Salaisuus

Tunnen hänet vieläkin vierelläni, kun herään säpsähdyksenomaisesti aamuyöllä. Voin miltei aavistaa hänen hengityksensä, hänen ihonsa. Silti hänen kuolemastaan on aikaa vuosia.

Useimpina päivinä arki sujuu kuten ennenkin. Toisina päivinä suuri suoritus on se, että jaksaa kaataa vettä vedenkeittimeen. Aivot käyvät tyhjäkäynnillä. Aika rientää eteenpäin turhan nopeasti.

Sellaisina päivinä pienimmätkin yksityiskohdat muistuttavat hänestä. Tuntuu kuin hän tarkkailisi jostakin.

Minun on vaikea opetella luopumaan. Vertaan jokaista tapaamaani miestä häneen. Metsästän sitä samaa kadonnutta tunnetta. En pysty avautumaan, luottamaan.

Tanssi tuntuu aukaisevan lukot. Siinä on vain pakko luottaa, pakko päästää toinen iholle. Samalla tunteet nousevat jälleen pintaan.

Olen repinyt häntä irti minusta pala kerrallaan, iho vereslihalla. Jokainen pala raastaa. Taistelen vastaan. Silti tiedän, että tämä on tehtävä. Suruun on aivan liian helppo jäädä vellomaan. Hänestä on tullut osa minua, osa luonteeni melankolisuutta.

Mutta ne viimeiset palat. Ne ovat kaikkein vaikeimpia. Viiltävimmät sirpaleet ovat kaikista syvimmällä ihon alla. Onko nekin revittävä irti, avattava jälleen kaikki haavat?

En tiedä, olenko vielä valmis luopumaan kokonaan. Ehkä olisi helpompaa vain jäädä tähän, ainakin hetkeksi.