torstai 9. heinäkuuta 2009

Kesä, jolloin Michael Jackson kuoli...

Tämä kesä tulee varmaan jäämään mieleeni ensisijaisesti kesänä, jolloin Michael Jackson kuoli. Ei poptähden elämä tai kuolema sinänsä kosketa minua sen erityisemmin tai syvällisemmin, mutta kuoleman aiheuttama pysähtyneisyys uutisköyhänä aikana mediassa ja omaisten ja fanien pohjaton suru tuntuu ikään kuin symbolilta omalle pysähtyneisyydelleni ja surumielisyydelleni.

Tämä kesä on ollut ainakin tähän saakka kesä, josta on puuttunut lähes kokonaan perinteiset kesän aktiiviteetit ja huoleton kesäfiilis. Sen sijaan kesä on ollut täynnä tulevaisuudesta ja rahallisesta tilanteesta murehtimista, läheisten terveydentilasta ja omasta jaksamisesta huolehtimista sekä graduponnisteluja taas jostakin ilmaantuneen opiskelumotivaation puutteen kanssa. Melkein yhden käden sormilla voi laskea ne kesäpäivät, joista olen selvinnyt itkemättä, sillä tunteet ovat olleet pinnassa monellakin tapaa.

Tein viime viikolla listan kaikista niistä asioista, joihin olen tyytymätön nykyisessä elämässäni ja kaikista niistä linjauksista, jotka minun pitäisi ratkaista elämäni suhteen, eikä siitä listasta tullut kovinkaan lyhyt. Onko siis ihme, että ahdistaa, omien ja muiden vaatimusten kourissa. Pitäisi kai vain oikeasti oppia olemaan murehtimatta tulevaa ja keskittyä niihin asioihin, joita pitäisi ratkoa tässä ja nyt. Ja kun vielä mieli oppisi tyytymään kerran aikaan saatuihin päätöksiin jahkailematta...

Suunnitelmani tulevaisuuden suhteen vaihtelevat lähes päivittäin, fiiliksen mukaan ja inhoan tätä epävarmuuden täyttämää välitilaa tai murroskautta, jossa elän. Jotenkin ihailen sitä nuoren tytön naiivia varmuutta, jolla aikoinaan Turkuun lähdin. Sitä optimistista kehitysuskoa, että kyllä kaikki varmaan tulee menemään hyvin koulutusalan marginaalisuudesta huolimatta. En tiedä pystyisinkö enää siihen, muuttamaan tuosta vain toiselle puolelle Suomea, kaupunkiin, jossa olen vain pari kertaa aikaisemmin käynyt, opiskelemaan jotain, joka vain tuntuu oikealta taloudellisista realiteeteista huolimatta.

Myöhemmin koko elämän uusiksi pistäminen tuntuu huomattavasti pelottavammalta, on oppinut liikaa elämän negatiivisista puolista kehittääkseen kauhuskenaarioita kaikesta ja miettiäkseen väsyksiin asti kaiken hyviä ja huonoja puolia. Haluaisin vain takaisin sen varmuuden siitä, mihin olen menossa, jonkun suunnan, jonne matkata seuraavaksi. Haluaisin saada jonkun kiintopisteen, johon suhteutettuna voisin suunnitella elämääni. Totuus nimittäin on, ettei minulla ole hajuakaan siitä missä ja kenen kanssa haluaisin löytää itseni vuoden päästä. Ja kaikista pahinta on, ettei niitten päätösten tekemisessä voi pohjimmiltaan kukaan muu auttaa.

Niinä päivinä kun olen jaksanut mennä yliopistolle saakka, viivyn siellä pitkään ja hartaasti ikään kuin kotiin palaamista ja tyhjää asuntoani peläten. Perusyliopistopäivänä pyrin saapumaan kirjastolle noin kymmenen aikaan ja käyn 11 aikaan opiskelijalounaalla laitoksen kesäharjoittelijan kanssa ja sitten jatkan hommia päivän tavoitteen saavuttamiseen saakka. Muita sosiaalisia kontakteja minulla ei juurikaan keskiaikamarkkinoita ja viime viikonlopun Tampereen-reissua lukuunottamatta ole ollut, mutta toisaalta en ole viime aikoina ollutkaan kovin sosiaalisella tuulella.

Gradu ei ole ehkä edennyt niin rivakasti kuin jossain villimmissä haaveissani olin kuvitellut, mutta tänään minun pitäisi sentään päästä kääntämään viimeiset Columellan vilicus -maininnat ja se on sentään jotain. Tyhjässä heinäkuun kiinniolevassa kirjastossa on jotain salaperäistä ja rauhoittavaa, mutta tuntuu jotenkin hassulta että nuoren tytön kesä kuluu kokonaan lähes 2000 vuotta sitten kuolleen vanhan gubben aivoituksia ja välillä moraaliseen raivoonkin yltyviä kirjoituksia analysoidessa. "Omaan" auktoriin tuntuu syntyvän kirjoituksia lukiessa jotenkin intiimi suhde, vaikka vuosituhannet ja kulttuurinmurros erottavatkin meidät toisistamme. Kuitenkin tuntuu toisinaan jotenkin väärältä tuhlata sekä yhteiskunnan,että vanhempiensa varoja jonkin näinkin triviaalin aiheen opiskeluun, tutkinnon suorittamiseen, joka ei pohjimmiltaan oikein valmista mihinkään.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

“Those who can soar to the highest heights can also plunge to the deepest depths, and the natures which enjoy most keenly are those which also suffer most sharply.”
-L.M. Montgomery

Jaksamista ystäväiseni!
<3 Heidi

Eveliina kirjoitti...

Kiitos rohkaisusta. Eilen olikin jo paljon parempi ja rohkeampi olo taas... Ja nyt sain taas yhden homman tehtyä, nimittäin ne pitojen ruokalistat.

Eiköhän se ahdistus tästä taas laannu, ainakin toivottavasti. Ainakin on viikonloppu ja ensi viikolla Nuijasota edessä.