Uusi alku

Pitkään pohdittuani päätin ottaa naftaliinista tämän blogini.

Siitä on kai pari vuotta, kun viimeksi päivitin. En ikinä varsinaisesti lopettanut, uusi elämäntilanne vain vei mennessään. Se pisti pohtimaan, mitä minusta täällä internetin syövereissä on.

Onko fiksua, että avaan koko elämäni, kompleksini ja heikkouteni, rakkaimmat ilon aiheeni netsissä omalla nimelläni ja kuvallani varustettuna. Vaikuuttaako se, mitä huonoina hetkinäni tänne raapustelen siihen, miten yleisesti ottaen ihmiset minuun asennoituvat? Onko hyvä juttu, että jos googlaan kissani nimen, saan vastauksesi miljoona kuvaa juuri minun kissastani eri tilanteissa – ja minusta, minun eri kodeistani.

Varsinkin kun kuvaan astui se toinen tyyppi. Se,jonka kanssa nykyään asustan ja jaan elämäni. Mietin, onkoo reilua häntä kohtaan, että jaan henkilökohtaisia tuntemuksiani ja häneenkin liittyviä asioita niin laajasti netissä.

 Tämä on viimeisimpiä Ipatillista otettuja kuvia. Loikoilua kirkkaana kevätaamuna Laihian kuistilla.

Mutta ei ole olemassa muuta tietä.Huomaan näivettyväni kirjoittamisen puutteessa, jotenkin tyhmentyväni.Aivoni täyttyvät kaikella ylimääräisellä roskalla, jota en saa purettua. Koen tarvetta etsiä jälleen itseäni, avautua jollekin.

Näiden parin vuoden aikana olen pohtinut sitäkin vaihtoehtoa, että aloittaisin pelkästään käsitöitä ja keskiaikaa käsittelevän blogin,jossa minä itse, minun tunteeni ja vajaavaisuuteni jäisivät taka-alalle. Mutta en saanut ikinä aikaiseksi, enkä tuntenut tarpeeksi intohimoa sellaista blogia kohtaan, jossa olisin niin vähän minusta,minun haaveistani ja intohimoistani.

Minä ja Pohjalla helmenä pätöinen minä olemme käyneet pitkän tien. Ekan tällä nimellä kulkevan blogin aloitin jo teini-ikäisenä. Olen pitänyt pari kertaa ennenkin parin vuoden tauon ja palannut sitten takaisin samalla nimellä. Koen otsikon itselleni merkitykselliseksi. Samalla täällä on paljon dataa siitä tiestä, minkä olen kulkenut. Huippuhetkistä, kriiseistä, yliopistoajoista, Nummenrannasta, Kaskentiestä, edesmenneestä Ipatillista. 

 

 Kynttilä ikkunassa Kaskentiellä

Välillä minusta on viime aikoina tuntunut, että olen kadoittanut osan itsestäni, siitä tytöstä joka oli. Parisuhteen aloittamisen jälkeen kaikki muuttui ehkä vähän liiankin nopeasti. Omaa aika käsitöille jäi vähemmän, omaa aikaa kirjoittamiselle jäi vähemmän, omat kaveritkin välillä alkuhuumassa jäivät.

Ihan konkreettinen esimerkki onse, että oma rakas kulttuuripääkaupunkitarroin päällystetty läppärini,jolla tämän blogin ja kulttuuripääkaupunkiblogini postaukset kirjoitin, on maannut käyttämättömänä varmaan vuoden päivät. Enää sillä ei pääse enää edes nettiin. 

Vielä enemmän jäi taakse, kun muutettiin yhteen Pääskyvuoreen puolitoista vuotta sitten. Elinympäristö muuttui, omiin tuttuihin harrastuksiin ei saanut lähdettyä niin usein. Tunsin jossain vaiheessa tosi vahvasti olevani lähiöni vanki. En löytänyt uudesta asuinympäristöstäni yhtään iloista tai nautittavaa asiaa. Kaikki vanha tuntui olevan niin kaukana.

 Lohikärmekoriste vanhassa naapurustossa.

Vasta ihan viime aikoina olen sopeutunut asumaan tänne. Juurieilen sanoin tuolle puoliskolle, että kai mä olen jo hyväksynyt sen, että asutaan täällä jonkun aikaa. Nyt kun olen taas työttömänä, olen myös aktiivisesti pyrkinyt etsimään kaipaamaani iloaelinympäristöstäni. Uusi polkuja, nättejä rintamamiestaloja ja rauhallisempia kävelyreittejä. Olemme myös yhdessä yrittäneet saada asuntoamme viihtyisämmäksi ja kehittäneet parempia säilytysratkaisuja.

Itse asiassa kävin vnhan kämpän liepeillä pari päivää sitten ja havahduin siihen,miten kauhea melusaaste Kaskentiellä on. Tosiasia on, että niihin Kaskentien aikoihin ei ole paluuta. Katsottiin yhtenä päivänä yhdessä koneelta löytyneitä kuvia ja järkytyin.

Kuvat oli ihan viimeisistä Kaskentien kuukausista, kun asuttiin käytännössä yhdessä. Miten pieni keittiö, mikä määrä likaisia tiskejä, miten paljon tavaraa ympäri olohuonetta! Nukuimme levitetyllä vuodesohvalla ja erillistä makuuhuonetta ei ollut. Kämpän kaapit olivat jo täynnä ennen Timon tuloa elämääni, joten tavaraa riitti. Olimme sinä kesänä vielä molemmat vuorotöissä, joten yöunet jäivät vähiin, kun vuorot eivät osuneet yksiin.

Tassua toisen eteen keväällä 2014.

Ei, niihin aikoihin ei ole enää paluuta. On siis aika keskittyä elämään tässä ja nyt 
ja lakata haihattelemasta menneitä. Aloittaa jotain uutta, kuitenkinmenneisyytensä muistaen. 

Tervetuloa matkaan, matkatoverit, sekä uudet että vanhat!