maanantai 4. huhtikuuta 2011

Väärässä kehossa

Olen syntynyt väärään kehoon. Mielikuvieni hento ja taitava tanssija ei vaan millään muutu todeksi.

Jäljellä on vain kömpelö kampurajalka, joka oppii liikkeet tuskastuttavan hitaasti ja joitakin ei kai koskaan. Kehoni ei tottele minua, enkä tunne olevani kotona kehossani.

Vihaan vartaloani. Se viha iskostui syvälle jo lapsena ihmisten julmista sanoista.

Olen pitkään yrittänyt muuttaa vihaa rakkaudeksi tai edes hyväksynnäksi ja arvostukseksi. Olen lopulta päätynyt siihen, että minun olisi opittava rakastamaan itseäni ennen kuin voin rakastaa ketään muuta.

Se on helpommin sanottu kuin tehty. Projekti etenee lapsen askelin. Välillä tuntuu, ettei se etene lainkaan. Ehkä on helpompi olla yksin, kääriytyneenä omaan vihaansa ja luuloteltuun itsevarmuuteen, tyynnytellä heikkoa itsetuntoa paljastavalla pukeutumisella.

Syön liikaa, koska vihaan itseäni. Sitten vihaan itseäni, koska syön kaikkea syntistä ja kiellettyä. Lopulta yritän laihduttaa itseäni vihan voimalla. Päädyn vihaamaan itseäni vielä lisää, koska epäonnistun täydellisesti. Noidankehä on valmis.

Viime kesänä olin ostamassa itselleni uutta juhlamekkoa veljentyttöni rippijuhliin. Päädyin lopulta paikalliseen isojen tyttöjen liikkeeseen, koska tavallisista liikkeistä ei löytynyt isorintaiselle sopivaa mekkoa. Jo liikkeeseen astuminen oli suuri askel: Ollaanko nyt todella tultu tähän pisteeseen?

Liikkeessä myyjä arvioi ensin kokoni neljä kokoa oikeaa kokoani isommaksi. Seuraavaksi puhelias myyjä alkoi selittää siitä, miten nopeasti ne lapset kasvavatkaan isoksi.

”Sinun tyttären juhlathan ne on?”

Mulkoilin myyjää ja kerroin todellisen ikäni. Seuraava vastakysymys veti lopullisesti maton jalkojen alta.

”No, kai rouva nyt sentään on naimisissa?”

Lähdin liikkeestä nujerrettuna ja lyötynä. Tunsin itseni jälleen 12-vuotiaaksi friikiksi, jonka liian nopeasti kasvaneita rintoja koko koulu ilkkuu. Ostan vaatteeni edelleen tavallisista kaupoista, vaikka paidat ja mekot kinnaavatkin rintojen kohdalta.

Kirjoitin joskus blogissa olevani oman elämäni Carrie Bradshaw. Tällaisina päivinä tunnen itseni pikemminkin Johanna Tukiaiseksi. Mammutiksi, joka koreillen esittää olevansa jotain parempaa peittäen todellisen epävarmuutensa. Jollakin tavalla ymmärrän häntä, olen hänen puolellaan mediamyllytyksessä.

Kirjoitan tätä tilitystä blogiini, joka on kenen tahansa googletettavissa nimelläni. Kirjoitan ulkonäkökriisistäni, vaikka pitäisi kirjoittaa uutisia.

Joskus rohkeuden ja säälittävyyden raja on hiuksenhieno.

4 kommenttia:

-Jonna kirjoitti...

Tosi koskettava teksti. Mä en ole kokenut kiusaamista. Anoreksian olen kuitenkin sairastanut ja sen jälkeen olen lihonut paljon, ilman, että mieli on täysin parantunut. Voin siis ainakin hieman kuvitella, mitä tarkoitat, kun kerrot vihaavasi omaa kehoasi.

Ilkeiden ihmisten sanat on varmasti jättäneet suhun syvät haavat. Koitathan muistaa, että olet nyt ainakin vihdoin sellaisten ihmisten seurassa, jotka arvostaa sua ja pitää susta juuri sellaisena, kuin olet. Olet täysivertainen jäsen luokallamme ja susta pidetään. Itse ainakin arvostan sua esimerkiksi siksi, että vaikutat niin reippaalta ja ulospäin suuntautuneelta, vaikka oletkin kokenut kovia elämässäs.

Maailmassa on paljon surullisia ja ahdistuneita ihmisiä, jotka purkaa omaa pahaa oloaan haukkumalla muita. Koitathan jättää tällaisten ihmisten kommentit omaan arvoonsa, koska mitä todennäköisimmin heillä on elämässä asiat huonosti, ja he ei osaa selvittää niitä muuten kuin olemalla ilkeä.

Ja se vaatekaupan myyjä vain oli tökerö höntti. Ihan kuka tahansa olisi suutahtanut tuollaisesta.

Koitathan keskittyä mielenlaadun parantamiseen muutoinkin, kuin laihdutusyrityksillä. Kun elämä alkaa näyttää hyvältä, painonpudotuskin on helpompaa. Laihtuminen yksin ei ole vastaus.

Anonyymi kirjoitti...

voi eve... mulle tuli niin paha olo tästä. olet koulussa aina niin ilonen. en olis ikinä arvannu sun reippaan ulkokuoren perusteella et joku noin vahva voi tuntea itsensä noin epävarmaksi. miten vähän mä suakaan oikeesti tunnen. mäkin toivon todella, että pystyt jonain päivänä rakastamaan itseäsi täysillä.

Terveisin: K

Maahiska kirjoitti...

Minun toisella tyttärellä on sama ongelma ja tuntuu siksi niin tutun kipeältä tämä teksti. Hyvä' että kirjoitat. Olen itse alkanut kirjoittaa syömishäiriöstäni (EDNOS) ja huomannut sen auttavan itseänikin hahmottamaan tilannettani.

Ihmiset puhuvat nin paljon, ajattelevat niin perin vähän...

Jaksamisia ja hali!

Satu kirjoitti...

Se kaupan myyjä oli idiootti. Älä ota semmoisia turhan raskaasti; tökeröiltä ihmisiltä ja kommenteilta ei voi koskaan välttyä. Mun kaverilleni, joka on ihan normaalipainoinen, ihmeteltiin kerran että onko hän raskaana. Jotkut ihmiset vain puhuvat ihan mitä sattuu.

Ymmärrän miltä tuntuu ns. väärässä kehossa oleminen. Toisaalta, harva on tyytyväinen ulkonäköönsä. Lyhyt toivoo olevansa pidempi, alipainoinen painavampi. Moni kärsii pienistä rinnoista ja varmasti kadehtisi sua. :)

Musta sä olet hirmu kaunis ihminen. Iloinen, rohkea, älykäs ja avoin. Jokaisella meillä on omat huonot ja hyvät puolemme, myös ulkoisesti. Kuten sanoin kerran ennenkin, sulla on todella kauniit sääret ja nilkat.

Toivottavasti tämä, mitä kirjoitit, ei ole se, mitä tunnet joka päivä. Toivottavasti nämä ovat vain huonojen päivien ajatuksia.