Urapolkuja

Nämä asiat tulivat mieleeni, kun luin kaverini Jonnan blogia. No, on niitä tullut viime vuosina pohdittua muutenkin.

Oma työmarkkinatilanteeni hipoo pilviä. Olen malliesimerkki valittajasta, jolla on tutkinto huonosti työllistyvältä alalta ja edes kesätöitä ei tunnu löytyvän millään. En silti koe tilanteeni olevan suurimmalta osalta yhteiskunnan vika, vaikka yhteiskunnan pitäisikin taata kaikille edes jonkunlainen toimeentulo.

Myönnän, että olisin voinut tehdä elämässäni parempiakin valintoja kuin lukea viisi vuotta klassisia kieliä. Siis jos ajatellaan asiaa vain kylmän taloudelliselta kannalta. Itsensä sivistämisen ja henkisen kasvun kannalta se oli loistava vaihtoehto.

Uskon vakaasti siihen, että kaikkea ei tarvitse arvottaa vain taloudellisen menestyksen mittapuulla. Kulttuuriperinnöllä, eurooppalaisilla juurilla ja ajattelulla on myös oma arvonsa. Ihminen ei elä pelkästä leivästä ja sirkustaiteilijalinjaakin tarvitaan. Eri asia on, tarvitseeko Suomen kokoisessa maassa ottaa esimerkiksi klassisten kielten koulutusohjelmaan joka vuosi kymmenisen henkeä kahdessa kaupungissa.

Olen samaa mieltä Jonnan kanssa siinä, että omat työllistymismahdollisuudet pitäisi nähdä laajasti. Esimerkit samoihin aikoihin valmistuneista ovat osoittaneet, että kyllä humanisti saattaa joskus työllistyäkin.

Klassisen filologin työtä ei ole tässä maassa ja ajassa hirveästi tarjolla, mutta koulutus antaa paljon valmiuksia myös muuhun yleishumanistiseen ja kulttuurialan työhön. Yliopisto opettaa ennen kaikkea akateemisen ajattelutavan ja antaa perspektiiviä yhteiskuntaan.

Erikoistuminen on myös yliopiston vahvuus. Opiskelijoita ei tarvitse pusertaa samaan muottiin väkipakolla. Jokainen voi itse valita vapaasti oman tiensä, toisin kuin ammattikorkeakoulussa. Haahuilulle, itsensä löytämiselle ja henkiselle kypsymiselle annetaan aikaa. Yliopisto antaa parhaimmillaan myös loistavaa verkostoitumiskokemusta eri yhdistyksissä.

En usko, että kukaan lähtee opiskelemaan vähän erikoisempaa alaa miettimättä taloudellisia kysymyksiä. Viimeistään niitä miettii siksi, että joka toinen vastaantulija esittää kiperiä kysymyksiä ja herättelee todellisuuteen.

Yliopistoaikana tuntui, että sai olla selittelemässä koko ajan kaikille itseään, vastaamaan samaan epäluuloon kerta toisensa jälkeen. Tuntui siltä kuin humanistille saisi sanoa suoraan mitä vaan. Humanisti on yhä yhteiskunnan sylkykuppi.

En myöskään usko siihen, että hyvä yhteiskunta voisi pakottaa ihmisen tekemään jotain sellaista, jota hän ei pohjimmiltaan halua tehdä, kuten ohjata kaikki vain taloudellisesti kannattaville aloille. Hyvän yhteiskunnan pitäisi antaa ihmisten tehdä myös tarvitsemiansa virheitä ilman, että niistä rangaistaan.

Pieni idealisti minussa uskoo, ett myös erikoisemmat oman tien kulkijat löytävät lopulta jostain mielekästä omaa osaamista tukevaa työtä. Se vain voi olla vähän vaikeampaa. Ehkä kaikkien ei ole vain tarkoitus kulkea samaa polkua suoraan eläkkeelle saakka.

Minua korpeavat suunnattomasti ihmiset, jotka sanovat valittajille, että menkää töihin, vaikka kaupan kassalle tai siivoamaan. Se ei ole aina niin helppoa.

Olisin oikeasti valmis tekemään ihan mitä tahansa työtä paitsi puhelinmyyntiä ja myymään persettä. Puhelinmyynnissä olen yhden kesän ollutkin, joten tiedän mistä puhun. Silti kesätyöt tuntuvat olevan todella kiven alla. Usko meinaa loppua. Olen lähettänyt vuosien varrella satoja työhakemuksia turhaan.

Tuntuu turhauttavalta hakea maisterinpapereilla työtä, jonka rekrytointilomakkeessa korkein mahdollinen tutkinto on ylioppilastutkinto. Onko se todella työtä, johon minulla on parhaimmat edellytykset? Joskus kavereiden kanssa olemme pohtineet, kannattaisiko työhakemuksissa todella ”valehdella” koulutuksensa, jotta akateeminen hienohelma saisi edes hanttihommia.

Haaveilen asiakaspalvelutyöstä. Haluaisin tehdä työtä, jossa saisi olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja auttaa heitä.

Vapaaehtoistyöstä myyjänä hyväntekeväisyyskirpputorilla olen nauttinut. Olen päässyt toteuttamaan itseäni ihmisten parissa ja somistamalla myymälää. Luulisi, että se kertoo jo paljon, että on valmis tekemään alan työtä ilmaiseksi. Siitä huolimatta en ole päässyt edes supermarketin kassalle, vaikka olen hakenut myyjän töitä viimeiset kuusi vuotta.

Huonoina päivinä haaveilen perustavani kahvila-myymälän tai matkailukeskuksen maaseudulle pitopalveluineen. Paikan, jossa saisin toteuttaa itseäni ja nähdä konkreettisesti työni tulokset. Parasta olisi, jos tähän saisi jotenkin vielä yhdistettyä historian ja kirjoittamisen. Sen ei tarvitsisi olla mitään suurta, vain oman näköiseni paikka, jossa voisin kokea olevani tärkeä ja hyödyllinen.

Sen sijaan tuhlaan aikaani ja verorahoja opiskelemalla vähän lisää. Opiskelen alaa, josta en vieläkään tiedä, onko se minua varten. Päätös olisi helppo, jos ala ei kiinnostaisi yhtään tai antaisi mitään hyvää itselle.

Viime kuukaudet on ollut niin rankkaa, että en tiedä kestänkö ikinä toimittajantyötä henkisesti. En tiedä, johtuuko ahdistus koulusysteemistä, alasta itsestään vai omista komplekseistani.

Raskainta on ottaa yhteyttä uusiin vieraisiin ihmisiin, kun on itse ihan poikki, ja yrittää saada heiltä vielä kaipaamansa tiedot. Raskasta on myös yrittää myydä juttuaiheitaan toimituspalavereissa, kun on itse ihan vereslihalla. On vaikeaa yrittää olla suhtautumatta aiheisiinsa ja saamaansa kritiikkiin liian henkilökohtaisesti. Vastapainona on joskus harvoin mielettömän upeita hetkiä, kun kaikki menee putkeen.

Kulttuuriblogini kirjoittaminen on aivan erilaista. Siinä saan olla oma herrani, kirjoittaa aiheista, jotka oikeasti kiinnostavat. Uutistekstin sijaan olen omimmillani blogeissa, kolumneissa ja reportaaseissa. Silti niitä ei koulutuksen puitteissa pääse juurikaan tekemään. Haaveilen luovan kirjoittamisen perusopinnoista. Olisiko se taas yksi hullu koulutusidea lisää vai henkinen pelastajani?

En tiedä yhtään, mitä minun pitäisi isona tehdä. Tässä iässä kai pitäisi jo tietää. Jos olisin luovuttajatyyppi, lopettaisin koulun. Saatan lopettaa siitä huolimatta. Pitäisi kai vain yrittää jaksaa uskoa, että tuolla jossain on jotain, juuri minulle.

Sori Jonna. Tästä nyt vaan tuli taas tällainen. Tilitys ja valitus. Mutta mielestäni syystä ja aiheesta.