maanantai 28. maaliskuuta 2011

Kevättä mekossa!


Joskus tekee mieli tehdä jotain hulluttelevaa. Historianelävoittämisenkään ei tarvitse olla niin vakavaa.

Uusin projektini on tässä. Kyseessä ei ole 60-luvun hipahtava päiväpeitto, vaan 1300-luvun mekko.

Mekon helmaan aplikoitavat kukkaset ovat taannoisesta Sydäntalvenjuhlasta ylijääneitä tokeneita.

Tokenit ovat keskiaikatapahtumissa kiitoslahjoina osallistujille jaettavia pikkuesineitä. Kansainvälisessä seurassa monille asioille ei ole vielä vakiintunut suomalaista nimeä. Harrastajien puhe vilisee englanninkielisiä lainasanoja, onhan englanti kuningaskuntamme virallinen kieli.

Kukkaset tehtiin porukalla paikallisyhdistyksemme Unikankareen pitäjän käsityösunnuntaissa. Niissä näkyy monen seuran jäsenen kädenjälki. Tapahtuman jälkeen ylijääneitä kukkasia oltiin jo heittämässä pois, kun adoptoin ne.

Nyt uuden mekon teemaksi tulee kevät. Kirkkaan väriset kukkaset koristavat helmaa. Jaksaisinkohan vielä kirjoa kukkia yhdistävän köynnöksen?


Kukkasille ei ole mitään dokumentaatiota. Mutta ei mielestäni aina tarvitsekaan olla. Varmaan silloinkin on ollut tilaa luovuudelle. Minulle luovuus on tärkeä osa keskiaikaseuran toimintaa. Onhan kansainvälisen seuramme nimi sentään Society for Creative Anachronism.

En ollut ommellut vuoteen. Olin ihan unohtanut miten terapeuttista ja addiktoivaa käsinompeleminen voi olla. Kaikki muu unohtuu. Voi ajatella omia ajatuksia tai sitten olla ajattelematta mitään.

Viimeisen vuoden ajan minulla on ollut kriisi keskiaikaharrastuksen suhteen. Omassa elämässä on tapahtunut niin paljon muutoksia, etten ole voinut panostaa harrastukseen. En oikein tiedä mihin porukkaan kuulun. Välillä on kiva tehdä myös ihan muita juttuja.


Seura tuntuu elävän sekin muutoksen vuosia. Autenttisuudessa on menty huima harppaus eteenpäin. Yhä useammalla on yhä enemmän resursseja tutkia ja toteuttaa erilaisia projekteja.

Välillä tuntuu, että seurasta on tullut yhä enemmän varustelukilpailu. Kuka teettää hienoimmat teltat, kuka ompelee eniten hienoja vaatteita, kenellä on paras dokumentaatio? Väki jakautuu yhä enemmän niihin, joilla on aikaa, innostusta ja rahaa, ja niihin, joilla ei ole mahdollisuuksia tai halua panostaa harrastukseen. Se on sääli.

Vanha yhteisöllisyyden tunne ei ole enää niin vahva. Monia vanhoja naamoja näkee yhä harvemmin. Tapahtumissa on yhä enemmän uusia ihmisiä. Seuran käytännöt muuttuvat pikkuhiljaa ammattimaisemmiksi ja samalla etäisemmiksi.

En suinkaan ole uusia harrastajia vastaan, hehän pitävät seuran hengissä. Mutta tunnelma on erilainen. Pienestä ja tunnelmallisesta on tullut suurta ja komeaa.

Välillä sitä itsekin miettii, mikä saa pysymään toiminnassa mukana. Mitä muuta voisin pitäjän asioiden hoitamisen sijaan tehdä? Panostanko tarpeeksi ja kannattaako pysytellä mukana puolitellen? Mitä pitäisi tehdä, jottei suhtautuisi harrastukseen vain velvollisuutena?

Mutta sitten tulee sellainen päivä kuin viime sunnuntai. Kun ottaa neulan käteen ja muistaa taas, mitä on käsitöitten lumo hyvässä seurassa. Jo sen takia kannattaa pysytellä mukana.

3 kommenttia:

Postcrossing and lettering alá Qkarmes kirjoitti...

Mutta sitten tulee sellainen päivä kuin viime sunnuntai. Kun ottaa neulan käteen ja muistaa taas, mitä on käsitöitten lumo hyvässä seurassa. Jo sen takia kannattaa pysytellä mukana.

Olen täysin samaa mieltä!

Puit hyvin sanoiksi myös SCAn ja Aarnimetsän 'varustelukilpailun' ja häpeän myöntää että allekirjoittanut ainakin joskus sortuu siihen. Kaikki, mitä teemme/teen pitää olla mahdollisimman autenttista yms. Kai se on yksi tapa hamuta hyväksyntää... tai jotain... XD Ja sitten katotaan nenä pystyssä niitä, joille harrastus on enemmän sosialisointia ja 'ei-100-prosenttisesti-autenttisuutta' yms...

Bone-needle Arts and Crafts kirjoitti...

Ja edellinen viesti oli siis Amalin lähettämä xD

Rantzow kirjoitti...

Osa leipääntymistä kai tulee väistämättä ajan kanssa. Vaikka harrastuksesta pitää, se ei ole enää uutta ja ihmeellistä. Homman hallintopuolen pyörittäminen tuskin auttaa tuntemuksissa.

Elävöityksessä kuten muissakin jutuissa helposti käy niin, että muutaman vuoden kuluttua siitä alkuperäisestä porukasta on vain muutama jäljellä. Sitkeimmät ovat elinkautisia, mutta siitä oman aloituksen vertaisryhmästä tippuu melkein väistämättä porukkaa. Ongelma korostuu jos rekrytyt ovat paljon opiskelijoita - elämä vie eri suuntiin ja kuviot muuttuvat.

Varustelukilpa? En tiedä - itselläni harakkasyndrooma, jota pitää koko ajan vastustaa. Hinku hankkia uusia kiiltäviä hilavitkuttimia ja yrittää keksiä niille jonkinlainen puolivillainen perustelu. Jos pikku hiljaa pääsisi siihen, että voisi alkaa karsimaan haalimisen sijaan... Kunhan saan pukeutumisen kuntoon... Ja sitten haarniskan oikeasti, ja voisihan leiriinkin nikkaroida jotain pientä.

En ole kuitenkaan kokenut, että autenttisuuden tavoittelu olisi sosiaalisuudesta pois. En myöskään katso nenänvartta alaspäin, jos joku muu esimerkiksi matsitoiminnassa keskittyy vain asian urheilupuoleen. Suosittelen kyllä äänekkäästi ajanmukaisia ratkaisuja, koska uskon niiden olevan, hyvin toteutettuna, pitkällä aikavälillä toimivampia ja jopa huokeampia kuin epäonnistuneet modernihkot viritelmät.