Markkinaterveisiä!

Nyt on sitten 4 päivää markkinahumua takana. Aurinkoa, villapuvussa, hikoilemista, lautanauhaa, tunnelmointia ja ympäri Aarnimetsää markkinoille kokoontuneiden tuttavien tapaamista. Sekä tietysti kiinnostuneiden turistien opastamista nauhanteon ja keskiaikaseuran saloihin. Kojusta tuli tajuttoman hieno ja rekvisiittaa oli esillä vaikka muille jakaa... Paikan suhteen oli syytä olla tyytyväinen, parempaa risteyssijaintia ei oikeastaan kojullamme olisi voinut olla. Väkeä riittti jopa tungokseksi asti ja ties miten monen turistin kameranlinssiä päädyinkään somistamaan päivien aikana. Omaan kameraan kuvia ei tosin juuri kertynyt, kun olimme tehneet periaatepäätöksen mahdollisimman vähäisest kuvaamisesta keskiaikapuvussa markkinoitten aukioloaikana.


Itse työnäytöksen lisäksi nähtiin kojullamme kahdesti vuorokaudessa tanssiesitys ja lauantain esityksen päätteeksi pidettiin kojumme vieressä olevalla tyhjällä kaistaleella piknik, jonne myös naapurikojun ihmiset lahjoittivat mehiläisvahakynttilät liinan somistukseksi. Lauantai-iltana puolestaan järjestettiin yläkerrassani markkinasauna makkaroineen ja naposteltavineen...


Sunnuntaina saapui puolestaan Johanna af Hucca kojullemme opettamanaan haarukkanyöriä ja myymään nyörihaarukoita. Minäkin sain opetusta ja ostettua itselleni haarukan. Muutaman päivän perusteella täytyy kyllä sanoa, että on melkoisen hypnotisoiva tekniikka tuo haarukka nyöri. Nyörihaarukasta kun ei meinaa millään päästää irti. Sunnuntai-iltana syntyikin jo uusi nyöri ristipistokirjottuun vyöpussukkaani ja alkua hiukan ohuemmasta pellavalangasta syntyvälle nyörille. Tosin pellavassa ei ehkä luistanut niin helposti haarukassa kuin puuvillainen harjoittelulanka... Niin ja neulakinnasta opettelin hiukan myös ja sain vihdoinkin hommattua oikein neulankin sitä varten.


Kaiken kaikkiaan neljän päivän markkinahumu oli ihanaa todellisuuspakoa arjen ongelmista. Tunnelma oli parhaimmillaan kuin hyvässä SCA-tapahtumassa ja markkinakojumme oli loistava osoitus siitä, miten paljon porukalla saakaan aikaiseksi. Vaikka olihan markkinatouhu aika raskastakin ajoittain ja illalla kojun raivattuaan aikalailla aikalailla väsyksissä. Oma markkinakiertely jäi aika vähäiseksi, mutta jotain pientä sentään mukaan tarttui ja Väinölän väki tuli ainakin katsastettua...

Jotenkin tykkään vuosi vuodelta yhä enemmän keskiaikamarkkinoista ja huomaan ajautuvani niihin mukaan yhä enemmän, mikä ei toisaalta ole huono juttu se. Arki tuntuu vieläkin olevan aika kaukana, vaikka kesäprojekti yliopistolla odottaa jo huomenissa...

Lautanauhaa, istutuksia ja markkinahumun ennakointia...

Rauhaisassa maalaismaisemassa perheen kanssa perin rauhallisesti vietetty juhannus on mennyt menojaan ja koti-Turkuunkin selviydytty pari päivää sitten takkuilevan VR:n kyydissä pari tuntia lisäaikaa matkaan saaden. Ja juhannuksen jälkeinen viikko ei toki ole mikä tahansa viikko, vaan kauan odotettu Turun keskiaikamarkkinoitten viikko!

Markkina-alueen paaluvarustukset ynnä muuta rekvisiittaa näytti asetellun paikalle jo ennen juhannusta ja varsinainen markkinakojujen pystytys alkaa jo tänään illalla klo 16. 30 alkaen. Sitten näkee, miten Unikankareen kojun päälle juhannuksen pyhinä kyhätyn katoksen pystyttämisen kanssa oikein käy. Varsinainen markkina humuhan alkaa vasta huomenna ja itsekin olen istumassa markkinakojussa päivittäin lautanauhaa ja muita käsitöitä tehden. Lauantaina järjestetään myös taloni saunassa ja sen kerhotilassa perinteiset Unikankaren kesäpelit uudistuneen markkinasaunan muodossa... Paljon on siis ohjelmaa tiedossa, ja on jänittävää päästä näkemään markkinahumua myös hiukan erilaisesta näkökulmasta tällä kertaa.

Markkinoita varten päätin tarttua ensimmäistä kertaa liki kahteen vuoteen nauhalautoihin harjoitellen markkinakojuedustamistani. Tuloksena syntyi ensimmäinen ryhmittäin käännelty lautanauhani, joka oli myös ensimmäinen ikinä nauhapuissa kutomani. Lankana erinomaisesti lautanauhaan sopiva Pirkka, jota hankin joskus vuosia sitten alennusmyynnistä poistuvissa väreissä.

Toinen puissa tehty kokeilu on puolestaan Novitan Wool-lankaa, josta tuli ihanan pehmeä nauhaa, mutta se tuntui huopuvan vähän turhankin tehokkaasti lautoja käännellessä.

Muutenkin on olo on kevyt ja valoisa. Viikkojen odotuksen jälkeen saapuivat viimein kunnon kesäkelit tänne Suomeenkin ja äitikin pääsi viimeiseltä hoitojaksolta lopullisesti kotiin sairaalasta! Kaiken huipuksi vielä helmikuussa istuttamani mustanmerenruusu rupesi eilen kukkimaan ensimmäisen kerran pitkän kevään jälkeen:
Samana päivänä myös toukokuussa kylvämistäni kesäkukista aukesivat ensimmäiset nuput:Ja innostuin myös ostamaan ilmeisesti lähes ainoasta keskusta-alueella vielä aukiolevasta kukkakaupasta vielä lisää parvekekukkia. (En ollut ennen tiennyt, että kukkakaupat sulkevat ovensa juhannuksen jälkeen heinäkuuksi. Luulisi, että kesä olisi kukkamyynnin kulta-aikaa!) Koska osa belargonioista oli vähän rähkiä ulkona auringossa seistyään, sain vielä yhden räähkän kaupan päälle. Näissä asioisa on siis aihetta riemuun hiukan synkemmän alkukesän jälkeen.

Sekalaista

Tämä viikonloppu minun piti olla Laukaassa toista kertaa järjestettävillä Tupaswillan keskiaikamarkkinoilla mainostamassa seuraa käsitöitä tehden. Jouduin kuitenkin peruttamaan reissun osin taloudellisesti ja osin henkisistä syistä. Olisi ollut todella ihanaa lähteä ja tuoda esille harrastuksen mukavia puolia kotiseutuni ihmisille, mutta samalla taloudelliset reaaliteetit puhuivat puolestaan, enkä tiennyt, olisinko apeassa ja ailahtelevassa mielialassani ollut loppujen lopuksi kovinkaan paljon hyödyksi.

Ja tuleehan parin viikon päästä Turun keskiaikamarkkinatkin, joissa olen luvannut päivystää Unikankareen kojussa päivittäin. Laukaan markkinoille lähtemättä jättäminen oli silti vaikea päätös. Vastakkain olivat niin oma velvollisuuden tunto kuin toisaalta toive siitä, että uusien ihmisten tapaaminen piristäisi, mutta toisaalta huoli omasta jaksamisesta silloin, kun on omalla itsellä vaikeaa.

Viime viikko onkin ollut minulle todella raskasta aikaa. Itkettyä on tullut varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Illat ovat menneet kotona ahdistuksen kourissa, mutta toisaalta olen saanut yliopstolla tehtyä gradua vauhdikkaasti, yrittänyt ikään kuin paeta valitettavia tosiasioita kääntämisen ja kirjoittamisen pariin. Kesän tullen tyhjentyneessä yliopistossa on jotain lohdutonta ja on paradoksaalista, että Yliopistonmäen kukkivien kunnaiden ollessa kauneimmillaan vain harva pääse niitä näkemään uusia pääsykokelaita lukuunottamatta.

Kolmen aikaan kirjaston sulkemaan tuleva täti hymyilee minulle ymmärtäväisesti, kun päivä toisensa jälkeen jään vielä tekemään hommia Juslenian rauhaan lukupaikalleni, joka on hälyttävästi täyttynyt ääriään myöten kaikenlaisesta opiskelumateriaalista. Tämä on jo 4. kesäni yliopistolla muiden sännättyä kesätöittensä pariin. Mutta tänä viikonloppuna jätin tarkoituksellisesti kaiken opiskelumateiriaalin muhimaan kirjastolle ja kirjaston avaimenkin luovutin psykologian pääsykokeisiin lukevalle opiskelutoverille. Tarkoitus olisi saada gradu pois ajsyksista hetkisesti, vaikka jo tänä aamuna heräsin ajattelemaan, että mitenkäs se dispositio kannattaisikaan tehdä järkevimmin.

Aloitin viime viikolla uuden toivottavasti Investituuraan valmistuvan päällyspuvun ompelun. Turkoosista villasta ommellun mekon valmistumisprosessista lupaan laittaa kuviakin tänne jossain vaiheessa. Lupauduin myös Nuijasodan viimeisen lauantain pitokokiksi ja viikonloppua pitäisi käyttää ruokalistan rukkaamiseen ja lähinnä kasvisruoat tuottavat päänvaivaa. Jännittää vähän, miten selviydyn pitokokin vastuusta, mutta toivottavasti kaikki menee oikein hyvin.

Paluun jälkeen

Ensimmäisellä Suomi-viikolla on niskaan tullut kylmää vettä niin konkreettisesti kuin henkisestikin. Ennätyshelteisen Rooman toukokuun jälkeen on ollut hivenen vaikeuksia sopeutua ennätyskylmään Suomen kesäkuuhun. Tuntuu, että sää olisi vain kylmentynyt siitä kuin lähdin, eikä tunnu yhtään siltä, että kesä olisi täällä, tässä ja nyt, vaan vasta jossain kaukana edessä.

Positiivisena kultareunuksena viimepäivien sadepilvissä täytyy kuitenkin nähdä se, miten ihanan vihreina kosteat puut vihannoivatkaan Italian palaneitten keltaisten ruohikkojen jälkeen. Positiivisia huomiota Suomesta oli tällä viikolla myös se, miten tajusin kaupankassalla pikkuostoksia setelillä maksaessani, ettei kassaneiti todennäköisesti saisikaan täällä Turussa mitään kohtausta seteleistäni ja tivaisi puoliväkisin pienempää tasarahaa kuten roomalaiseen supermarkettietikettiin kuuluu. Kaiken matkailun jälkeen täytyy siis sanoa, että on mukavaa, kun arkipäivän perusasiat hoituvat totutulla tavalla ja ilman päivittelevää hämminkiä.

Muuten Turussa viettämäni loppuviikko on mennyt lähinnä pitkiä päiviä yliopistolla kääntäen istuessa: Kotiin olen raapustanut usein vasta lähempänä kuutta ja tänäänkin olin hetkisen yliopistolla kääntämässä omilla avaimilla lauantaista huolimatta. Syynä äkilliseen graduinnostukseen on paitsi se, että sen avulla voi pakoilla muita kohta erääntyviä tylsempiä kouluhommia, mutta myös se, että pienen tauon ja irtioton jälkeen suhtautuu työhön taas hiukan tuoreemmalla otteella. Ja käännöstyö on miltei ainoita toimia, joiden avulla saan edes hetkiseksi unohdettua äidin terveydentilaan liittyvät murheet ja huolet.

Tämä viikko on ollut asian käsitttelyn suhteen itselleni aika vaikeaa aikaa. Jotenkin todellisuus vain iski ulkomailla olon jälkeen aika vahvasti vasten kasvoja ja aivoparkani ryhtyivät taas kehittelemään pahimpia kauhuskenaarioita. Jotenkin asian koko todellinen merkitys ja vaikutus kaikkeen on selvinnyt vasta vähitellen ja se on ollut isompi kuin osasin etukäteen aavistaakaan.

Tajusin juuri äsken Aurajoen rannoilla lenkkeillessäni, että omassa suhtautumisessani sairauteen on kyse aika pitkälti siitä, että pitäisi opetella luopumaan helpommin ja kivuttomammin. Luopumaan monesta lapsuuden epärealistisesta haaveesta ja toiveesta, totuttautua paremmin siihen, etteivät asiat aina mene niin kuin sitä omassa pienessä päässään kuvittelee tai toivoisi. Jotenkin valmistautua henkisesti myös siihen, että se pahinkin voi tapahtua vaipumatta kuitenkaan epätoivoon tai rupeamatta suremaan ennenaikaisesti olemattomia. Olla valmis ottamaan vastaan myös ne henkisen kasvun mahdollisuudet, joita tällä tilanteella on väistämättä tarjottavaan minulle elämntaipaleeni vielä suhteellisen alkutaipaleella kamppailevalle.

Lantekrapula ja ikuisen kaupungin kuulumisia

En oikein tiedä mistä aloittaisin summaamaan aikaa sitten edellisen päivityksen. Ulkoisesti aikaa on kulunut vain se parisen viikkoa, mutta sisäisesti ja henkisesti aikaa tuntuu kuluneen niin paljon enemmän. Roomasta palasin jo sunnuntai-maanantai- yönä, mutta kotiin Turkuun matka vei Koskenpään kautta vasta tänään puolen päivän aikaan. Nyt on suurin osa tavaroista purettu, mutta mieli risteilee edelleenkin koti-Suomen ja sen murheitten ja velvollisuuksien sijasta tämän tästä Gianicolon rinteille ja Trasteveren kapeilla ja ruuhkaisilla kujilla kulkukoirineen ja tööttäilevine autoineen.

Luulen, että mieli työstää Rooma-kokemusta ja sen antamia opetuksia niin klassillisesta filologiasta kuin elämästäkin paljon pitempään kuin konkreettisesti vain kahden viikon pituinen matka antaisi oikeastaan aihetta. Voisipa puhua tietynlaisesta Lante-krapulastakin: 2 viikon hektisen ohjelman ja aisteja monipuolisesti stimuloivien joka puolelta tulvivien ulkomaan ärsykkeiden jälkeen on taas vaikea päästä kiinni arkeen. Totutella niihin laiskoihin päiviin kun ei tapahdu mitään erityistä, voi vaan olla ja tuijotella samaa vuosien aikana tutuksi tullutta maisemaa yrittäen samalla saada epätoivoisesti aikaan jotakin kehittävää.

Toisaalta myös siihen tunnetuksi Rooman upeimpiin elokuvantekijöiden himoitsemiin maisemiin lukeutuvaan näkymään kattojen turtuu pikkuhiljaa aamupalaa aamuseitsemältä terassin aamukasteen viileydessä päivittäistä aamupalansa syödessä. Jossain vaiheessa tuntui vain siltä, että aivot eivät enää ota vastaan sitä jatkuvaa loistavien visuaalisten ärsykkeitten virtaa, jota tunkee silmien eteen joka kadunkulmassa ja joka nurkan takana. Luulen, että mieli leijailee Rooman sfääreissä vielä hetkisen, ennen kuin se pakotetaan ajattelemaan karuja tosiasioita kuten tenttiinlukemista ja graduntekoa, perhettä riivaavista murheista puhumattakaan.

Sain tietää kesken ekskursion, etten ollut vieläkään päässyt syksyiselle johdantokurssille, joka olisi viettänyt 3 viikkoa Kreikassa, 3 viikkoa Roomassa ja 1 viikon Istanbulissa. Kolmannella hakukerrallani tulokseksi tuli 3. ,vai oliko se 4. varasija, ja perinteistä poiketen meidän laitokselta ei valittu tällä kertaa kurssille yhtään opiskelijaa. Kuulin myös, että Lanten uusi syksyllä aloittava johtaja ei aio järjestää syventäviä opintoja suorittaville opiskelijoille tarkoitettuja tieteellisiä kursseja virkakaudellaan. Vaikuttaa siis varsin epätodennäköiseltä, että Lanteen pääsisi kovin pian uudestaan tai kenties ikinä.

Vasta paikan päällä sitä tajusi, miten pieni ja suppea vähemmistö Suomen tiede- ja kulttuurivaikuttajista sitä loppujen lopuksi pääseekään nauttimaan Lanten tarjoamista palveluista ja ilmapiiristä. Ei kai sitä voi tuntea muuta kuin ääretöntä kiitollisuutta siitä, että on edes kerran päässyt nauttimaan 69 senttiä litralta maksavaa halvinta laatikkoviiniä sille kuuluisalle Lanten terassille 1600-luvun konserttia varten harjoittelevien huippulaulajien äänteen kaikuessa alakerran edeustustiloista aina yläkerran asuntolatiloihin saakka. Päästä tuntemaan jopa hienoista ylpeyttä avatessaan villan koukeroisen metallisortin omalla avainkortillaan turistejen töllistellessä vieressä kanniskeltuaan kädet vääränä Standan kauppakasseja ylös Gianicololle aina alhaalta Trasteverestä saakka. Päästä nauttimaan viilentyvien ja pimentyvien iltojen loistavista ja toisinaan hyvinkin syvällisiksi äityneistä keskusteluista sekä siitä että oppi tuntemaan opiskelutovereitaan taas hitusen verran paremmin, ainakin 2 viikon yhdessä asumisen verran.