Vuosi, vuosikymmen

Vuoden viimeinen päivä. Samalla päättyy vuosikymmen ja huomenna kalenteriin piirtyy luku 2010. Vuosikymmenen vaihdos tuntuu hiukan hämmentävältä: Näinkö nopeasti se aika menikään ja tässäkö se 2000 luku sitten oli?

On hauskaa sitten joskus myöhemmin havainnoida, mitä tästä vuosikymmenrstä jäi mieleen ja miten 200-luvun alun henkeä myöhemmin luonnehditaan. Vuosituhannen vaihdos kymmenen vuotta sitten ei herättänyt päässäni yhtä paljon tämänkaltaisia mietintöjä, koska olin silloin vielä niin pieni, 13-vuotias, vaikka tietysti omasta mielestäni niin kovin fiksu ja aikuinen.

10 vuotta sitten uudenvuodenviettoni oli poikkeuksellinen. Mummoni oli sairastunut syksyllä dementiaan ja äiti toiminut hänen omaishoitajanaan vapaa-aikanaan. Uudeksivuodeksi sitten päästimme vanhemmat hyvin ansaitulle lomalle ja hoidimme mummoa tätini kanssa hänen keskustakaksiossaan uudenvuoden ajan.

Mummo pelkäsi raketteja, mutta ei myöskään suostunut laittamaan korvatulppia korviinsa äänen vaimentamiseksi. Uudenvuoden vaihtumisen hetkellä menimme tätini kanssa aivan lähistölle Kirkkopuistoon katsomaan vuoden vaihtumista. Kaupunginjohtaja puhui kaupungintalon parvekkeelta. Puistoon oli rakennettu valtava lumilinna, jonka liepeillä ennätysmäärä venäläisiä turisteja parveili. Sisälle tultuamme keitimme sitten kuumaa marjamehua lämpimiksimme ja kävimme vielä katsomassa nukkuvaa mummoa.

Ikuiseen uneen mummo vaipui parin kuukauden päästä helmikuun lopulla, isosiskoni vanhojentanssipäivän aamuna.

Viisi vuotta sitten vietin ensimmäistä uuttavuottani poissa Keski-Suomesta. Kesällä leirillä tutustumani Kaisan, jonka kanssa aloitin myöhemmin kirjeenvaihdon, perheen luona Lempäälässä. Silloin haaveilin opiskelupaikasta klassillisessa filologiassa - Helsingissä.

Turun yliopiston klassillisten kielten oppiaineesta kuulin vasta vuoden alussa eräältä silloiselta opiskelutoverilta. Olin menossa ssis täysillä Helsinkiin. Olisin sinne päässytkin, mutta kaupungin suuruus ja vieraus pelotti.

Päädyin lähtemään Turkuun syyskuun alussa. Minkähänlaisia kuluneet viisi vuotta olisivat olleet, jos olisin valinnut opiskelupaikakseni sittenkin Helsingin Turun sijasta?

Nykyisin Kaisa asuu itsekseen Tampereella, jonne menen viettämään uuttavuotta toista kertaa peräkkäin. Seurueeseen liittyy myös Kaisan pikkusisko, joka asustelee nykyisin Jyväskylässä, entisessä kotikaupungissani. Väliin mahtuu muutama yksin Turussa vietetty katkeransävyinen uusivuosi, mutta myös rumyjuhlia hauskassa seurassa.

On hienoa, miten joku alunperin vain leirituttavuus voi tarttua omaan elämään niin tiukasti, että viisi vuotta myöhemmin päätyy telttailemaan yhdessä ulkosaaristossa ja viettämään jälleen yhtä uuttavuotta yhdessä. Olisinko viisi vuotta sitten osannut kuvitella moista?

Kuluneena vuona on tapahtunut paljon. Paljon on ollut sellaisia tapahtumia, joita olin odottanut etukäteen, mutta paljon myös odottamattomia, epäonnekkaita tapahtumia.

Päällimmäisenä tämän vuoden murroksesta ja myllerryksestä mieleen jäävät varmaan äidin sairastuminen leukemiaan heti vuoden alussa, toukokuun kauan odotettu Villa Lanten-ekskursio, kesän ja syksyn graduahdistukset ja vuoden viimehetkille kestänyt välillä suorastaan epätoivoinen gradunvääntö.

Toisaalta ikimuistoisia asioita ovat myös hienot hetket ystävien parissa, kantasolusiirron onnistumisen jännitys sekä tietysti viime kädessä opiskelupaikan hakeminen ja sen saaminen ja vastaanottaminen.

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa alkaa myös elämässäni kirjaimellisesti uusi jakso. Tällä hetkellä tavoittena olisi kovasti maisteroitua vuoden alkupuolella ja jättää yliopistomaailman tomut taakseni ainakin hetkeksi.

Olisinko kymmenen vuotta sitten uskonut, että olisin nyt gradua vaille valmis maisteri latinan kielestä? Enhän silloin edes osannut lähes sanaakaan koko kieltä, vaikka olinkin antiikista kiinnostunut. Latinan opiskelunihan alkoi vasta 2002 Arja Hyvärisen johdolla Lyseon vanhan puolen kieltenluokassa.

Keskiaikaharrastuksen aloittaminen syksyllä 2002 on puolestaan varmaankin ollut vuosikymmenen paras päätös. Ilman sitä olisi jäänyt monta hienoa asiaa tapahtumatta ja monta ihanaa ihmistä kohtaamatta.

Viitisen vuotta sitten lähdin yliopistoon täynnä unelmia, haaveita ja epärealistisia kuvitelmia siitä, millaista klassillisen filologin työ on. Oman osaamiseni taso tuli kuitenkin vastaan aika pian. Täytyi tyytyä siihen, ettei minusta kenties koskaan tule menestynyttä tutkijaa tai latinan kielen kääntäjää. (Tosin se kääntäminen kyllä kiinnostaisi hiukan edelleen.)

Kilpailu jo perusopiskelijavaiheessa on ollut paljon tiukempaa kuin osasin odottaa opiskelupaikkaa hakiessani. Oma stressitaso on ollut välillä suorastaan hälyttävän korkealla yrittäessäni pärjätä itselleni asettamieni vaatimusten kanssa.

Toivottavasti alanvaihdon myötä maltan ottaa hiukan rennommin. Aivan kuten lupasin jo yliopistoon tullessani. Ylisuorittamiseen ja itsensä turhaan piiskaamiseen on vain niin helppo erityisesti meidän naisten sairastua.

Olen taas jälleen täynnä haaveita siitä, millaista toimittajan työ voisi parhaimmillaan olla, Mutta toisaalta koen myös kokemuksen aiheuttama pelkoa siitä, miten pahasti haaveeni ja kuvitelmani voivatkaan tulla vielä kariutumaan. Entä, jos huomaan, ettei tämäkään ala ole minua varten? Entä jos opiskelu onkin aivan toisenlaista kuin luulin? Ehkäpä nuo kysymykset vielä selviävät...




Mutta sitten aivan toisiin asioihin. Joulunvälipäivät olen armottoman gradunkirjoittamisen lisäksi ommellut iltaisin ensimmäisiä uuden Herjolfsnäs-pukuni saumoja. Nyt on jo takakiila paikoillaan ja puolet toisesta sivukiilapaketista ommeltuna.

Tällä kertaa olen päätynyt tekemään saumojen huolittelut vähän toisella tapaa kuin yleensä. Etupiston sijaan olen kääntänyt saumanvarat eräänlaista piilo-ommelta käyttäen (englanniksi hem stich). Sivusauman puolestaan huolittelin sauman päältä menevällä aitapistorivillä (englanniksi herringbone stich) , joka avaa samalla saumanvarat kunkin omalle sivulleen. Tätä tekniikkaahan käytin jo tekemäni villahupun vuorittamisessa.


Tässä projektissa olen myös käyttänyt ensimmäistä kertaa Neulakon Helenan minulle kauppaamaa ompeluvahaa. Helena taisi olla oikeassa: En ymmärrä, miten olen pärjännyt vuosikadet ilman vahan mukanaan tuomaa pellavalangan käsittelyn helppoutta. Kauniisti muotoillut vahasta on tullut nopeasti ompeluhetkien luottokaveri.

Niin ja oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta kaikille lukijoille!

Kissamaista joulua sinisessä hämärässä

Eilen illalla karavaanini saapui jälleen Turkuun viikonmittaisen Keski-Suomen-kierroksen jälkeen. Joulu oli rauhallinen, runsasluminen ja vähälahjainen, mutta ihan hyvä niin. Mitäpä sitä turhaa materiaa lisäämään vain tavaran itsensä ja tottumuksen tähden. Hautautuminen viikoksi maalle television, kynttilöiden, sukulaisten ja kuumien talvijuomien ääreen teki kyllä hyvää ja rauhoitti kummasti. Nyt on sitten taas voimia vääntää vielä hiukkasen gradua, tehdä muutama vielä muu puuttuva koulutyö ja miettiä uuteen opiskelupaikkaan tehtäviä henkilökohtaista oppimistani analysoivia tehtäviä. Vuoden ensimmäinen kesätyöhakemuskin lähti liikkeelle tänään.
Kolmannen maalla vietetyn joulun jälkeen täytyy kyllä todeta, että korpimaisema luo ihan oman tunnelmansa jouluun. Ainakin minun kohdallani jäätynyt luminen järvi, vastarannan siintävät korkeat kukkulat ja räiskähtelevä takkatuli luovat jouluhenkeä lisää ainakin sata prosenttia.


Vasta katuvalaistuksen ja muun valosaasteen ulkopuolella sitä vasta havahtuukaan siihen, miten lyhyt päivä onkaan talvipäivänseisauksen alla. Ulkonaliikkumisen aika on lyhyt ja sen jälkeen hämäränhyssyä vietetään perheen kesken erilaisten puhdetöiden parissa. Iltaisin tuntee olevansa ihan yksin laajassa maailmankaikkeudessa, kun laajoista ikkunoista vastaan iskee vain pohjaton pimeys vailla yhtään valoa horisontissa. Muutamana iltana tulikin sitten vietyä kynttilälyhtyjä sekä talon eteen rinteseen, että jäälle lumenpeitytämään laiturinpäähään loisteellaan lohtua tuomaan. Sen jälkeen jäinen pimeä lakeus ei tuntunut enää yhtään niin suunnattomalta.


Joulun tienoilla oli myös sen verran kovat pakkaset, että saimme lisättyä jouluista valomerta jäälyhdyin. Jäälyhtyjä jäädytettiin muutama yö lumisella terassilla ja kissakin kävi niitä uteliaana tarkkaavaisesti tutkimassa. Joulupäivänä puolestaan pakkasta oli liki parikymmentä astetta ja hegitys höyrysi, kun kävimme katsastamassa miltei kokonaan jäätynyttä Sahilan koskea jouluherkkuja sulatellen. Pakkanen oli vetänyt asumattomana 15-vuotta olleen vanhan sukutilamme ikkunat niin tiheään jäähän, ettei sisälle nähnyt.



Joulun ehdottomia tähtiä olivat kissat. Niitä oli nyt joulua kanssamme viettämässä klome kappaletta: vanhempien kaksi kissaa ja oma villikkoni. Luminen jää tarjosi kissoille lyömättömän painitantereen ja lumi pöllysi kissojen ravittaessa ympäri tiluksia toistensa perässä.



Mutta välillä piti toki myös malttaa tulla sisälle lämmittelemään ja ihmettelemään joulukoristeitten täyttömää pirtinpöytää enkelikelloineen. Yhtenä iltapäivänä kissat muuten hajottivat enkelikellon ja olivat vierittäneet kellot ja metallienkelit huonekalujen alle ympäri taloa. Onneksi kaikki osat lopulta pienen könyämisen jälkeen löytyivät...



Joulupäivänä piti sitten hiukan leikkiä sukulaistytön kanssa ja paljastaa vieraille myös kissan luonnon petomaisempi puoli. Leluhiiri sai kyytiä ja kavat pöllysivät. Mutta nähtiin jouluna kissat myös todellisessa pedontyössä. Juuri joulurauhan julistamisen hetkellä vanhempieni kissan nähtiin saavan kiinni ikkunan alla joulukauraansa syövä punatulkku. Äkkiä suurella ja huudolla ja metelillä kissa kiinni ja punataulkun pelastusoperaatiokäyntiin jouluhengen mukaisesti.
Punatulkun kunto tarkastettiin ja se asetettiin toipumaan kissan koppaan jyvien ja lumipaakun kera. Koppa piti siirtää terassin lattialta roikkumaan terassin katosta, kun kissat vaaniskelivat stressaantunutta lintua turhan ahkerasti. Tämän jälkeen kissani keksi kiivetä terassin pylvästä ylös tarkkailuasemiin sen varalta, mitä lintu touhuaa hänen kopassaan. Jouluaattoiltana punatulkku sitten lopulta päästettiin osittain toipuneena vapauteen ja kissoja vahdittiin ankarasti, etteivät ne vain karkaisi ulos linnun kimppuun. Joulurauha maassa ja kaikilla hyvä mieli, niin ihmisillä kuin eläimillä. Tosin lintupaistia havitellut kissa saattaa olla asiasta hiukan eri mieltä...

Vierasrumban ja vaihderikkaitten joulunpyhien jälkeen uni maistui lopulta pienelle kissalle sänkysohvalla pupupehmoleluun nojautuen. Itsekin rentoudun vielä hetken ennen kuin palaan taas huomenissa sorvin ääreen yliopistolle.

Arkihuolesi kaikki heitä

Nyt se on sitten ohi. Nimittäin kouluaherrus tältä syksyltä tai ainakin ennen joulua. Takana on maanantaista alkanut tehostettu gradurumba, jonka aikana tekstiä syntyi lisää 20 sivua melkeinpä aamusta iltaan naputellen. Sivuja on siis tällä hetkellä kirjoitettuna 64, joten ihan hyvältä näyttää. Joululainoina kirjastosta lähtikin kassillinen graduaineistoa, jonka turvin pärjää aina ensi viikon maanantaihin. Välipäivinä olisi sitten tarkoitus vääntää gradua hiukan lisää, mutta jouluntienoon voinee hetkeksi hengähtää. Nyt voi siis laskeutua jouluun hyvillä mielin ja aloittaa valmentautumisen tulevan vuoden hasteisiin.

Tänään olin tuttuun tapaan laulamassa Kauneimpia joululauluja Turun Tuomiokirkossa. Jälleen kerran ei voi muuta kuin ihailla keskiaikaisen tuomiokirkon ainutlaatuista akustiikkaa. Hiljentymishetki joulukiireitten lomassa tuo joulun taas askeleen verran lähemmäksi.

Kaiken kukkuraksi sää on tuonut kerran esille joulukaupungin paremmat puolet kerrankin näin joulun alla: Asuntoni vieressä kulkevalla rautatiellä junat särisevät ja rätisevät kiskoilla suhahtaessaan ohi kovalla pakkasella, Aurajoki päästelee jäätyessään lapsuudesta järvien äänimaisemasta tuttuja kuminoita. Tuomiokirkosta ulos astellessa Joulukaupungin illuusio tuntui hetken todelliselta ja Tuomiokirkkotori kuusineen olisi voinut olla kuin sadusta. Kerrankin ruoho ei viherrä, sade kastele ikkunoita ja lämpöasteet vallitse joulun alla.

Kaiken lisäksi joku oli kirjoittanut Tuomaansillan kaiteen lumipeiteeseen sanat "koulu ohi-Vapaus". Voiko sitä enää paremmin sanoa? Viime päivien graduhöngässä ja lähtemisen meiningissä päässä on soinut asiaankuuluvasti PMMP:n biisi Kesä -95 ja erityisesti se kohta, missä lauletaan: " Syksyllä mä en mee enää kouluun, kirjoitan hei,hei luokan tauluun...". Itse päädyin vaan tuomaan joulukortin, jossa kiitettiin menneistä vuosista sekä jouluista glögikakkua jo parisen viikkoa sitten, kun laitoksen käytävillä oli vielä enemmän väkeä.

Lähtö Keski-Suomeen koittaa kuitenkin vasta sunnuntaina, sillä halusin rauhoittua muutaman päivän ennen lähtöä ja saada kotiani edes hiukan joulukuntoon, vaikka en joulua täällä vietäkään. Huomisella pitäisi siis siivota, ostaa ja paketoida viimeiset joululahjat. Lauantaiyönä olisi myös Mikaelinkirkossa tarjolla Kauneimpien joululaulujen yö. Saisikohan mentyä sinnekin laulamaan joululauluja vielä kerran? Siitä saisi ainakin kerrankin hyvän syyn päästä katsomaan jugend-arkkitehtuuristaan kuuluisaa Mikaelin kirkkoa sisältäpäin.

Sinäänsä tänä vuonna joulunvietossa on omat haastensa. Äidin sairaus tuo nimittäin ihan omat vaikeutensa joulunaikaan. Uusimpana vihulaisena on ilmennyt vyöruusu kaikkien muiden ongelmien lisäksi ja aatonaatoksi tarjolla on pitkä kontrollikäynti erikoistesteineen Helsingissä. Joulumieltä voi siis tässä perhetilanteessa joutua etsimään, mutta pääasia kuitenkin on, että saamme toivottavasti viettää joulunajan saman katon alla.

Haluan kuitenkin toivottaa kaikille lukijoilleni rauhallista, makoisaa ja riemuntäyteistä joulua! Uusien Google Analyticks-tilastojen mukaan teitä on käynyt kuluneen kuukauden aikana blogiani lukemassa 215 absoluuttisesti yksilöityä kävijää. Kiitos siitä, että jaksatte lukea näinkin ahkerasti kuulumisia ja sepustuksiani. Toivottavasti lukuinto jatkuu vielä joulun jälkeenkin!



Lopuksi vielä kuva lumisesta Turusta ja naapurissani sijaitsevasta keskiaikaisesta Kaarinan kirkosta. Kuva ei ole tältä viikolta (Tarkkasilmäisimmät saattavat tunnistaa sen vuoden ekasta päivityksestä...), mutta se kuvaa hyvin viimepäivien sinertävän harmaata lumista hämärää.

Olenko muuten kirjoittanut ikinä siitä, miten kaunista on, kun lukupaikaltaan Jusleniassa tarkkailee talvista auringonlaskua Vartiovuoren taa? Tietyllä hetkellä kirkkaanpunainen aurinko loistaa Tuomiokirkon yläikkunoiden läpi ja näyttää aivan siltä kuin kirkossa leiskuisivat sisällä liekit. Siitä saa taas inspiraatiota välillä loputtomalta tuntuvaan kirjoittamiseen.

Tunnelmallisia aamu - ja iltahämärän hetkiä sekä kynttilänvalossa vietetettyjä iltoja kaikille!

Tulipa sitten eilen muistettua lahopäisyyksissäni tuon kirkon nimi väärin. Kyseessä on siis Pyhän Katariinan kirkko, joka on kylläkin vanhassa Kaarinan kirkkopitjässä. Lisää tietoja ja valokuvia kirkosta löytyy täältä. Linkin kautta pääsee myös virtuaalikierrokselle 1300-luvulla rakennettuun kirkkoon.

Voittoisa piiras ja rasvapalo

Nyt on sitten vietetty viiden vuoden tauon jälkeen jälleen Annanpäiviä. Tunnelma oli mukava ja riehakas, ruoka hyvää ja voitin siellä järjestetyn leivontakilpailun. Kannatti siis matkustaa Kotkan perukoille saakka, vaikka takpuoli puutuikin autossa aikamoisessa linkussa matkatavaroitten keskellä istuessa.

Tässä vielä voittoisan piiraan ohje, kun sitä aika moni tapahtumassa pyysi laittamaan nettiin julkisesti esille.

Kanelisydänpäärynät

taikina:

3,5 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

1 rkl sokeria

100 g voita

1 muna

1 rkl ruusuvettä

Täyte:

2dl sokeria

2 rkl kanelia

200g voita

3 päärynää

Aloita valmistus taikinasta. Sekoita jauhot, sokeri ja suola keskenään kulhoon. Leikkaa voi pieniksi kuutioksi ja nypi kuivien ainesten sekaan. Sekoita taikinaan kevyesti vatkattu kananmuna ja siihen sekoitettu ruusuvesi. Anna taikinan tekeytyä jääkaapissa vähintään 20 min.

Kuori päärynät, halkaise ne kahtia ja kaiverra niistä siemenkota. Valmista sokerikaneliseos sekoittamalla ensin sokeri ja kaneli keskenään ja vatkaamalla sitten joukkoon pehmeä voi.

Kauli noin puolet taikinasta piiraan pohjaksi ja asettelu se vuokaan. Levitä noin puolet sokerikaneliseoksesta piiraspohjalle. Täytä päärynöitten siemenkotien jättämät kolot seoksella ja asettele päärynät pohjalle. Täytä päärynöitten väliset kolot seoksella sekä ylijääneellä taikinalla. Paista 180 asteisessa uunissa n. 40 minuuttia tai kunnes päärynät ovat kunnolla pehmenneet.

Reseptin taustaa ja kommentteja

Resepti on Maestro Martinon reseptin Quince Pies (s.89) innoittama. Martino käyttää Välimeren maissa yleistä, mutta Pohjolassa harvinaista kvitteniä piirakkansa täytteenä. Kvitteni on omenan muotoinen keltainen hedelmä, joka on sukua päärynälle. Kokeilin ensin tehdä piiraasta omenatäytteisen version siten, että jokainen omenan puolikas kiedotaan erikseen taikinankuoreen pienemmiksi naposteltaviksi. Tähän meni kuitenkin kohtuuttoman paljon taikinaa ja vaivaa, eikä maku ollut kovin erikoinen vaivannäköön verrattuna. Loppujen lopuksi päädyin siis toteuttamaan piiraani päärynöistä ja yhtenäisenä piiraana useampien pienempien sijaan. Piiraaseen piti alun perin myös taiteilla taikinasta kansi, mutta taikina ei ihan riittänyt siihen. Niinpä päädyin täyttämään päärynöitten välisiä mausteseoksen lisäksi myös ylijääneellä taikinalla, jolloin päärynät kanelisydämineen jäävät näkyville.

Kokin jälkikommentit

Piirakkaa ei pidä tehdä irtopohjavuokaan tai ainakin se pitäisi tiivistää hyvin esemerkiksi voipaperilla. Voipohjainen taikina kun valutti reippaasti rasvaa uunin pohjalle. Sinäänsä piiraan maku oli hyvin onninstunut ja sitä kehuttiin.Makuelämäys oli huomattavasti parempi kuin omenoista tehdyllä piirakalla. Ehkä piirasta olisi kuitenkin vielä paistaa hetken lisää, sillä osa päärynpaloista ei ollut mielestäni vielä tarpeeksi pehmeitä.

Sitten piiraanpaiston muihin jälkiseurauksiin. Kuten kokin kommenteissa sanoin, piirasta oli valunut paistaessa runsaasti rasvaa uunin pohjalle. En ehtinyt tapahtumaan pakkauksen lomassa pesemään heti rasvaa pois. Tapahtumasta viimein kotiuduttua rupesin paistamaan itselleni pitsaa sunnuntain kunniaksi. Arvatkaa vain muistinko tapahtuman jälkeisessä väsymystilassa sitä rasvaa siellä uunin pohjalla! Pistin uunin lämpiämään ja avasin itse tietokoneen. UUnista kohosi vieno kanelin tuoksu, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kesken mielenkiintoisen blogikirjoituksen luvun takanani kuului valtava humaus ja pamaus. Samassa myös palohälytin alkoi huutaa.

Takanani keittiössä uunissa paloivat yli metriset liekit. Uunin luukku oli palon voimasta singahtanut auki, josta johtui se pamahdus, johon lopulta havahduin. Onneksi sain salamannopealla toiminnalla tukahdutettua liekit ennen kuin ne ehtivät leviämään pitemmälle. Koko kämppä oli kuitenkin tässä vaiheessa jo ihan täynnä sinistä savua niin, että hädin tuskin näki eteensä. Metsästin kauimmaiseen nurkkaan paenneen kissan nopeasti koppaan ja heitin sen parvekkeelle. Sitten kaikki ikkunat, ovet ja parveekkeenlasit auki ja hälventämään pistelevää savua huoneistosta. Vielä nytkin huonekaluissa tuoksuu savu ja silmät ovat aika herkästi vetistävät.

Tästä oppi ainakin sen, että palohälytin pelastaa monessa hädässä. Ja sen, että seuraavan kerran muistan pestä uunin heti, enkä oleta muistavani pesemistä ennen kuin seuraavan kerran jotain uuniruokaa valmistan. Työnsä lykkääjä painii aina perikadon kanssa, niinhän tiesi jo viisas mies, herra Columella 60 jKr. Huh, hengissä ja säikähdyksellä onneksi selvittiin vahingoitta!

Bloggausta, keskiajantutkimusta ja syntistä jazzia...

Loppulokuvuoden hulina on käynnissä. Todella työläältä tuntunut Tiedon haku ja hallinta-tehtäväpaketti palautettiin viime viikolla ja viimeinen kulttuurihistorian kirjatentti on nyt takana. Nyt sitten vain odottelemaan vielä muutaman suorituksen kirjautumista rekisteriin niin pääsen hakemaan aineopintojen loppumerkintää. Viimeviikolla pääsin muuten hyödyntämään useammankin keran bloggausta ja keskiaikaharrastusta opinnoissani: Maanantaina kirjoitin Historian verkkojulkaiseminen-kurssin blogiin ja loppuviikosta tänne kirja-arvostelun erästä toista historian kurssia varten. Maanantain blogikirjoituksen tehtävänantona oli tutkiskella tieteellisen tiedon demokratisoitumista esimerkkien kautta. Suorastaan itsestään selvästi aiheekseni valikoitui yllätysyllätys mikäs muukaan kuin historianelävöittäjät.

Perjantaina puolestaan koitti suuri hetki keskiajantutkimukselle Turussa. Kävin kuuntelemassa Turun yliopiston monialaisen keskiajan ja varhaismodernin aikakauden tutkimuskeskuksen TUCEMEMS:n ensimmäistä The beginning- seminaaria, jossa esitettiin tuoreita ja tulevia keskiajantutkimuksen hankkeita eri aloilta. Joukossa oli niin historioitsijoita kuin kieli- ja kasvitieteiljiiöitäkin. Seminaarissa istuessa tuli taas mieleen, miten hienoa onkaan harrastaa keskiaikaa juuri Suomen Turussa, jossa jatkuvasti tapahtuu paljon kaikkea keskiaikaan liittyvää uutta ja mielenkiintoista ja kaupungin oma keskiaikainen menneisyys tuo oman ulottuvuutensa hommaan. Niin ja ihanaa, että kerrankin mielenkiintoinen seminaari järjestetään Turussa, eikä aina vaan Helsingissä, jonne tulee harvoin lähdettyä.

Eilen sain myös pitkästä aikaa innostuksen katsastaa graduni nykytilaa. Yhdistin eri tiedostoissa majailleet tekstin pätkät samaan kokonaisuuteen ja huomasin ilokseni, että gradua on tullut väännettyä jo 44 sivua! Kivaa, että joskus tulee positiivisiakin yllätyksiä. Luulin, etten olisi saanut sen suhteen syksyllä juuri mitään aikaiseksi, mutta onhan se edistynyt ikään kuin huomaamatta. Saisikohan sen gradun vielä johonkin kuosiin ennen tammikuun 12. päivää?

Viime viikonloppuna vietettiin itsenäisyyspäivän lisäksi ainejärjestön pikkujouluja. Allekirjoittanut lauloi yhdistyksen muusikoista kootussa bändissä, ensimmäistä kertaa julkisesti sitten kouluaikojen. Esitykseen kuului joululaulujen lisäksi mm. keskiaikaisia juomalauluja. Illan toisen pienemmällä kokoonpanolla toteutetun esityksen teemana olivat jazz-klassikot. Niinpä sonnustauduin pikkujouluihin suorastaan 30-lukulaisella ilmeellä vintage-malliston silkkimekossani. Esityksestä selvittiin hengissä ja sen suuremmitta kämmeittä. Kevään kunnianhimoisissa suunnitelmissa olisi jazzin laulamisen jatkaminen tuntemieni muusikkojen säestyksellä noin harrastusmielessä, rennosti ja liikaa paineita ottamatta.


Ne aloittamani pitemmät neulakinnassukat ovat muuten edenneet hyvin. Vartta pukkaa nyt jo kumpaakin, kunhan vain löytäisin jostakin punaisen lankakerän, jonka kaiketi kissa on palloitellut jonnekin. Taustalla oleva nojatuolinpeite on muuten ihan omin pikkukätösin virkattu...

Perjantaina koittaa sitten lähtö Annanpäiville ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Annanpäivät on kiva tapahtuma, mutta ajankohta on sellainen, että silloin on usein miljoonat muutkin pikkujoulut päällekkäin, joista pitäisi sitten yrittää valita. Tällä kertaa valinta osui Annanpäiviin ja hyvä niin. Automatka kohti Lintukotoa starttaa perjantaina iltapäivällä. Rentouttava viikonloppu mukavien ihmisten seurassa tekee varmaan ihan hyvää kaiken tämän häslingin keskellä.

Kirja-arvostelu: Natalie Zemon Davis, Trickster Travels

Luen kulttuurihistorian tenttiä varten Natalien Zemon Davisin oivaa opusta nimltään Trickster Travels - A sixteenth century Muslim between The Worlds (2006). Teoksestaan Martin Guerren paluu tunnettu kirjailija paneutuu jälleen varhaismodernin kulttuurin juurille yhden esimerkkihenkilön kautta mikrohistorian metodeita käyttäen.

Tutkimuksen kohteena on ensimmäisen Afrikan maantieteellisen esityksen La Descrittione dell' Africa (1550) kirjoittajan elämänvaiheet ja sopeutuminen erilaisiin kulttuureihin. Hänet tunnettiin elämänsä aikana monella eri nimellä: Granadassa syntynyt ja sittemmin Marokkoon muuttanut arabidiplomaatti oli alunperin muslimimaailmassa nimeltään al-Hasan al-Wazzan, kritysssä lännessä Ioannes Leo Africanus de Medici ja kristtynä arabina hänet tunnettiin nimellä Yuhanna-al-Asad. Kulttuurin mukana vaihtui siis koko identiteetti nimeä myöten.

Kristyityt merirosvot kaappasivat korkea-arvoisen Al-Hasan al-Wazzan diplomaattimatkalla ja saatuaan selville tämän henkilöllisyyden lahjoittavat hänet paaville Roomaan. täydentämään tämän "kokoelmia" oeri kulttuurien oppineista. Rooman-aikanaan hän sai ensin vankeudessa tutustua Vatikaanin kirjakokoelmiin ja opetteli italian kielen sekä ilmeisesti hiukan myös latinaa. Al Wazzanin kastetilaisuus Pietarinkirkossa oli suurtapaus korkea-arvoisine kummeineen ja sitä juhlittiin näyttävästi.

Otettuaan kasteen ja kristityn nimen hän sai arabiankielen taitonsa vuoksi työtä paavin kuuriasta käsikirjoituksten kääntäjänä. Italian-vuosiensa aikana hän kirjoitti myös useita omia teoksia italiaksi erilaisista muslimimaailmaan liittyvistä aiheista. Rooman ryöston 1527 (Sacco di Roma) tiedot hänen vaiheistaan katoavat, mutta Natalie Zemon Davis esittää hypoteesin Al-Hasan al-Wazzanin todennäköisestä paluusta Afrikkaan ja kuvaa uudelleen sopeutumista muslimiyhteisöön.

Monikulttuurista kontakteista kiinnostuneelle historianharrastajalle tai -elävöittäjälle kirja tarjoaa varsinaisen aarreaitan nippelitietoa tilanteesta käytännössä. Itse ainakin yllätyin kirjaa lukiessani 1500-luvun Rooman monikulttuurisuudesta. Teoksen mukaan kun muslimiorjat tai kristyiksi kääntyneet arabipalvelijat olivat suhteellisen yleisiä suurimmissa kotitalouksissa. Käännynnäisillä oli myös ihan oma arabialaisia ja kristyyjä perinteitä yhdistävä kulttuurinsa.

Kirjassa käsittellän myös paljon kirjallisuudessa esiintyviä vaikutteita arabialaisista teoksista ja siitä, miten Al-Hasan al-Wazzan käytti arabialaista kertomusperinnettä hyväkseen teoksessaan. Loppuosan Kattava hakemisto on suureksi hyödyksi laajasta teoksesta (435 s.) tietoa etsittäessä, mutta loppuviitekäytäntö hankaloittaa jonkin verran kirjan luettavuutta.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Tämä teksti on osa suoritustani eräälle kulttuurihistorian harjoituskurssille.