Alter Ego

Naamioni lauantaille on miltei tehty. Naamion väsääminen johti ajatukset kohti omaa keskiaikapersoonaa. Eveliina ja Gytha – ovatko ne vain persoonani kaksi erilaista puolta vai kietoutuneet lopullisesti yhteen?

Kun aloitin keskiaikaharrastuksen, ajattelin keskiaikapersoonani edustavan kaikkea sitä, mitä arkinen Eveliina ei ollut. Gythailu oli tavallaan tapa irtautua valmiista muoteista ja luoda jotain aivan uutta.

Siinä missä Eveliina on epäsosiaalinen ja ujo, Gytha on välillä ärsyttävänkin yltiösosiaalinen kaikkien kaveri. Gytha on toiminnan ihminen ja kokenut emäntä. Eveliina taas tuhlaa aivan paljon energiaa maailman murheitten pohtimiseen, haahuiluun ja kriiseilyyn. Gytha 1300-luvulta jaksaa hymyillä ja nauraa, vaikka nykyajan Eveliinaa kuinka ahdistaisi.

Tästä se alkoi. Naamion ensimmäinen paperiversio.

Ihan näin kahtiajakautunut persoonani ei onneksi ole. Vuosien varrella arkipäivän Eveliina on saanut paljon keskiaikaseuran Gythan piirteitä. Moderni minä tunkee myös keskiaikaminään ja päinvastoin.

Keskiaikainen Gytha on modernia Eveliinaa paljon positiivisempi, koska romantisoidulla keskiajalla on noin yleisesti ottaen kivaa. Aarnimetsä on vapaa-aikaa, hyvää ruokaa, juomaa ja mahtavia keskusteluja ja ihania ihmisiä.

Gytha on kuin naamio nykyajan ikävyyksiä vastaan, oikeutettu syy siirtää modernit murheet pois mielestä ainakin hetkeksi. Keskiaikailu on ainakin minulle runotytön eskapismia.

Silmänaukot on leikattu. Taustalla lymyävät kasvivärjätyt kirjontalangat.

Vaikka ei tietoisesti ylläpitäisikään tiettyä keskiaikapersoonaa, on silti tapahtumaympäristössä aivan erilainen kuin kotisohvalla. Silti seurassa ei tarvitse yrittää väkisin olla positiivinen. Muutamassa takavuosien tapahtumassa tunnelma on ollut hakusessa henkilökohtaisista syistä. Yleensä hymy tulee kuitenkin huulille yrittämättä.

Seurassa on hienoa se, miten samat ihmiset elävät samoissa keskiaikahahmoissa jopa vuosikymmeniä. Vielä hienompaaon se, että seuraan saa kuka tahansa tulla omana itsenään luomatta välttämättä erillistä keskiaikapersoonaa keskiaikanimeä lukuun ottamatta.

Hahmo saa muotonsa usein vasta vuosien myötä. Ehkä sen ei tarvitsekaan tulla koskaan valmiiksi. Gytha kehittyy, ottaa vaikutteita tapaamiltaan ihmisiltä, oppii uusia taitoja ja asettaa uusia haasteita ihan kuten Eveliinakin. Monesti nuo taidot ja tavoitteet ovat samanlaisia niin keskiajalla kuin 2010-luvullakin.

Hienoa seurassa on myös se, miten ihmiset tulevat läheisiksi vuosien mittaan. Samalla raja keskiaikaseuraminän ja arkiminän välillä hämärtyy. Ehkäpä tuota rajaa ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Vuosien varrella on tullut käytyä monia hienoja syvällisiä keskusteluja niin notkuvien pitopöytien kuin höyryävien patojenkin ääressä, saunan portailla ja kanssaharrastajien kotisohvilla.

Kuka minä olen? En kai vaan ilkamoiva Rouva kevät!

Joissain tilanteissa iskee kuitenkin identiteettikriisi – kuka minä olen, Gytha vai Eveliina?

Jos esimerkiksi kirjoittaa arkielämän tutulle seuraan löyhästi liittyvää sähköpostia, joutuu miettimään kummalla nimellä viestin allekirjoittaa. Kun pitäisi historiallisten tanssien leirillä esittäytyä, ei tiedä kumman nimen sitä oikein sanoisi. Niin monet tanssijoista tuntevat minut kuitenkin paremmin Gythan nimellä. Ehkä olen lopulta hiukan kumpaakin.

Syksyllä tulee umpeen yhdeksän vuotta Gytha Bielkenä. Niitä en vaihtaisi pois. Eveliinan elämästä olisi jäänyt monta asiaa puuttumaan ilman Gythaa.

Mietin joskus, mikä on saanut pysymään näinkin pitkään mukana. Yksi vastaus on varmasti ihanat ihmiset ja mahtava tunnelma. Ne luovat SCA:n sielun ja saavat uskomaan Unelmaan, ainakin hetkeksi.

Agitaatio onneen

Mitä silloin voi tehdä, kun mistään ei tunnu tulevan mitään ja vain ahdistaa? No, ainakin voi ommella.

Ompeleminen on mitä parhainta itsepetosta. Ommellessa voi ajatella, käpertyä itseensä, vaipua omaan maailmaansa. Tai mikä parasta voi olla ajattelematta yhtään mitään, keskittyä vain käsiensä jälkeen ja kankaan tuntuun.

Siinä se valmistuu. Nimittäin uusi vihreä mekko.

Ompelu on ikävien asioitten välttelyä, vastaisku todellisuutta vastaan. Ainakin kaikki kouluun liittyvät ajatukset ovat silloin kiellettyjä.

Viime viikkoina ommellessa on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Ompelus kourassa on istuttu niin puiston penkillä kuin kotisohvallakin. Samalla on tullut pohdittua elämää. Neula kädessä turruttaa kestämään taas todellisuutta hiukan paremmin.

Mekosta puuttuu enää hihat ja huolitteluja.

Myönnän olevani henkisesti hukassa kenties enemmän kuin koskaan ennen.

Kesän aikana pitäisi kai tehdä suuria päätöksiä, lähinnä koskien siitä, kannattaako minun enää jatkaa opiskeluja syksyllä. Kunhan vain nyt ensin selviäisi siitä kesästäkin.

Jos toimittajaopinnot tuntuvat siltä kuin puskisi vastatuuleen, pitäisikö ottaa kosmisesta vihjeestä vaari ja vain todeta, ettei ala ole minua varten? Vai pitäisikö yrittää vielä toivottavasti levollisemman kesän jälkeen uudestaan?

Niin kuin olen aikaisemminkin kirjoittanut, päätös olisi helppo tehdä, jos ala ei yhtään kiinnostaisi. Vaikeinta minulle on tänä keväänä ollut juttuaiheiden myyminen toimituspalavereissa ja puhelinhaastattelujen tekeminen. Kaikki nämä tilanteet vain korostuvat, kun on itse henkisesti maassa ja sekaisin.

Vaikeaa on myös pusertaa ajattelunsa yliopiston jälkeen yksinkertaiseen muottiin. Pitäisi osata pohdiskelun sijaan kärjistää ja pelkistää, nähdä lukuisien harmaiden sävyjen sijaan enemmän mustaa ja valkoista. Ennen kaikkea kaikki tämä pitäisi saada mahtumaan 2 000 merkkiin helposti pureskeltavassa muodossa.

Ystävän kanssa ostimme joskus Wäinö Aaltosen museosta julisteet, jotka muistuttavat agitaatiosta onneen.

Haluaisin voida käyttää kirjoittamisen lahjaani johonkin syvempään. Kirjoittaa uutisten sijaan tekstejä, jotka oikeasti koskettavat. En tiedä, onko minulla lainkaan hyvältä toimittajalta vaativia ominaisuuksia.

Haluaisin vaan löytää paikkani tässä maailmassa tai edes yhden pysyvän asian elämääni. Haluaisin löytää takaisin toivon ja tulevaisuudenuskon.

Tällä viikolla turvauduin viimein ammattiapuun ongelmieni kanssa. Oli vaikeaa myöntää itselleen tarvitsevansa apua. Ensimmäisten keskustelujen jälkeen olo oli kuitenkin ihmeen levollinen. Asiat eivät ole enää vain minun kädessäni, vaan vastuun niistä jakaa joku muukin.

Aivoni varmaan ylikuumenisivat huolista ilman käsitöitä. Makuuhuoneessani oleva neuvostoliittolainen taidejuliste muistuttaa agitaatiosta onneen. Julisteessa vahvan naishahmon onnenavaimena toimii uusi traktori. Minun kohdallani agitaattorina taitaa toimia neula.

Maestro Martino kääntyköön haudassaan!

Sunnuntai oli pitkästä aikaa yksinkertaisesti mahtava. Enkä puhu nyt jääkiekosta. Enhän seuraa koko lajia. Pelin katsomisen sijaan perehdyin Suuriin Mysteereihin.

Sunnuntaihin mahtui kasvivärjäystä, supinaa, kikatusta, salaisuuksia ja initiaatioriittejä. Tämän enempää en voi asiasta kertoa!

Sunnuntaihin mahtui myös totta kai hyvää ruokaa. Paljon hyvää ruokaa, aika pitkälle improvisoitua sellaista. Luovuus ja jonkinasteinen luova kaaos kuuluvat aina asiaan, kun meikäläinen on keittiössä.

Teimme lähinnä omia versioitamme Evan ruokablogista löytyvistä ohjeista. Evalla on projekti, jossa hän kokkaa omia versioitaan keskiaikakeittokirjojen klassikon Take a Thousand Eggs or Moren resepteistä ja kommentoi niitä.

Ensimmäisenä käsittelyssämme oli munista, manteleista ja leivänmuruista valmistettu pannukakku Cyele. Meidän versioomme lisättiin myös muun muassa korintteja, inkivääriä ja mustapippuria, kun niitä pitäjän tursuavassa kuiva-ainevarastossa sattui runsaasti olemaan.

Mehän olemme niin vauras pitäjä, että voudin kellari tulvii jauhoja, kanelia, tähtianiksia, inkivääriä, kuivahiivaa ja muita tykötarpeita. Niistä aineksista voisi varmaan tehdä pidot puolelle Aarnimetsälle.

Kakuista tuli hyviä, jopa ehkä hiukan amerikkalaistyylisiä pancakesejä. Taikina pysyi yllättävän hyvin koossa paistettaessa, vaikka olin asian suhteen skeptinen. Erityisen hyviltä kakut maistuivat Aidanin itse tekemän mansikka-raparperihillon kanssa. Näitä pitää tehdä joskus pitoihin.

Seuraavaksi kokkasimme salviakastiketta. Galangajuuren sijaan löysin piparjuurta, jota hurahti minun makuni mukaan kastikkeeseen vähän liikaakin. Jotain muutakin ekstraa kastikkeeseen laitettiin, mutta luovana kokkina en muista mitä!

Osa pitäjänväestä tykkäsi kastikkeesta, mutta minun mielestä raikasta yrttisoosia olisi voinut käyttää lähinnä keskiaikaisena hammastahnana suuta raikastamaan. Pienissä määrissä se oli kuitenkin syötävää.

Kastikkeen kanssa tarjotuista uunissa pitkään haudutetuista kananjaloista tuli tosi maukkaita. Niihin hierottiin oliiviöljyä, suolaa, muskottipippuria ja mustapippuria ennen uuniin laittoa. Kypsymisen aikana niitä vielä valeltiin voilla.

Tottakai värjäyksessä tehtiin myös Klemettilän kirjasta löydettyä Sahramileipää. Sitä on tarjottu joka ikisessä värjäyspäivässä. Leipä on meillä niin suosittua, että ristin sen uudelleen Unikankareleiväksi. Unikankareellahan leivätkin tehdään sokerista ja sahramista, mites teillä?

Unikankareleipä

2 l vehnäjauhoja

0.5 dl vettä

35 g hiivaa

2 dl sokeria

1 tl suolaa

1 dl oliiviöljyä

3 munaa

0,5 g sahramia

Sekoita hiiva kädenlämpöiseen veteen. Lisää mausteet öljy, munat, jauhot ja vaivaa. Leivo leivät ja kohota. Paista 200-asteisen uunin alaosassa noin 15 minuuttia.

Pisimpään vienyt gastronominen aluevaltaus oli Olutjuusto. Olutjuustoa olen halunnut tehdä siitä asti, kun luin lapsena kyseisestä herkusta jostain Kaari Utrion romaanista. Teimme tupla-annoksen kyseistä herkkua. Resepti on kirjasta Keskiajan keittiön salaisuudet. Varoitan, että juuston juoksuttamisessa sitten kestää useampikin tunti!

Olutjuusto

5 dl maitoa

2,5 dl olutta

3 rkl sherryä

0, rkl sokeria

sahramia

0,25 tl kanelia

0,25 tl inkivääriä

Pane maito ja olut teräskattilaan. Lämmitä seosta kunnes juusto nousee pintaan ja neste juoksettuu. Ota kattila pois hellalta ja jäähdytä. Valuta reikäkauhaa käyttäen siivilän ja siiviläliinan läpi. Paina liinan läpi kiinteäksi massaksi. Laita juustomassa, sherry ja sokeri kattilaan. Liota mausteet kuumaan veteen ja sekoita massaan. Kuumenna massa ja kumoa tarjoiluastiaan.

Juustoa tuli yllättävän vähän, mutta heraa jäi sitäkin enemmän. Korvasimme reseptissä sherryn appelsiinimehulla, koska isännällämme ei ollut talossa muita viinaksia kuin viskiä.

Olut maistui aika vahvalta, joten naisvaltainen makutuomaristo päätti kokeilla seuraavan kerran kuivasta englantilaisesta omenasiideristä tehtyä juustoa.

Ideoimme myös seuraavaa: Olutjuustosta saisi loistavan erikoisruokalajin pääpöydän arvovieraille. Alamaiset saisivat sitten tyytyä herasta tehtyihin herkkuihin, kuten esimerkiksi seuraavaan improvisoituun herkkupastaan.

Gythan pasta Maestro Martinon hengessä

pastaa

Keitinliemeen: heraa, muskottipähkinää, kanelia, muscovado-sokeria, inkivääriä

paistamiseen: voita, morttelissa pienemmäksi jauhettua mantelirouhetta, muscovado-sokeria, heraa

vuokaan: suolaa, mustapippuria, (juustoa)

Keitä pasta mausteisessa vedessä sopivan al dente. Sulata voi mantelin ja sokerin kanssa paistinpannulla. Paista pasta osissa pannulla nopeasti kieräyttäen. Kun pasta on sopivasti paistunut, lisää pannulle vielä tilkka heraa maun mukaan. Laita pasta vuokaan ja lisää mausteet ja halutessasi hiukan juustoa seokseen.

Tästä tuli älyttömän hyvää, vaikka itse sanonkin. Toivottavasti 1400-luvulla elänyt italialainen mestarikokki Maestro Martino ei pahastu tuolla ylhäällä, vaikka käytinkin häneltä oppimiani pastataitoja tällaiseen kunnianosoitukseen. No kääntyköön haudassaan, jos pahastuu!

Hössö kuittaa ja kumartaa.

Gythalasta kajahtaa

Valittamisen lisäksi Gythalaan kuuluu myös positiivisia asioita. Tässä blogissa vain negatiiviset asiat korostuvat. Pitkästä aikaa kuuluu jopa käsitöitä.

Pidämme Alinan kanssa pukukurssia keskiaikamarkkinoiden näyttelijöille. Tai Alina pitää, minä vain yritän toimia toisinaan apuopettajana. Teen uutta alusmekkoa, joka on toiminut kurssilla mallikappaleena muun muassa hihojen istutuksessa.

Mekko on opiskelijan panttiratkaisu. Se on niin tiukka, että korvaa tarvittaessa modernit rintaliivit. Kuitenkin siinä tulee olemaan pitkät napitetut hihat. Tämän mahdollistaa selän nyöritys.

Varsinainen säästö piilee kuitenkin siinä, että se on perverssi valemekko. Lanteille saakka ulottuu kaunis vaaleanvihreä pellava. Leveä helma on kuitenkin halvempaa valkeaa pellavaa.


Mekon yläosa on tuplavahva. Tein vuorin mekkoa hienommasta kankaasta ja ompelin sen mekon päällyspuolelle piilottamisen sijaan. Samasta hienommasta kankaasta tein myös hihat. Hienompi kangas ulottuu niin alas, että voin pitää ylläni helvetinikkunamekkoa pelkäämättä, että valkea kangas vilahtaa ja mekkoni salaisuus paljastuu.



Haaveilen mekon olevan valmis Unikankareen Turku 2011 -tanssiesitykseen mennessä. Toivottavasti se olisi edes siinä kunnossa, että sitä voisi pitää puolivalmiina yllään.

Tämän viikon sunnuntaina Unikankareella värjätään ja pääsen hääräämään keittiössä. Parin viikon päästä puolestaan tanssitaan Naamiaistanssiaisia. Siellä pitäisi olla myös alusmekon kanssa yhteensopivan päällysmekon olla valmis.


Käsinompelu addiktoi. Se on loistavaa terapiaa, kun sitä ei ota liian vakavasti. Tällä hetkellä ompelu kiinnostaa huomattavasti enemmän kuin rästissä olevat koulutyöt.

Ihanaa on varsinkin se, että löysin vuoden päivät piileskelleen ompeluvahan siivotessani. Ehkä ompelu on samalla myös aikalisä.

Urapolkuja

Nämä asiat tulivat mieleeni, kun luin kaverini Jonnan blogia. No, on niitä tullut viime vuosina pohdittua muutenkin.

Oma työmarkkinatilanteeni hipoo pilviä. Olen malliesimerkki valittajasta, jolla on tutkinto huonosti työllistyvältä alalta ja edes kesätöitä ei tunnu löytyvän millään. En silti koe tilanteeni olevan suurimmalta osalta yhteiskunnan vika, vaikka yhteiskunnan pitäisikin taata kaikille edes jonkunlainen toimeentulo.

Myönnän, että olisin voinut tehdä elämässäni parempiakin valintoja kuin lukea viisi vuotta klassisia kieliä. Siis jos ajatellaan asiaa vain kylmän taloudelliselta kannalta. Itsensä sivistämisen ja henkisen kasvun kannalta se oli loistava vaihtoehto.

Uskon vakaasti siihen, että kaikkea ei tarvitse arvottaa vain taloudellisen menestyksen mittapuulla. Kulttuuriperinnöllä, eurooppalaisilla juurilla ja ajattelulla on myös oma arvonsa. Ihminen ei elä pelkästä leivästä ja sirkustaiteilijalinjaakin tarvitaan. Eri asia on, tarvitseeko Suomen kokoisessa maassa ottaa esimerkiksi klassisten kielten koulutusohjelmaan joka vuosi kymmenisen henkeä kahdessa kaupungissa.

Olen samaa mieltä Jonnan kanssa siinä, että omat työllistymismahdollisuudet pitäisi nähdä laajasti. Esimerkit samoihin aikoihin valmistuneista ovat osoittaneet, että kyllä humanisti saattaa joskus työllistyäkin.

Klassisen filologin työtä ei ole tässä maassa ja ajassa hirveästi tarjolla, mutta koulutus antaa paljon valmiuksia myös muuhun yleishumanistiseen ja kulttuurialan työhön. Yliopisto opettaa ennen kaikkea akateemisen ajattelutavan ja antaa perspektiiviä yhteiskuntaan.

Erikoistuminen on myös yliopiston vahvuus. Opiskelijoita ei tarvitse pusertaa samaan muottiin väkipakolla. Jokainen voi itse valita vapaasti oman tiensä, toisin kuin ammattikorkeakoulussa. Haahuilulle, itsensä löytämiselle ja henkiselle kypsymiselle annetaan aikaa. Yliopisto antaa parhaimmillaan myös loistavaa verkostoitumiskokemusta eri yhdistyksissä.

En usko, että kukaan lähtee opiskelemaan vähän erikoisempaa alaa miettimättä taloudellisia kysymyksiä. Viimeistään niitä miettii siksi, että joka toinen vastaantulija esittää kiperiä kysymyksiä ja herättelee todellisuuteen.

Yliopistoaikana tuntui, että sai olla selittelemässä koko ajan kaikille itseään, vastaamaan samaan epäluuloon kerta toisensa jälkeen. Tuntui siltä kuin humanistille saisi sanoa suoraan mitä vaan. Humanisti on yhä yhteiskunnan sylkykuppi.

En myöskään usko siihen, että hyvä yhteiskunta voisi pakottaa ihmisen tekemään jotain sellaista, jota hän ei pohjimmiltaan halua tehdä, kuten ohjata kaikki vain taloudellisesti kannattaville aloille. Hyvän yhteiskunnan pitäisi antaa ihmisten tehdä myös tarvitsemiansa virheitä ilman, että niistä rangaistaan.

Pieni idealisti minussa uskoo, ett myös erikoisemmat oman tien kulkijat löytävät lopulta jostain mielekästä omaa osaamista tukevaa työtä. Se vain voi olla vähän vaikeampaa. Ehkä kaikkien ei ole vain tarkoitus kulkea samaa polkua suoraan eläkkeelle saakka.

Minua korpeavat suunnattomasti ihmiset, jotka sanovat valittajille, että menkää töihin, vaikka kaupan kassalle tai siivoamaan. Se ei ole aina niin helppoa.

Olisin oikeasti valmis tekemään ihan mitä tahansa työtä paitsi puhelinmyyntiä ja myymään persettä. Puhelinmyynnissä olen yhden kesän ollutkin, joten tiedän mistä puhun. Silti kesätyöt tuntuvat olevan todella kiven alla. Usko meinaa loppua. Olen lähettänyt vuosien varrella satoja työhakemuksia turhaan.

Tuntuu turhauttavalta hakea maisterinpapereilla työtä, jonka rekrytointilomakkeessa korkein mahdollinen tutkinto on ylioppilastutkinto. Onko se todella työtä, johon minulla on parhaimmat edellytykset? Joskus kavereiden kanssa olemme pohtineet, kannattaisiko työhakemuksissa todella ”valehdella” koulutuksensa, jotta akateeminen hienohelma saisi edes hanttihommia.

Haaveilen asiakaspalvelutyöstä. Haluaisin tehdä työtä, jossa saisi olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja auttaa heitä.

Vapaaehtoistyöstä myyjänä hyväntekeväisyyskirpputorilla olen nauttinut. Olen päässyt toteuttamaan itseäni ihmisten parissa ja somistamalla myymälää. Luulisi, että se kertoo jo paljon, että on valmis tekemään alan työtä ilmaiseksi. Siitä huolimatta en ole päässyt edes supermarketin kassalle, vaikka olen hakenut myyjän töitä viimeiset kuusi vuotta.

Huonoina päivinä haaveilen perustavani kahvila-myymälän tai matkailukeskuksen maaseudulle pitopalveluineen. Paikan, jossa saisin toteuttaa itseäni ja nähdä konkreettisesti työni tulokset. Parasta olisi, jos tähän saisi jotenkin vielä yhdistettyä historian ja kirjoittamisen. Sen ei tarvitsisi olla mitään suurta, vain oman näköiseni paikka, jossa voisin kokea olevani tärkeä ja hyödyllinen.

Sen sijaan tuhlaan aikaani ja verorahoja opiskelemalla vähän lisää. Opiskelen alaa, josta en vieläkään tiedä, onko se minua varten. Päätös olisi helppo, jos ala ei kiinnostaisi yhtään tai antaisi mitään hyvää itselle.

Viime kuukaudet on ollut niin rankkaa, että en tiedä kestänkö ikinä toimittajantyötä henkisesti. En tiedä, johtuuko ahdistus koulusysteemistä, alasta itsestään vai omista komplekseistani.

Raskainta on ottaa yhteyttä uusiin vieraisiin ihmisiin, kun on itse ihan poikki, ja yrittää saada heiltä vielä kaipaamansa tiedot. Raskasta on myös yrittää myydä juttuaiheitaan toimituspalavereissa, kun on itse ihan vereslihalla. On vaikeaa yrittää olla suhtautumatta aiheisiinsa ja saamaansa kritiikkiin liian henkilökohtaisesti. Vastapainona on joskus harvoin mielettömän upeita hetkiä, kun kaikki menee putkeen.

Kulttuuriblogini kirjoittaminen on aivan erilaista. Siinä saan olla oma herrani, kirjoittaa aiheista, jotka oikeasti kiinnostavat. Uutistekstin sijaan olen omimmillani blogeissa, kolumneissa ja reportaaseissa. Silti niitä ei koulutuksen puitteissa pääse juurikaan tekemään. Haaveilen luovan kirjoittamisen perusopinnoista. Olisiko se taas yksi hullu koulutusidea lisää vai henkinen pelastajani?

En tiedä yhtään, mitä minun pitäisi isona tehdä. Tässä iässä kai pitäisi jo tietää. Jos olisin luovuttajatyyppi, lopettaisin koulun. Saatan lopettaa siitä huolimatta. Pitäisi kai vain yrittää jaksaa uskoa, että tuolla jossain on jotain, juuri minulle.

Sori Jonna. Tästä nyt vaan tuli taas tällainen. Tilitys ja valitus. Mutta mielestäni syystä ja aiheesta.