Siivouspäivä

Tänään vietetään siivouspäivää. Itse en ole myymässä tavaroitani missään päivän monista tapahtumista, vaan vietän konkreettista siivouspäivää harjan ja sinipiian varressa. 

Siivoaminen on herättänyt viime aikoina kamalan tavara-angstin. Mistä tätä pölyä keräävää ja kaapeista pursuavaa tavaraa oikein tulee?

Vapun tienoilla siivoilimme tuon herran kanssa oikein urakalla täällä kämpässäni. Silloin heitin monta säkillistä tavaraa pois, mutta silti sitä on vähän liikaa tähän asuntoon. 

Silmäni on avannut herran askeettinen elämäntyyli. Huomasin, että toimeen tulee vallan hyvin, vaikka ei omistaisi yhtään patalappua tai kakkuvuokaa (minulla on molempia varmaan ainakin kymmenen erilaista). Huomasin myös, että on ihan vapauttavaa asustaa välillä Vaasassa heilan asunnossa, jossa ei ole yhtään pientä ja sievää, mutta turhaa sisustusesinettä. 

Itse en aio luopua kaikista kakkuvuoistani tai sisustusesineistäni, mutta ehkä jonkinlainen välimuoto kahdesta ääripäästä olisi järkevämpää kuin kerätä turhaa tavaraa. Osan patalapuistani voisin ainakin lahjoittaa Vaasan asumukseen. 

Mietin itseäni ja omia tavaroitani. Minun kaikilla tavaroillani on jokin tarina, suuri tai pieni. Päätös siitä, jääkö jokin tavara vielä asuntooni riippuu usein kahdesta seikasta, miten tarpeellinen tavara on ja miten tärkeä minulle on tarina sen takana.  Yritän päästä turhasta sentimentaalisuudesta eroon ja arvioida noita tarinoita jotenkin objektiivisesti. 

Säilytänkö vielä vuosikymmeniä sitten kuolleen mummoni hurrikaanilampun, josta en ole koskaan oikeastaan pitänyt tai edes polttanut siinä kynttilää? Entä säilytänkö sinisen kynttilälyhdyn, joka taisi olla ihan ensimmäisiä ekaan Turun kämppään ostamiani esineitä? 

Tällä kertaa päädyin heittämään hurrikaanilampun kirpputorisäkkiin, koska en usko tarvitsevani sitä, kun en ole aiemminkaan sitä tarvinnut. Sininen lyhty sen sijaan toistaiseksi jäi, koska se edustaa itsenäistymistä ja muistuttaa ekasta kämpästäni Turussa Varissuolla.  Ehkä joku toinen olisi valinnut sen mummon vanhan hurrikaanilampun. 

Tunsin suorastaan ilkikurista riemua heittäessäni mummon vanhan lampun pois. Tunsin äitini tuomitsevat silmät niskassani ja mietin kääntyykö mummo nyt haudassaan. Tajusin mummon hurrikaanilampusta nimittäin yhden tärkeän asian.

Nimittäin sen, että suuri osa turhista tavaroista on toisilta lahjaksi saatuja. Niitä on myös vaikeinta heittää kirpputorilaatikkoon – ei siksi, että pitäisi niistä niin paljon, vaan siksi että tuntee olevansa epäkiitollinen ystävä tai pelkää toisen huomaavan tavaran häviämisen. 

Miksi sitten pitää muistaa kavereita ja sukulaisia turhalla pikkusievällä krääsällä? Miksi ei satsaisi saman tien laatuun, ottaisi selvää mitä juhlakalu todella haluaa tai muistaisi vaikka lahjakortilla? Tai sitten leipoisi juhliin vaikka jotain hyvää tai tarjoaisi lahjaksi jonkin ikimuistettavan elämyksen.

Ehkä voisin itse ruveta miettimään omia lahjavalintojanikin tarkemmin. Voisin myös opetella sanomaan ei kaikille hyväntahtoisille sukulaisille, jotka tyrkyttävät köyhälle nuorisolle vanhoja tavaroitaan. Minulla on jo tarpeeksi tavaraa, ainakin ruuanlaittovälineitä. 

Päätin, että jatkossa en mieti liikaa, mitä joku toinen ajattelee, jos heitän jonkun tavaran pois.  Kyseessä on kuitenkin minun asuntoni ja minun tavarantäyteinen elämäni. Ehkäpä mummon hurrikaanilamppukin saa uuden elämän jonkun sitä arvostavan ihmisen luona. 

Kokonaan ei voi tavarakaaostani toisilta ihmisiltä lahjaksi saaduilla tavaroilla selittää. Itse olen kuitenkin hommannut suuren osan. Jatkossa voisin miettiä yhä tarkemmin mitä tavaraa oikeasti tarvitsen. Koluamaan tarkemmin kaappejani ennen kuin säntään ostamaan lisää uutta. Oppia heittämään turhaa pois ja vaalimaan rakkaita tavaroitani kunnostamalla ja käyttämällä niitä entistä useammin.