Ensimmäisellä Suomi-viikolla on niskaan tullut kylmää vettä niin konkreettisesti kuin henkisestikin. Ennätyshelteisen Rooman toukokuun jälkeen on ollut hivenen vaikeuksia sopeutua ennätyskylmään Suomen kesäkuuhun. Tuntuu, että sää olisi vain kylmentynyt siitä kuin lähdin, eikä tunnu yhtään siltä, että kesä olisi täällä, tässä ja nyt, vaan vasta jossain kaukana edessä.
Positiivisena kultareunuksena viimepäivien sadepilvissä täytyy kuitenkin nähdä se, miten ihanan vihreina kosteat puut vihannoivatkaan Italian palaneitten keltaisten ruohikkojen jälkeen. Positiivisia huomiota Suomesta oli tällä viikolla myös se, miten tajusin kaupankassalla pikkuostoksia setelillä maksaessani, ettei kassaneiti todennäköisesti saisikaan täällä Turussa mitään kohtausta seteleistäni ja tivaisi puoliväkisin pienempää tasarahaa kuten roomalaiseen supermarkettietikettiin kuuluu. Kaiken matkailun jälkeen täytyy siis sanoa, että on mukavaa, kun arkipäivän perusasiat hoituvat totutulla tavalla ja ilman päivittelevää hämminkiä.
Muuten Turussa viettämäni loppuviikko on mennyt lähinnä pitkiä päiviä yliopistolla kääntäen istuessa: Kotiin olen raapustanut usein vasta lähempänä kuutta ja tänäänkin olin hetkisen yliopistolla kääntämässä omilla avaimilla lauantaista huolimatta. Syynä äkilliseen graduinnostukseen on paitsi se, että sen avulla voi pakoilla muita kohta erääntyviä tylsempiä kouluhommia, mutta myös se, että pienen tauon ja irtioton jälkeen suhtautuu työhön taas hiukan tuoreemmalla otteella. Ja käännöstyö on miltei ainoita toimia, joiden avulla saan edes hetkiseksi unohdettua äidin terveydentilaan liittyvät murheet ja huolet.
Tämä viikko on ollut asian käsitttelyn suhteen itselleni aika vaikeaa aikaa. Jotenkin todellisuus vain iski ulkomailla olon jälkeen aika vahvasti vasten kasvoja ja aivoparkani ryhtyivät taas kehittelemään pahimpia kauhuskenaarioita. Jotenkin asian koko todellinen merkitys ja vaikutus kaikkeen on selvinnyt vasta vähitellen ja se on ollut isompi kuin osasin etukäteen aavistaakaan.
Tajusin juuri äsken Aurajoen rannoilla lenkkeillessäni, että omassa suhtautumisessani sairauteen on kyse aika pitkälti siitä, että pitäisi opetella luopumaan helpommin ja kivuttomammin. Luopumaan monesta lapsuuden epärealistisesta haaveesta ja toiveesta, totuttautua paremmin siihen, etteivät asiat aina mene niin kuin sitä omassa pienessä päässään kuvittelee tai toivoisi. Jotenkin valmistautua henkisesti myös siihen, että se pahinkin voi tapahtua vaipumatta kuitenkaan epätoivoon tai rupeamatta suremaan ennenaikaisesti olemattomia. Olla valmis ottamaan vastaan myös ne henkisen kasvun mahdollisuudet, joita tällä tilanteella on väistämättä tarjottavaan minulle elämntaipaleeni vielä suhteellisen alkutaipaleella kamppailevalle.
Positiivisena kultareunuksena viimepäivien sadepilvissä täytyy kuitenkin nähdä se, miten ihanan vihreina kosteat puut vihannoivatkaan Italian palaneitten keltaisten ruohikkojen jälkeen. Positiivisia huomiota Suomesta oli tällä viikolla myös se, miten tajusin kaupankassalla pikkuostoksia setelillä maksaessani, ettei kassaneiti todennäköisesti saisikaan täällä Turussa mitään kohtausta seteleistäni ja tivaisi puoliväkisin pienempää tasarahaa kuten roomalaiseen supermarkettietikettiin kuuluu. Kaiken matkailun jälkeen täytyy siis sanoa, että on mukavaa, kun arkipäivän perusasiat hoituvat totutulla tavalla ja ilman päivittelevää hämminkiä.
Muuten Turussa viettämäni loppuviikko on mennyt lähinnä pitkiä päiviä yliopistolla kääntäen istuessa: Kotiin olen raapustanut usein vasta lähempänä kuutta ja tänäänkin olin hetkisen yliopistolla kääntämässä omilla avaimilla lauantaista huolimatta. Syynä äkilliseen graduinnostukseen on paitsi se, että sen avulla voi pakoilla muita kohta erääntyviä tylsempiä kouluhommia, mutta myös se, että pienen tauon ja irtioton jälkeen suhtautuu työhön taas hiukan tuoreemmalla otteella. Ja käännöstyö on miltei ainoita toimia, joiden avulla saan edes hetkiseksi unohdettua äidin terveydentilaan liittyvät murheet ja huolet.
Tämä viikko on ollut asian käsitttelyn suhteen itselleni aika vaikeaa aikaa. Jotenkin todellisuus vain iski ulkomailla olon jälkeen aika vahvasti vasten kasvoja ja aivoparkani ryhtyivät taas kehittelemään pahimpia kauhuskenaarioita. Jotenkin asian koko todellinen merkitys ja vaikutus kaikkeen on selvinnyt vasta vähitellen ja se on ollut isompi kuin osasin etukäteen aavistaakaan.
Tajusin juuri äsken Aurajoen rannoilla lenkkeillessäni, että omassa suhtautumisessani sairauteen on kyse aika pitkälti siitä, että pitäisi opetella luopumaan helpommin ja kivuttomammin. Luopumaan monesta lapsuuden epärealistisesta haaveesta ja toiveesta, totuttautua paremmin siihen, etteivät asiat aina mene niin kuin sitä omassa pienessä päässään kuvittelee tai toivoisi. Jotenkin valmistautua henkisesti myös siihen, että se pahinkin voi tapahtua vaipumatta kuitenkaan epätoivoon tai rupeamatta suremaan ennenaikaisesti olemattomia. Olla valmis ottamaan vastaan myös ne henkisen kasvun mahdollisuudet, joita tällä tilanteella on väistämättä tarjottavaan minulle elämntaipaleeni vielä suhteellisen alkutaipaleella kamppailevalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti