Kaksi elävöittäjää

Kirjoittelen tätä postausta Vaasassa. Tuo unikeko kuorsaa  vielä kovaäänisesti ja minä aamuvirkku yritän saada ajan kulumaan. Kissa kitisee vieressä ja riskaa ruokien laadusta. Yhteistä taivalta Rosalan viikinkisoturin kanssa on kuljettu nyt kohta parisen kuukautta. Kuljettu kahden kaupungin väliä ja aiheutettu suuria puhelinlaskuja.

Kun kaksi elävöittäjää, vieläpä eri seuroista, päätyy yhteen, yhteen hitsautuvat käsitykset myös siitä, mitä tämä elävöittäminen oikein on. Kummallakin meillä on oma filosofiamme asian suhteeen. Parhaimmillaan nämä kaksi aika erilaista näkemystä voivat toimia kuitenkin hedelmällisesti yhdessä ja luoda jotain hyvää.

Jo ihan se, että kiinnostuksen kohteemme ovat niin erilaiset, on opettanut paljon. Joskus ei vielä kaukaisessa menneisyydessä kuvittelin, että miekka on vain miekka. Nopeasti huomasin, miten väärässä olin ollut. On olemassa erilaisia tyylikausia ja transitiokausisa, erilaisia teriä, ponsia ja väistinkaaria, joita pitää vertailla lukuisilla nettisivuilla.  Yksi, kaksi tai kolmekaan miekkaa ei ole tarpeeksi, vaan asevarastoa kartutetaan ja etsitään sitä täydellisesti juuri omaan käteen sopivaa miekkaa. Kaikki tämä tehdään tietysti suurella hartaudella, tarkkaa pohtien ja analysoiden.

Samanlaisella hartaudella tuo toinen lentää säännollisin väliajoin seppien Tako-Tako-maahan. Vertailee keskiajan saranoita, arkkuja, kynttilänjalkoja ja lukkoja. Katsoo taontavideoita, opettelee hiilenpolttoa  artikkeleista ja intoilee päästöväreistä. Sekä sitten tietysti takoo huumassa maalla tuntikausia putkeen ja malttaa tuskin tulla syömään nenä noessa. Sitten sitä saa taas houkutella takaisin tämän planeetan pinnalle.

No, kyllä tuo herrakin varmasti tietää esimerkiksi keskiajan ruuanlaitosta tai italialaisista renessanssipuvuista melkoisen paljon enemmän kuin pari kuukautta aiemmin. Minun kuvani viikingeistä on myös muuttunut muutamassa kuukaudessa. Vaikka viikinkiaika ei suosikkiaikakauteni olekaan, niin  on  siinä myös jotain hienoakin.

Myös meidän kahden suhtautuminen käsitöihin on erilaista. Minä hösään  nopeasti paljon valmiiksi, kokeilen  heti mieluummin itse, eikä kärsivällisyyteni riitä lähdemateriaaliin perehtymiseen kovin syvällisesti. Herra taas on niin ihanan huolellinen, suunnittelee kaiken tarkkaan ja jaksaa tutkia lähteitä. Se jaksaa aina muistuttaa, että "Hei kulta, katottaisko noita alkuperäislähteitä vähän ensin?", kun minä olisin jo täyttä höyryä leikkelemässä kankaita.

Herra myös jaksaa tehdä kokeilukappaleita kerta toisensa jälkeen, kun oma mottoni on aina ollut, että minä en pura enkä kadu ikinä mitään. Jouduin purkamaan herran tunikan kiilat pari kertaa ja siinä sai  välillä aika tiukasti purra hampaita yhteen.Kun tekee toiselle, huomaa myös kiinnittävänsä itsekin enemmän huomiota tarkkuuteen.

On meillä toki myös paljon sellaista, mikä elävöityksessä yhdistää. Herra sai minut innostumaan miekkailusta. Se on hyvää reagointi- ja kontaktiharjoitusta. Miekkailu myös rasittaa yllättävästi koko kroppaa ja lihaksissa tuntuu seuraavana päivänä.  Välillä ollaan miekkailtu niin, että olohuoneen kattolamppu vaan helisee.Toki ollaan käyty myös ihan oikeissa treeneissäkin.

Tällä viikolla ollaan käyty myös pari kertaa maalla, missä on herran paja.  Se on 1700-luvun maalaistalo Laihialla. Aivan ihana paikka, jossa on lämmin ja lempeä henki. Kokkaaminen puu-uunissa ja pihan haravoiminen ovat taanneet sen, ettei minullekaan ole tullut aika pitkäksi. Se on myös ihanteellinen paikka kasvivärjäykselle, josta olenmme molemmat innostuneet, löydettyämme kirpparilta kasvivärjäyskirjan. Kunhan putket sulaisivat, sinne voisi jäädä myös yöksi!

Kaiken kaikkiaan nämä pari kuukautta ovat olleet ihanan yllätyksellista aikaa. En olisi  vielä joskus talvella uskonut, että vietämme  aikaa Mad Cookia ja Top Gearia yhdessä katsoen samalla, kun toinen tekee rengaspanssaria ja toinen tekee neulakinnassukkaa. Se on ihanaa, kun molemmilla on sama intohimo menneisyyteen ja sen ymmärtämiseen.