivaalle, mutta nyt pitäisi olla kaiken kunnossa huomista h-hetkeä varten. Huomenna pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni teetättämään kampaamoon itselleni juhlakampausta ja sujahtamaan uuteen punaiseen iltapukuuni nauttimaan järjestelytöittemme hedelmistä.

Mutta juhlan hetkeä leimaa myös suru ja huoli lähimmäisistä. Keskiviikkona ennen pitäämäni Unikankareen tiede- ja taidepiiriä soitin äidilleni, joka oli kärsinyt kuukauden verran tulehduksista ja kovasta kuumeilusta, kysyäkseni edellisenä päivänä otettujen laboratoriokokeitten tuloksia. Sain kuulla, että myyräkuume-epäilyn takia vanhempani jonottivat keskussairaalan päivystyksessä sisäänottoa. Kirjonta-aiheisen piirin jälkeen sitten soittelin tarkemmin isälleni, mihin osastolle äitini oli sijoitettu. Silloin tipahti varsinainen pommi.

Kyseessä ei sitten ollutkaan myyräkuume, vaan akuutti leukemia, ja äitini oli siirretty Jyväskylän sädesairaalaan odottamaan aamuyöllä tapahtuvaa siirtoa Kuopioon yliopistolliseen sairaalaan hematologian osastolle. Eilinen päivä meni kuulemma kokeita ottaessa ja tänään alkoivat ensimmäiset hoidot eli solunsalpaajan ja punasolujen siirtäminen vereen. Puhelimessa kuulumisia on vaihdeltu tiiviisti näitten päivien aikana ja äiti on onneksi vaikuttanut olosuhteisiin ja hoitojen rankkuuteen nähden yllättävänkin hyväntuuliselta ja hyväkuntoiselta. Äitiäni pääsen Kuopioon katsomaan todennäköisesti vasta ensi viikon lopulla, mutta onneksi huomenna osastolle tulevat käymään kaupungissa asustava serkkuni tyttärineen, ettei äidin tarvitse olla siellä ihan yksin eristyksissä kaikista tutuista ihmisistä.

Ensimmäinen ilta meni diagnoosia ja shokkia sisäistäessä. Muistaakseni ensimmäinen kommenttini asiasta kuultua oli, että miten ihmeessä voi myyräkuume muuttua parin tunnin sisällä yhtäkkiä leukemiaksi. Shokki ilmeni itselläni ihan ensiksi fyysisinä oireina eli hengen ahdistuksena ja kovana päänsärkynä, joka sitten onneksi laantui nopeasti. Illalla etsiskelin tietoa eri leukemiatyypeistä ja yritin sisäistää asiaa. Rankimpana koin erään keskisuomalaisen mummelin kotisivuilta löytyvän materiaalin sairautensa kulusta. Se vain tuntui liippaavan niin läheltä äitini tapausta kotipaikkakuntaa, alkuoireita ja ensimmäisiä toimenpiteitä myöten. Kuvittelin äitini laihana ja kaljuna kuvien valtavien laitteiden keskellä ja annoin itkun tulla.

Alusta alkaen ajattelussa on ollut mukana myös tietynlainen realismi, tieto siitä, ettei juuri nyt voi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin odottaa. Odottaa lopullisia luuydinäytetuloksia, hoitojen aloittamista, niiden tehoamista... Asiat eivät suinkaan parane siitä, että niitä murehtii etukäteen tai rakentelee mielessään ahkerasti worst case -skenaarioita. Tärkeintä on siis mielestäni olla kiinni hetkessä ja yrittää olla parhaansa mukaan tukena ja lohtuna pitämättä leukemiaa minään ylitsepääsemättömänä peikkona. Sairauteen liittyvistä asioista saa ja pitääkin puhua avoimesti asianomaisen kanssa antamatta oman asiaan liittyvän epävarmuuden ja pelokkuuden vaikuttaa liikaa. Pitäisi vain jaksaa luottaa nykyaikaisen ihmeitä tekevän lääketieteen ja positiivisen energian voimaan ja toivoa parasta pitkässä hoitoprosessissa.