maanantai 29. elokuuta 2011

Ihanankamala kirjoittaminen

Tänään minun pitäisi olla luovan kirjoittamisen pääsykokeissa. Mutta en ole.

Ensin haaveilen vuosia opiskelevani luovaa kirjoittamista. Sitten otan välivuoden varsinaisesta oppilaitoksesta. Nyt minulla olisi jopa aikaa opiskella luovaa kirjoittamista.

Kaiken kruunaa kuitenkin se, että kaiken kiireen (kulttuuriregatan, paperisodan ja syysflunssan) keskellä unohdan ilmoittautua kokeeseen.

No, enpä saanut sitä ennakkotehtävääkään aikaiseksi. Kaikki tämä kertonee jotain keskittymiskykyni repaleisuudesta tällä hetkellä.

Kirjoittamisessa on jotain ihanankamalaa.

Usein tuntuu, että saa aikaiseksi vain mitättömiä pintaraapaisuja siitä suuresta inhimillisten tunteitten kirjosta, jota yrittää epätoivoisesti tavoittaa. Aistien havaitsemat tosiasiat siirtyvät paperille aina subjektiivisesti vääristyneinä. En tiedä, voiko kirjoittamalla saada koskaan aikaiseksi sen enempää.

Toisinaan yritän vain päästä irti siitä painostavasta tunteesta, että kaikki kirjoittamisen arvoinen pistetty jo paperille joskus jossain. Silloin on vain pakko kaataa raja-aidat ja kirjoittaa jotakin. Kirjoittaa omia tuntemuksia ja näkemyksiään, sillä niitä ei voi kukaan viisaampi ottaa minulta pois.

Ahdistavalta kirjoittaminen tuntuu silloin, kun pitäisi väkipakolla saada jotain aikaiseksi. Pitäisi kirjoittaa essee, uutinen, reportaasi tai arvostelu, mutta aivot ovat jossain ihan muualla. Tekisi mieli kirjoittaa ihan jotain muuta, eikä oikein tiedä, mitä aiheesta sanoisi.

Joskus sen pähkimiseen, mistä aloittaisi, menee tunteja tai päiviä ja litratolkulla teetä. Kirjalliset työt seuraavat lenkille, tanssitunneille ja yöuniin. Mietin, mahtaako kirjoittajalla olla koskaan vapaa-aikaa.

Silti kirjoittamisessa on omat ihanat hetkensä. Silloin kun teksti vain siirtyy aivoista paperille suorastaan ajattelematta, unohtaa kaikki haittapuolet. Silloin kun tuntee saavuttavansa tekstillään jotain oikeasti aitoa ja tärkeää, kokee hetkellisen tyytyväisyyden tunteen omiin lahjoihinsa.

Ihanankamalaksi kirjoittamisesta tekee myös sen henkilökohtaisuus. Kirjoittaessa antaa aina jonkun palan itsestään ulkomaailmalle naurettavaksi.

Asialla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Kirjoittamalla esimerkiksi tähän blogiin voi ilmaista sellaisia asioita, joita ei uskaltaisi sanoa ääneen edes parhaalle ystävälle. Kirjoittaminen paljastaa heikkoudet ja vahvuudet, salaisimmatkin tunteet.

Juuri tuo henkilökohtaisuus tekee suhtautumisestani kirjoittamiseen työnä vaikeaa. Kirjoittaminen on jotain niin henkilökohtaista, että on vaikea määritellä sille rahallista arvoa.

Epäluottamus kykyihini tai negatiivisen palautteen pelko on estänyt minua kuitenkin kokeilemasta siipiäni ammattikirjoittajana. Ajatus siitä, että voisin joskus saada palkkaa kirjoittamisesta, tuntuu vain hurjalta haaveelta.

Kirjoittamisen lahjan alistaminen vain lyhyisiin nettiuutisiin, joita koulussa korostetaan, tuntuu usein suunnattomalta tuhlaukselta. Jos päämääränä on vain hajuttomuus ja mauttomuus, suorastaan persoonattomuus, eikö robotti kykenisi siihen inhimillistä toimittajaa paremmin.

Uskon vahvasti, siihen että myös nettiaikakauden ihminen haluaa lukea pitempiä tekstejä, joilla on jotain syvempää arvoa kuin Huh mikä bikinikroppa – Katso kuvat!

Sen sijaan, että opettelisin editoimaan videoita Final Cutilla ja audioklippejä Daletilla, haluaisin oppia kirjoittamaan entistä paremmin.

Kirjoittaminen on ehdottomasti minun välineeni, mutta koulutuksessa se on usein vain sivuosassa kaiken tekniikan keskellä. Video ja audio tuntuvat vain haparoinnilta pimeän keskellä. Samalla ne tarjoavat niitä ihanan kamalia haasteita.

Tänään muilla luokkalaisillani alkoi koulu.

Luin Facebookista luokkakavereitteni täpinöintiä. Hetkeksi minut valtasi haikea olo. Koulun jättäminen vuodeksi konkretisoitui.

Sitten söin kissan kanssa aamupalaa, eikä harmittanut enää yhtään. Tällaisten hetkien tähden kannattaa välillä keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa.

Ipatilli yrittää epätoivoisesti nuolla jogurtin jämiä lipevällä kielellään, mutta purkki pyrkii aina karkuun. Operaation suorittamiseen tarvitaan emännän pitoapua. Huolellisen lipomisen jälkeen katin puolinaamaa kiiltää valkoisena roiskeista. Yritän pyyhkiä nenäliinalla roiskeita pois, mutta kissa vaan kavahtaa irvistäen.

Toivonkin tulevan syksyn olevan täynnä samanlaisia rauhallisia aamuja, mutta myös uusia haasteita. Sekä kirjoittamista tottakai. Kirjoittajana kehittymiseen ei kai koulua tarvita, vaan vain ahkeraa harjoitusta.

4 kommenttia:

Satu kirjoitti...

Mä olen itse asiassa vallan helpottunut, etten mennyt tänään muiden mukana kouluun. Tavallaan se on omalla kohdallani pelkkää ahdistuksen siirtämistä, koska jossain vaiheessa paperit täytyy saada sieltä ulos kuitenkin (jos siis alalle aikoo), mutta juuri nyt olen aika onnellinen siitä, että koulun sijaan saan olla "oikeissa töissä".

Kirjoittaminen tosiaan on sekä ihanaa että kamalaa. Jotenkin siitä pakkokirjoittamisen ahdistavuudesta pääsee töissä, kun ei ole juuri aikaa ajatella. Koulussa se ahdistaa enemmän.

Nauti vapaudestasi täysin siemauksin!

-Jonna kirjoitti...

Koulu tosiaan alkoi ja heti tuli niskaan hirveä puheryöppy videosta, audiosta ja monimediasta. Kesän aikana oikeissa töissä ollessani mulle vasta kunnolla valkeni, miten hyvä tässä ammatissa on osata kirjoittaa sujuvasti ja nopeasti. Koulussa ei sellaiset seikat tule ilmi. Siellä ei kirjoitetuilla sanoilla ole mitään arvoa. Ja se on tosi surullista.

Oikein mukavaa syksyn jatkoa sulle, ja kuten Satu sanoi, nauti täysillä vapaudestasi!

Steve Finnell kirjoitti...

you are invited to follow my blog

juuli kirjoitti...

Kuule, opiskelee sitten mitä tahansa, niin se on normiopiskelua, keskiarvoa. Kukaan ei valmenna erityistilanteisiin, aina mennään sieltä missä valtavirta kulkee.
Siinä ei ole mitään pahaa, yleisesti katsoen. Se valmentaa odotuksenmukaiseen elämään ja työhön.
Koska kukaan ei kuitenkaan koskaan pysty ennakoimaan muuttuvaa maailmaa, eikä inhimillisiä eroavaisuuksia, on normiopetus ihan ok.*
Kaikki operus kannattaa aina käyttää hyödykseen, koska siitä on - hyötyä.
On monta kirjailijaa, tunnettua kirjailijaa, jotka oppivat kirjoittamaan lyhyesti, nopeasti ja nasevasti. Miten? Lehtimieshommissa, ensin hartjoittelijana, sitten vakkarina. Nykyään sitä vastaa (tuo kammoamasi?) mediasisällön tuottaminen.
Se on kova koulu, joskin hyödyllinen. Oppii kirjoittamaan olennaiset, jättää kirjoittamatta epäolennaiset. Kirjailijan uraa ajatellen parenmpaa koulua ei voisi olla.
Tai sitten kirjaudu Oriveden opistoon luovan kirjoittamisen etäopiskeluryhmään, maksa siitä, muttet saa tutkintoa.
Eihän sisällön hyvyys riipu siitä, mitä opinahjoa käytät ja miten harjoitat kirjoittamista, mutta jos kuitenkin joskus haluaisit tehdä ihan maksettua työtä?
Kirjoitat hyvin jo nyt. Miksi koet (lisä)opiskelun niin kauheaksi? (VaI ymmärisinkö sut ihan väärin?)

*. Sitten kun normiopetuksen mukainen kirjoittaminen sujuu, voi siirtyä omaan juttuun. Näkisin sen vähän samana kuin taidepuolen opiskelijoilla. Ensin kopioidaan mestareita, sitten tuotetaam omaa.