Tänä keväänä olen viettänyt hiukan erilaisempaa elämää kuin muina opiskelukeväinä. Kyseessä on ollut ehkä hivenen paluuta vanhaan, siihen minään joka olin ennen yliopistomaailmaan astumistani. Vaikka kaikkine negatiivisine puolineen se elämä ei ole silti tullut takaisin, onneksi. Olen nimittäin viettänyt tavallista enemmän aikaa vain möllöttäen kotona tai kotitöitä tehden. Osittain siihen on vaikuttanut puolitoista vuotta hallinassani ollut isompi asuntokin.
Asuttuani nimittäin parisen vuotta 18 neliön kopperossa opin todella ymmärtämään, miten paljon asunnon viihtyvyys minulle todella merkitsee ja sen miten onnekas olen saanut olla, kun minulla on ollut kasvaessani runsaasti tilaa ympärilläni keskustan kerrostaloympäristön sijaan. Ja olisihan hullua, että maksaisin opiskelijabudjettiin verrattuna välillä kohtuuttomalta tuntuvaa vuokraa, vaikka en viihtyisi kotonani tai viettäisi siellä paljon aikaa. Olen ajatellut jo jonkin aikaa, että ehkä keskiverto-opiskelijaasunoa isompi kämppäni on jonkunlainen panostus niihin kotiin liittyviin arvoihin, joita haluaisin elämässäni vaalia. Jokatapauksessa minulla on unelmieni kämppä, johon kannattaa panostaa ja josta olla ylpeä joka päivä. Ja yksityisellä puolella lasitetulla parvekkeella olevat samankaltaiset yksiöt varmaan maksaisivat maltaita ja ympäristö ei ehkä olisi yhtä viihtyisä.
Tykkään nimittäin Nummenrannasta juuri siksi, että se ei ole ihan ydinkeskustassa vaan lähellä jokirannan maalaismaisempaa kulttuuriympäristöä niittyineen ja peltoineen, mutta toisaalta pääsen kävellen ja pyörällä helposti suurinpiirtein minne haluan. Sen verran omakotialueella kasvanut ja kesät maalla viettänyt kuitenkin olen, että en missään nimessä haluasi elää ihan keskustassa metelissä ja pauhussa, vaan mielemmin vähän sivummalla ja väljemmin. Toisinaan ajatukset kyllä rientävät jo aikaan valmistumisen jälkeen, jolloin joudun ehkä luopumaan asunnostani. Kaikkea etukäteen tolkuttomasti märehtivänä ihmisenä yritän kuitenkin olla ajattelematta asiaa ihan vielä. Tehdään nyt vaan se tutkinto valmiiksi, ja katsotaan sitten, minne elämä kuljettaa... Toisaalta tiedostan, että yhtä hyvän asunnon löytäminen voi olla oikeasti vaikeaa, hinnasta puhumattakaan, varsinkaan jos ei halua tinkiä kissan elinoloista, eli parvekkeesta, jossa voi käydä haukkaamassa välillä raitista ilmaa ja tarkkailemaan liikenteen ihmeellisyyksiä.
Olen vain yksinkertaisesti huomannut viime aikoina entistä paremmin, että minä vain viihdyn kotona mieluummin kuin maailman tarjoaman hurlumhein keskellä. Baari-illan sijaan illat kissa kainalossa käsitöitä tehden ovat ihan parhautta ja siivoaminen, tiskaaminen ja silittäminen ovat oikeasti mitä parhainta rentoutusta ja kotihommien rauhallinen käpsehtiminen ilman suorituspaineita tekee viikonlopusta juhlan. Tosin toisinaan minunkin kämppäni näyttää kaaoksen esikartanolta, kun teen kotitöitä fiiliksen mukaan. Jos ei huvita siivoilla, niin ei huvita, mutta useimmiten huvittaa...
Muistan jo lapsena lempileikkeihini kuuluneen "äidin" leikkiminen silittämisineen, ruuanlstooineen ja muine kotiaskareineen. Leikin nukeilla nykylapsiin verrattuna tavattoman pitkään ja muistan pesseeni nukenvaatteita kuralätäkösä ja jättäneeni ne "kuivumaan" leikkimökin terassille, jolloin ne jäätyivät kalikoiksi. Kai sitten kaikennäköinen emännöinti ja kotitalouspuuhailu on vain ollut minulla lasesta saakka verissä, ja ihan ensimmäisiä unelma-ammatteja olikin Eemelistäkin tuttu piian työ. Varhaisteininä alkoivat ekat leivonta- ja kokkauskokeilut ja sillä tiellä ollaan edelleen. Leivon oikeasti useammin kuin säästäväisenä opiskelijana ja linjoistaan huolehtivana ehkä pitäisi, ja omia reseptejä tulee kehiteltyä tasaiseen tahtiin. Olisi vain hyvä, että niitä ruokia olisi joskus syömässä joku muukin.
Kotihiireilyssä piilee nimittäin ainakin yksinasuvalle vaara. Jos ei juurikaan tee mieli käydä bilettämässä joka viikonloppu tai edes joka kuukausi, huomaa aika noeasti tuntevansa itsensä ulkopuoliseksi parikymmpisten opiskelijatovereittensa maailmasta. Jos jää vain itsekseen sinne huolella sisustetuun yksiöönsä makoilemaan on varana se, että syrjäytyy muistakin sosiaalisista kontakteista ja ei yksinkertaisesti tutustu uusiin ihmisiin ytä helposti kuin ennen. Omasta asunnostaan on helppo rakentaa sulkeutunut onnen linnake ja sulkea itsensä muulta maailmalta, elää unelmissa sen sijaan, että uskaltaisi elää tätä hetkeä ja elämäntilannetta tässä ja nyt. Pitäisi vain löytää jonkunlainen tasapaino, olla uskollinen itselleen ja kotihiireilylleen, mutta toisaalta myös muistettava,että elämästä voi nauttia muuallakin kuin vain sen oman asunnon seinien sisäpuolella kyhjöttäen.
Asuttuani nimittäin parisen vuotta 18 neliön kopperossa opin todella ymmärtämään, miten paljon asunnon viihtyvyys minulle todella merkitsee ja sen miten onnekas olen saanut olla, kun minulla on ollut kasvaessani runsaasti tilaa ympärilläni keskustan kerrostaloympäristön sijaan. Ja olisihan hullua, että maksaisin opiskelijabudjettiin verrattuna välillä kohtuuttomalta tuntuvaa vuokraa, vaikka en viihtyisi kotonani tai viettäisi siellä paljon aikaa. Olen ajatellut jo jonkin aikaa, että ehkä keskiverto-opiskelijaasunoa isompi kämppäni on jonkunlainen panostus niihin kotiin liittyviin arvoihin, joita haluaisin elämässäni vaalia. Jokatapauksessa minulla on unelmieni kämppä, johon kannattaa panostaa ja josta olla ylpeä joka päivä. Ja yksityisellä puolella lasitetulla parvekkeella olevat samankaltaiset yksiöt varmaan maksaisivat maltaita ja ympäristö ei ehkä olisi yhtä viihtyisä.
Tykkään nimittäin Nummenrannasta juuri siksi, että se ei ole ihan ydinkeskustassa vaan lähellä jokirannan maalaismaisempaa kulttuuriympäristöä niittyineen ja peltoineen, mutta toisaalta pääsen kävellen ja pyörällä helposti suurinpiirtein minne haluan. Sen verran omakotialueella kasvanut ja kesät maalla viettänyt kuitenkin olen, että en missään nimessä haluasi elää ihan keskustassa metelissä ja pauhussa, vaan mielemmin vähän sivummalla ja väljemmin. Toisinaan ajatukset kyllä rientävät jo aikaan valmistumisen jälkeen, jolloin joudun ehkä luopumaan asunnostani. Kaikkea etukäteen tolkuttomasti märehtivänä ihmisenä yritän kuitenkin olla ajattelematta asiaa ihan vielä. Tehdään nyt vaan se tutkinto valmiiksi, ja katsotaan sitten, minne elämä kuljettaa... Toisaalta tiedostan, että yhtä hyvän asunnon löytäminen voi olla oikeasti vaikeaa, hinnasta puhumattakaan, varsinkaan jos ei halua tinkiä kissan elinoloista, eli parvekkeesta, jossa voi käydä haukkaamassa välillä raitista ilmaa ja tarkkailemaan liikenteen ihmeellisyyksiä.
Olen vain yksinkertaisesti huomannut viime aikoina entistä paremmin, että minä vain viihdyn kotona mieluummin kuin maailman tarjoaman hurlumhein keskellä. Baari-illan sijaan illat kissa kainalossa käsitöitä tehden ovat ihan parhautta ja siivoaminen, tiskaaminen ja silittäminen ovat oikeasti mitä parhainta rentoutusta ja kotihommien rauhallinen käpsehtiminen ilman suorituspaineita tekee viikonlopusta juhlan. Tosin toisinaan minunkin kämppäni näyttää kaaoksen esikartanolta, kun teen kotitöitä fiiliksen mukaan. Jos ei huvita siivoilla, niin ei huvita, mutta useimmiten huvittaa...
Muistan jo lapsena lempileikkeihini kuuluneen "äidin" leikkiminen silittämisineen, ruuanlstooineen ja muine kotiaskareineen. Leikin nukeilla nykylapsiin verrattuna tavattoman pitkään ja muistan pesseeni nukenvaatteita kuralätäkösä ja jättäneeni ne "kuivumaan" leikkimökin terassille, jolloin ne jäätyivät kalikoiksi. Kai sitten kaikennäköinen emännöinti ja kotitalouspuuhailu on vain ollut minulla lasesta saakka verissä, ja ihan ensimmäisiä unelma-ammatteja olikin Eemelistäkin tuttu piian työ. Varhaisteininä alkoivat ekat leivonta- ja kokkauskokeilut ja sillä tiellä ollaan edelleen. Leivon oikeasti useammin kuin säästäväisenä opiskelijana ja linjoistaan huolehtivana ehkä pitäisi, ja omia reseptejä tulee kehiteltyä tasaiseen tahtiin. Olisi vain hyvä, että niitä ruokia olisi joskus syömässä joku muukin.
Kotihiireilyssä piilee nimittäin ainakin yksinasuvalle vaara. Jos ei juurikaan tee mieli käydä bilettämässä joka viikonloppu tai edes joka kuukausi, huomaa aika noeasti tuntevansa itsensä ulkopuoliseksi parikymmpisten opiskelijatovereittensa maailmasta. Jos jää vain itsekseen sinne huolella sisustetuun yksiöönsä makoilemaan on varana se, että syrjäytyy muistakin sosiaalisista kontakteista ja ei yksinkertaisesti tutustu uusiin ihmisiin ytä helposti kuin ennen. Omasta asunnostaan on helppo rakentaa sulkeutunut onnen linnake ja sulkea itsensä muulta maailmalta, elää unelmissa sen sijaan, että uskaltaisi elää tätä hetkeä ja elämäntilannetta tässä ja nyt. Pitäisi vain löytää jonkunlainen tasapaino, olla uskollinen itselleen ja kotihiireilylleen, mutta toisaalta myös muistettava,että elämästä voi nauttia muuallakin kuin vain sen oman asunnon seinien sisäpuolella kyhjöttäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti