Kirjoitan nyt tästäkin asiasta tänne, vaikka ehkä yleisen ilmapiirin kannalta ei ehkä pitäisi, mutta itse koen asian oikeaksi. Tänä syksynä on nimittäin ainejärjestöväen parissa noussut kuumaksi perunaksi minun sosiaalinen taitamattomuuteni tietyissä tilanteissa. Se, etten aina ymmärrä muiden tapaa viestiä ja he eivät ymmärrä minun tapaani, se, miten otan asiat aina liian vakavasti. Itsekin olen kyllä huomannut, etten kaikissa tapauksissa ymmärrä aina sarkasmia ja olen jo lapsuudenkodissani tottunut siihen, että asiat yleisesti ottaen ovat niin kuin ne sanotaan turhia vitsailematta.
Olen myös miettinyt, onko kyseessä jonkinlainen kulttuurinen törmäys, sillä aina en ymmärrä länsisuomalaisten huumoria ja tapaa ilmaista asioita oikein, eivätkä hekään aina kultttuuritaustansa vuoksi minun sutkautuksiani. Myös yksinäiset ja synkät ala-aste vuodet vain kirjojen ja kirjoittamisen parissa ovat varmasti vaatineet veronsa tälläkin saralla. Kesät ja viikonloput vietimme lapsuudessa aina maalla, jossa samanikäisiä kavereita ei yksinkertaisesti ollut aarniometsien ja hylättyjen tilojen paikkakunnalla. Koulussa minua kiusattiin todella paljon ja asuin kaukana suuresta lähiökoulusta, jota kävin, joten ei niitä kavereita ollut paljon kaupungissakaan. Ensimmäiset ystävyyssuhteet päiväkodin jälkeen syntyivät kunnolla sitten vasta teini-iässä. Onko siis ihme, etten aina ymmärrä ikäisteni ja minua hiukan vanhempien nuorten aikuisten maailmaa ja kaikkia erityisesti tyttöporukoiden hienostuneita sosiaalisia kiemuroita?
Koen kuitenkin itse olevani luonteeltani nykyään hyvinkin sosiaalinen ja tutustun mielelläni avoimesti uusiin ihmisiin, mutta en ehkä ystävysty niin helposti ja luontevasti kuin jotkut muut tai tunne oloani kotoisaksi sosiaalisissa yhteisöissä. Myös yhteisöllisyys on minulle tärkeää niin keskiaikaseurassa kuin ainajärjestötoiminnassakin. Koulukiusaamisen traumat nostavat aina välillä päätään, mutta olen opetellut laskemaan nämä negatiiviset mielleyhtymät taka-alalle ja pyrin ajattelemaan minua ahdistavia sosiaalisia tilanteita realistisesti tosin siinä aina välillä onnistumatta. Pitäisi vain oppia olemaan ottamatta itseensä kaikista ihmisten ehkäpä ajattelemattomuuksissaan laukomistaan kommenteista.
Pari viikkoa sitten olleen ainejärjestön hyvinvointikokouken jälkeen olen ollut kuin turta henkisesti ja mieleni on täyttänyt suuri suru siitä, että asiat ovat menneet näinkin pitkälle eräitten henkilöitten kanssa. Kokouksessa sain kuulla mm. että eräs ihminen ei halua olla kanssani muuten tekemisissä kuin hyvät huomenet sanoessaan, koska emme ymmärrä toistemme tapaa viestiä ja käsitellä maailmaa ja sen ilmiöitä. Se loukkasi todella syvästi ja en ainakaan haluaisi itse sanoa moista kenellekään, varsinkin kun olin ennen tätä syksyä luullut, että olisimme edes jollain tasolla kavereita samassa ainejärjestössä ja sen hallituksessa toimiessamme. Tällä viikolla olen sitten yrittänyt olla tietoisesti hänen toiveensa mukaisesti olla vähemmän hänen kanssaan tekemisissä ja yrittää olla provosoitumatta puolin ja toisin. On vain niin kovin hankalaa toteuttaa hänen toivettaan vähäisestä keskinäisestä kommunikaatiosta, kun kuitenkin toimimme päivästä toiseen hyvin pienessä yhteisössä ja samojen ihmisten parissa.
En vain pidä siitä, että sosiaalisia vajaavaisuuksiani osoitetaan julkisesti sormella ja kerrotaan eteenpäin, mitä en missäkin sosiaalisessa tilanteessa ymmärtänyt tulkita "oikein" eli niin kuin suuurin osa yhteisömme ihmisistä sen tulkitsisi. Aspergerin syndroomaiseksikin minua kyseisessä yhteisössä syksyn aikana kutsuttu. Toivoisin vain enemmän suvaitsevaisuutta puolin ja toisin, jotta ymmärtäisimme paremmin toinen toistemme virheitä ja vajaavaisuuksia. Itsekin myönnän, etten ole aina provosoituneena toiminut kussakin tilanteessa järkevimmällä tai parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta sitten olen taas toisaalta kuunnellut vuosia toisten ei aina niin itsestäni järkeviltä kuulostavia juttuja kuitenkin näennäisesti ne hiljaisuudella hyväksyen.
Varsinkin kun olen vuoden sisällä kärsinyt niin sisustukseni haukkumisesta yhdistyksen vieraskirjassa kuin kirjastomme kenties yleisimmän hakuteoksen Strengin sanakirjan välistä löytyneistä minusta kertoneista juorulapuista, tällä hetkellä tuntuu siltä, etten vain enää jaksa taistella sosiaalisesta hyväksynnästäni pienessä yhteisössä, jolla on kuitenkin hyvin pieni merkitys Juslenian kolmannen kerroksen ulkopuolella olevassa maailmankaikkeudessa. Ihmiset vaikuttavat siis yllättävänkin lapsellisilta kahvikopinkin päivähoitopaikassa ja mihinkä sitä entinen koulukiusattu raidoistaan pääsisi aikuiselämälläkään.
Olen myös miettinyt, onko kyseessä jonkinlainen kulttuurinen törmäys, sillä aina en ymmärrä länsisuomalaisten huumoria ja tapaa ilmaista asioita oikein, eivätkä hekään aina kultttuuritaustansa vuoksi minun sutkautuksiani. Myös yksinäiset ja synkät ala-aste vuodet vain kirjojen ja kirjoittamisen parissa ovat varmasti vaatineet veronsa tälläkin saralla. Kesät ja viikonloput vietimme lapsuudessa aina maalla, jossa samanikäisiä kavereita ei yksinkertaisesti ollut aarniometsien ja hylättyjen tilojen paikkakunnalla. Koulussa minua kiusattiin todella paljon ja asuin kaukana suuresta lähiökoulusta, jota kävin, joten ei niitä kavereita ollut paljon kaupungissakaan. Ensimmäiset ystävyyssuhteet päiväkodin jälkeen syntyivät kunnolla sitten vasta teini-iässä. Onko siis ihme, etten aina ymmärrä ikäisteni ja minua hiukan vanhempien nuorten aikuisten maailmaa ja kaikkia erityisesti tyttöporukoiden hienostuneita sosiaalisia kiemuroita?
Koen kuitenkin itse olevani luonteeltani nykyään hyvinkin sosiaalinen ja tutustun mielelläni avoimesti uusiin ihmisiin, mutta en ehkä ystävysty niin helposti ja luontevasti kuin jotkut muut tai tunne oloani kotoisaksi sosiaalisissa yhteisöissä. Myös yhteisöllisyys on minulle tärkeää niin keskiaikaseurassa kuin ainajärjestötoiminnassakin. Koulukiusaamisen traumat nostavat aina välillä päätään, mutta olen opetellut laskemaan nämä negatiiviset mielleyhtymät taka-alalle ja pyrin ajattelemaan minua ahdistavia sosiaalisia tilanteita realistisesti tosin siinä aina välillä onnistumatta. Pitäisi vain oppia olemaan ottamatta itseensä kaikista ihmisten ehkäpä ajattelemattomuuksissaan laukomistaan kommenteista.
Pari viikkoa sitten olleen ainejärjestön hyvinvointikokouken jälkeen olen ollut kuin turta henkisesti ja mieleni on täyttänyt suuri suru siitä, että asiat ovat menneet näinkin pitkälle eräitten henkilöitten kanssa. Kokouksessa sain kuulla mm. että eräs ihminen ei halua olla kanssani muuten tekemisissä kuin hyvät huomenet sanoessaan, koska emme ymmärrä toistemme tapaa viestiä ja käsitellä maailmaa ja sen ilmiöitä. Se loukkasi todella syvästi ja en ainakaan haluaisi itse sanoa moista kenellekään, varsinkin kun olin ennen tätä syksyä luullut, että olisimme edes jollain tasolla kavereita samassa ainejärjestössä ja sen hallituksessa toimiessamme. Tällä viikolla olen sitten yrittänyt olla tietoisesti hänen toiveensa mukaisesti olla vähemmän hänen kanssaan tekemisissä ja yrittää olla provosoitumatta puolin ja toisin. On vain niin kovin hankalaa toteuttaa hänen toivettaan vähäisestä keskinäisestä kommunikaatiosta, kun kuitenkin toimimme päivästä toiseen hyvin pienessä yhteisössä ja samojen ihmisten parissa.
En vain pidä siitä, että sosiaalisia vajaavaisuuksiani osoitetaan julkisesti sormella ja kerrotaan eteenpäin, mitä en missäkin sosiaalisessa tilanteessa ymmärtänyt tulkita "oikein" eli niin kuin suuurin osa yhteisömme ihmisistä sen tulkitsisi. Aspergerin syndroomaiseksikin minua kyseisessä yhteisössä syksyn aikana kutsuttu. Toivoisin vain enemmän suvaitsevaisuutta puolin ja toisin, jotta ymmärtäisimme paremmin toinen toistemme virheitä ja vajaavaisuuksia. Itsekin myönnän, etten ole aina provosoituneena toiminut kussakin tilanteessa järkevimmällä tai parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta sitten olen taas toisaalta kuunnellut vuosia toisten ei aina niin itsestäni järkeviltä kuulostavia juttuja kuitenkin näennäisesti ne hiljaisuudella hyväksyen.
Varsinkin kun olen vuoden sisällä kärsinyt niin sisustukseni haukkumisesta yhdistyksen vieraskirjassa kuin kirjastomme kenties yleisimmän hakuteoksen Strengin sanakirjan välistä löytyneistä minusta kertoneista juorulapuista, tällä hetkellä tuntuu siltä, etten vain enää jaksa taistella sosiaalisesta hyväksynnästäni pienessä yhteisössä, jolla on kuitenkin hyvin pieni merkitys Juslenian kolmannen kerroksen ulkopuolella olevassa maailmankaikkeudessa. Ihmiset vaikuttavat siis yllättävänkin lapsellisilta kahvikopinkin päivähoitopaikassa ja mihinkä sitä entinen koulukiusattu raidoistaan pääsisi aikuiselämälläkään.
2 kommenttia:
Hei,
Minusta näyttäisi siltä, että teillä on sosiaalisessa systeemissä ongelmana jokin isompi asia mikä sitten vain kanavoituu yhden ihmisen erityisenä nokkimisena ja kiusaamisena. Kiusaamisesta tässä on selvästi kyse. Jos sinä et olisi kohde, joku muu olisi. Nyt se tärkeä: olet hienosti aikuinen -ilmiselvästi se näkyy tavastasi ilmaista ja käsitellä asiaa. Muut eivät välttämättä ole, se näkyy yhtä selvästi. Päätä itse tietoisesti, mitä haluat ja toimi sen mukaan. Kun löydät haluamasi kevyemmän otteen, pärjäät hienosti! Hyvää adventtiaikaa, T: Margit
Hei!
Olen lukenut blogiasi jo jonkin aikaa - Neulakon kautta löytyneiden keskiaikablogien joukossa - mutta kommentoin nyt ensimmäistä kertaa. Olin itsekin vuosikausia koulukiusattu. Samoin minulla on ollut vielä aikuisiälläkin joskus vaikeuksia ymmärtää kaikkia sosiaalisissa tilanteissa tapahtuvia piiloviestejä, ja olen tulkinnut sen johtuvaksi nimen omaan tärkeässä sosiaalistumisen iässä tapahtuneesta ulkopuolisuudesta. Siksi ymmärrän hyvin, miltä sinusta saattaa tuntua.
Viimeisessä kappaleessa kuvaamasi esimerkit pienen yhteisösi toiminnasta kuulostavat erittäin lapselliselta käytökseltä sinua kohtaan. Voimia vain, en tiedä miten tuollaisesta tilanteesta pääsisi eroon muuten kuin valmistumalla ja menemällä töihin jonnekin aivan muualle.
t. Ósk Grimsdottir
Lähetä kommentti