Valtakunnassa kaikki hyvin

Eilen sain ympäri Suomea suuntautuneen matkailun jälkeen kissan jälleen kotiin. Isä kävi tuomassa sen kilitisti Keski-Suomesta asti ja täältä piti lähteä yhdessä katsomaan kantasoluhoidosta toipuvaa äitiä Meilahden sairaalaan Helsinkiin. Helsinkiin asti retkueemme ei kuitenkaan päässyt, sillä matkalla isä sai ensimmäisiä vatsataudin oireita ja eristyshuoneeseenhan ei saa mennä mikäli on vähänkään jotain taudin alkua ilmassa. Isä korjasi kuitenkin Turussa ollessaan pyöräni lampun ja soittokellon, joten nyt voi pyöräilyharrastus jatkua pimenevistä illoista huolimatta.

Painomusteen tuoksuinen kissa sylissä tämän neidin valtakunnassa on kerrankin kaikki hyvin. Stressi on pysytellyt pakosalla, onneksi. Uudet harrastukset ja kimppu vanhoja elähdyttävät arkea sopivasti, ettei sitä ihan tylsistymään pääse.

Eilen pidimme Unikankareen perinteisen syyskauden alottajasintron taloudellisista syistä edellisistä vuosista poiketen Kuuvuoren nuoristalolla. Tilaa oli runsaasti enemmän kuin Vanhan raatihuoneen kellarissa, mutta tietystikään tila ei ollut yhtä tunnelmallinen kuin keskiaikainen kellari. Väkeä uuteenkin ei niin keskeisellä paikalla sijaitsevaan tilaan oli kuitenkin löytynyt sopivasti. Tiede- ja taidepiirin esittelypöytä käsitöineen oli upeaa katsottavaa ja tanssiesitykselle oli kerrankin kunnolla tilaa. Niin ja Lady Quenivan tekemät mausteiset omenapiiraat olivat suorastaan suussasulavia.

Introssa juonittiin myös yhteiskyytiä Annanpäiville joulukuussa. Alkaisiko olla taas aika ehtiä sinnekin niin monen taukovuoden jälkeen? Tapahtuma syystalven pimeyden ja ankeuden keskelle tekisi kyllä hyvää...

Unikankare järjestää myös kasvivärjäysviikonlopun parin viikon päästä. Seura panostanee uusiin isoihin kattiloihin, joilla on sitten hyvä tehdä värjäyksiä jatkossakin. Ideoita sopivista värjäyskasveista ja sienistä on lennellyt ilmassa todella reippaasti, joten eiköhän niistä saada varsinainen värikirjo aikaiseksi. Parin viikon päästä sitä saa siis jälleen uusia lankoja hyppysiinsä, vaikka viel ei ole kaikkia vanhojakaan kulutettu loppuun. Syksyn tiede- ja taidepiirin ohjelmassa on myös paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista neulakintaasta luutöihin ja lautanauhasta pronssivaluun. Varsin monipuolinen ohjelma siis, kiitos teknisten käsitöiden päälle paremmin ymmärtävän Fleinin.

Opiskelurintamallakin menee ihan mukavasti. Viime viikolla minulla alkoi 3 nettikurssia, joilla raavin vielä viimeisiä keskeneräisiä sivuaineita kasaan. 3 nettikurssia samanaikaisesti tarkoittaa myös paljon itsenäisiä kirjoitustehtäviä. Ne yhdessä lähestyvän kulttuurihistorian kirjatentin ja kreikan itsenäisen käännöskurssin kanssa aiheuttavat sen, ettei gradulle jää juuri nyt paljonkaan aikaa. Mutta ehkä ihan hyvä niin, ensimmäisen varsinaisen pääluvun valmiiksi saattamisen jälkeen voi olla ihan hyväkin kokoilla hetkinen ajatuksia ennen kuin rupeaa jatkamaan uudestaan. Ihaninta tässä syksyssä on edellisiin verrattuna kuitenkin stressittömyys paljosta hommast huolimatta.

Voi kun sen asentewen onnistuisi säilyttämään eteenpäinkin kuluvan lukuvuoden haasteissa.

Saaristossa pohdittua

Tulin eilen parin päivän telttaretekeltä Suomen kauniista ulkosaaristosta Jurmosta. Tarkoitus oli alunperin mennä Utöseen, mutta viime hetkillä päätimme suunnata sittenkin telttailuolosuhteiltaan tähän vuodenaikaan ehkä hivenen lämpimämpään Jurmoon. Utön majakkaa sai siis jälleen kerran tyytyä ihailemaan vain kaukaa horisontista. Utön silhuetti näyttää muuten erityisesti ennen auringonlaskua ikäänkuin tummalta manhattinilta lakeuden keskellä sinistä taivaanrantaa vasten. Utön majakassa on myös pimeä tultua jotain lohdullista, kun tietää, että tuolla jossain lakeuden takana on muitakin ihmisiä kenties katsastamassa Jurmon sataman valoja, eikä se sivistyskään niin kaukana syrjäiseltä saarelta ole vaan loppijen lopuksi vain sataman tuikkeen päässä.

Matkalla tuli taas semmoinen edelliseltä Jurmon reissulta tuttu olo, tunne siitä, että päässyt kotiin, eräänlaiseen sielunmaisemaansa. Matkalla kumpaankin suuntaan tuli vain yksinkertaisesti niin epätodellinen olo äkillisestä maisemanvaihdoksesta metsästä merelle, kaupungista lähes täydelliseen eristyneisyyteen.

Olen varhaisapsuudesta saakka nähnyt unia Jurmon kaltaisista mittaamattomista rantakivikoista ja kalliohin lyövistä meren aalloista, kuitenkin näin meren ensimmäisen kerran vasta ala-asteikäisenä kaukaa auton ikkunasta sukulointimatkalla Pohjanmaalle ja saaristossa kävin ensimmäistä kertaa vasta parikymmppisena muutama vuosi sitten. Silti mielikuva meren aalloista on ollut mielessäni vahva koko ikäni. Ei kai liiallinen Saariston lapsien katselukaan sellaista voisi aiheuttaa. Toisaalta parhaimmillaan lapsuudenmaisemissani Päijänteelläkin on hiukan samanlaista majesteetillistä avaruuttta ja jylhyyttä...

Maiseman avaruus ympärillä tuntuu vain lisäävän sitä ajatuksen avaruutta ja pohdinnat ja ajatelmat lähtevät ihan eritavalla lentoon kuin mannermaalla. Ympäröivä vesi olipa se sitten suolainen tai makea on vaan jotenkin niin rauhoittava elementti. Maan aukeus ja peltolakeudet puolestaan laukaisevat käsittämättömän ahdistuksen, ehkä siksi ettei niihin Keski-Suomessa juurikaan tottunut.

Mutta elämäni toinen saaristolaisretki ja samalla myös toinen telttaretkeni oli kaiken kaikkiaan oikrein onnistunut kokemus. Saarella ei ollut läheskään niin kylmä kuin etukäteen oli peloteltu ja tuulikin pysyi aisoissa. Toisinaan tuli jopa kuuma rivakasti toppavaatteissa kävellessä. Yölläkin teltassa oli lämmintä uinua makuupussiin kääriytyneenä, vaikka tuuli rapistelikin telttaa ja piti pitkään hereillä ennen kuin ääneen tottui. Positiivisena yllätyksenä myös yhteysalus oli muuttunut syyskuun alussa maksuttomaksi, vaikka ei entinen maksukaan ollut päätä huimannut. Telttailu saaristossa on siis myös säästäväinen matkailuvaihtoehto.

Saaristoretki on myös parhaimmillaan myös loistava tapa opetella elämänfilosofiaa. Kaukaista kapeaa niemenkärkeä tavoitellessa suuret kivien yli tarpominen särkee jalkoja ja monta kertaa tekisi mieli jättä leikki kesken, mutta maisema perillä ja tunne siitä että on saavuttanut saaren perimmäisen kärjen palkitsee joka kerta. Eikä sitä matkaa pidä taittaa vain perillä häämöttävä huippu silmissä siintäen vaan nauttien yllätyksistä jo matkalla: aaltojen mukanaan tuomasta hylkytavarasta, kauniitten meduusojen invaasiosta matalaan rantaveteen, aaltojen loiskeesta. Eikä siellä matkan päässäkään lopulta odota muutakuin meren avaruuden tuoma tyhjyys, josta saa nauttia hetkisen ennen pitkää taivallustaan takaisin taas elämänsuomista nautinnoista nauttien ja sopivasti pysähdellen ja poikkeamia tehden.

Karonkkatunnelmia

Eilen olin tarjoilukeikalla Turun linnan Herrainkellarissa 1500-luvun verotuksesta Suomessa väitelleen Suvianna Seppälän karonkassa. Tila oli ihanan intiimi ja salin korkeitten holvikaarien alle mahtui vain 30 henkeä. Linnpan keittiö oli puolestaan aivan kuin mikä tahansa modreni suurtalouskeittiö koneineen ja välillä kyökin suojissa tuntui siltä kuin ei mitään keskiaikaista linnaa olisi lähimaillakaan. Tarjoilukeikka sinäänsä oli aika rento ja puheitten jatkuessa meille tarjoilijoille jäi sopivasti aikaa ottaa keskiaikahenkisiä poseerauskuvia illan hämärissä päälinnan tunnelmallisella sisäpihalla, jonne perusturisti harvoin eksyy.

Niin ja se ruokakin oli aika hyvää. Olutmarinoitu sorsan rintafilee sai veden kielelle saaristolaispöydästä kaloineen puhumattakaan. Samoin poronlihahyytelö... Upseerikerho oli siis tehnyt upeaa työtä loihtiessaan keskiaikahenkisen menun vierasjoukolle. Tarjoilu sinänsä meni ihan hyvin muutamaa pientä kämmiä lukuunottamatta. Tarjottimien kanssa on muuten yllättävän vaikeaa taiteilla pienessä täyteenahdetussa salissa pitkien helmojen kanssa...

Varsinainen tarjoilukeikkamme päättyi jo yhdeksän aikaan, mutta veimme ylijääneet ruuat jatkoille, jonne sitten jäimme nauttimaan torvimusiikista ja auttelemaan tarjoilusta siellä päässä vastaavia poikia. Tuli siellä sitten muutama tanssiaskelkin otettua livebändin säestyksellä. Jatkoilta tarjoilijatiimimme suuntasi sitten vielä jatkojen jatkoille Sohon Torwien torvikopille muun karonkkajoukon vanavedessä.

Täytyy kyllä sanoa, että aika kuuma tuli kopilla 70-luvun kuumimpien tanssihittien tahtiin hypellessä, kun oli kaksi kerrosta villaa päällä ja vielä villaletit korvien päällä. Kotiin tallustelin vasta joskus kolmen tienoilla yltäpäältä hiessä. Ja kotimatkalla tapahtui vielä pienoinen ihme: Olin ottanut mukaani neulakintaat siltä varalta, mikäli yöllä tulisi kylmä, mutta pudottanut toisen niistä jo matkalla linnaan. Onneksi se löytyi sitten aamuyöllä melkein kotioven edestä...

Pistän vielä loppuun kuvamateriaalia korvaamattomista keskiaikaesineistäni. Kamman yläpuolella oleva ahneille ihmisille kokonsa puolesta suunniteltu lusikka on kulkenut mukanani aina ensinmäisestä keskiaikatapahtumasta lähtien. Se on kuitenkin enemmän kuin vain hyvä keskiaikalusikka.

Se löytyi sukutilaltani etsiessäni sopivia ruokailuvälineitä tätä harrastusta aloittaessani ja on todennäköisesti vanhan savupirtin aikaisia lusikoita eli voi olla hyvinkin yli satavuotta vanha. Sillä on siis syönyt monta sukupolvea Korteojia ennen minua. Joskus isotätini näytti minulle pirtin seinästä rivin syviä reikiä, johon jokainen perheenjäsen asetti hänen lapsuudessaan syömäpuukkonsa aterian jälkeen. Viime viikolla tuon lusikan varsi sitten katkesi purkaessani matkatavaroitani. Kiitos Fleinnin se sai uuden liimauksen, josta ei nyt ihan entisen veroista tullut, mutta ainakin lusikan pitkä tarina käyttökaluna jatkuu edelleen...

Joskus voi myös kadotettu tulla takaisin yllättävällä tavalla. Alla oleva kampa on siitä hyvä esimerkki. Se putosi vuosi sitten Nuijasodassa erään bileillan päätteeksi saunan terassin rakojen välitse, eikä sitä sitten ryhdytty sieltä yön pimeinä tunteina etsimään. Aamulla sitten kukaan ei muistanut sitä enää... Vuotta myöhemmin joltain tippui sitten koru samoisen terassin lattian läpi ja sitä etsiessä sitten kampakin löytyi. Täysin kunnossa maassa vietetyn talven jälkeen. Vähän hiekkaa on kertynyt koristeleikkauksiin, mutta olkoon se muistutuksena siitä, että vastedes pidän kauneudenhoitovälineestäni parempaa huolta.

Tässä vielä kuva viikko sitten saamastani aateliskirjastani. Illuminaatio ja kalligrafia ovat Alenan käsialaa, kiitos vielä kauniista scrollista! Se pääsi nyt olohuoneen seinälleni vaikka kehyksiä pitänee odotella vielä hetkinen....

Hyvä fiilis ja viestintää

Alkusyksyn aikana tunnelmat ovat olleet aikalailla täysin vastakkaiset kuin edellisenä syksynä. Moni asia, jonka kanssa silloin tuskaillut on nyt vuoden aikana selvinny. Tai jos ei nyt aivan selvinnyt, niin ainakin niiten ongelmien kanssa on tullut opittua tulemaan sinuiksi ja suhtauduttua niihin rennommin "kyllä-ne-siitä-sitten-joskus selkenee"-mentaliteetilla. Tuntuu pitkästi aikaa hyvältä olla tässä juuri nyt: tässä elämänvaiheessa , juuri näiden ilojen ja ongelmien askarruttamana juuri näiden ystäien ympäröimänä, eikä yhtään edempänä tai taaempana.

Syksyssä on ollut paljon aihetta riemuun. Edellisen kirjoitukseni aiheena olleen loistavan keskiaikatapahtuman lisäksi riemuisa syksy on ollut myös rohkean uudistumisen aikaa. Aloitin eilen monen vuoden harkitsemisen jälkeen uuden harrastuksen: Swingin! Uuden oppiminen on aina mukavaa ja kun sen yhdistää vielä hyvään musiikkiin ja tarttuuvaan rytmiin, voisiko mikään olla sen parempaa. Tanssimen antaa aina paljon energiaa, olipa se miltei mitä lajia tahansa. Omalla suoritustasolla ei ole niin väliä, vaan hyvällä fiiliksellä ja omaan kehoonsa ja sen ulottuvuuksiin tutustumisella.

Ajattelin myös toivottavasti viimeisen yliopistovuoden kunniaksi ottaa kaiken irti Tyyn palveluista ja liittyä mukaan Tyyn elokuvakerhoon Kinokoplaan. Halvimmillaan 18 euron hintaisella kausikortilla pääsee 2 kertaa viikossa elokuviin täysin ilmaiseksi katsomaan valikoituja klassikkoja eri maista ja kulttuuripiireistä.

Päätin myös antaa mahdollisuuden muutoksille ja uusille ympyröille hakemalla ammattikorkeakouluun DIAK:n viestintälinjalle Turun yksikköön. Erityisesti internet-toimittajan suuntautumisvaihtoehto kiinnostaisi. Mutta enpä tiedä, onko tuonne kovinkaan realistista päästä kun viime vuonna hakijoita oli ollut yli 200 30:tä aloituspaikaa kohti, mikä tuntuu klassillisen filologian pieniin hakijamääriin viime vuosina tottuneelle hurjan suurelta määrältä. Mutta aion nyt kuitenkin mennä pääsykokeeseen kokeilemaan onneani ja tehdä kaikkeni koultukseen pääsemiseksi.

En ole kuitenkaan kyönyt mitään vielä lukkoon siltä varalta jos koulutukseen sattuisin pääsemään. Olen päättänyt, etten ajattele uuden opiskelupaikan mukaan tuomia taloudellisia realiteetteja vielä, vaan yritän saada mahdollisimman paljon hommia nyt syksyllä valmiiksi stressaantumatta kuitenkaan liikaa. Periaatteessa koulutusohjelmaan voisi hankkia myös lykkäystä, mutta katsotaan nyt mihin ratkaisuun päädyn, jos sisälle pääsen.

Viestintää syksyn tuo myös tällä viikolla alkanut Historian verkkojulkaiseminen - nettikurssi. Kursiin aikana harjoitellaan historia-aiheisten uutisten muokkaamista tieteellisemmästä tekstistä, kirjoitetaan ryhmän yhteistä harjoitusblogia ja loppujen lopuksi hiotaan pitempi artikkeli suomalaisiin historia-aiheisiin verkkolehtiin tarjottavaksi. Kurssi on vaikuttaa aika työläältä, mutta on varmasti hyvin hyödyllinen ja mielenkiintoinen. Odotan innolla oppivani kaikkea uutta ja mielenkiintoista.

Gradu on oikeastaan ainut, jonka suhteen tänä hyvän fiiliksen kautena on ollut vain vähän inspiraatiota. Se etenee niin tuskastuttavan hitaasti ja haluttomasti. Pitäisi kai sitä osata ottaa itseään niskasta kiinni, kääriä hihat ylös ryhtyä taas ahkerammin hommiin muutaman lekotteluviikon jälkeen.

Investituurakuulumisia

Viime viikonloppu oli kokonaisuudessaan yksi niitä havoja viikonloppuja, jolloin ymmärtää, mistä tässä harrastuksessa voi olla parhaimmillaan kysymys. Tunnelmaltaan tapahtuma oli ehdottomasti parhaimpia minun aikanani seurassa järjestetyistä juhlista ja sitä leimasi se ihana yhteisöllisyys, mistä keskiaikaseurassa niin paljon pidän.

Tapahtumajärjestäjät olivat jäälleen tehneet aivan loistavaa työtä. Pidot olivat yksinkertaisesti aivan mahtavat ja lihaisuudessaan ehkä hiukan liiankin täyttävät. Tuore paroniparikin näytti niin ylväiltä uusissa vaatekerroissaan ja Unelmaan uskominen tuntui helpommalta kuin koskaan. Kaiken kruunasi vielä illan todella upea yllätys: Tarujen saaren jäähyväiskeikka! Keikan jälkeen seurasivat puolestaan naisten aktiviteetit: tsupariki , muijasota ja laulu ja tanssi astetta riettaampien kalevalaislaulujen tahdissa. Niin ja sain tapahtumassa kaiken huipuksi vielä aateliskirjankin ja niin hiukan tutumpien kuin vieraampienkin ihmisten onnittelut asian tiimoilta tuntuivat todella hyvältä.

Harmittaa hiukan, ettei tullut kameraa mukaan tapahtumaan, mutta toisaalta ne tunnelmallisimmat hetket näyttävät usein kaikkein latteimmalta filmillä. Tämä päivä onkin sitten mennyt tapahtuman tunnelmista maanpinnalle hitaasti laskeutuessa. Tapahtuman tunnelman vaan haluaisi säilyttää mielessään pitkään pimeisiin syysiltoihin iloa ja voimaa tuomaan. Tapahtuman tunnelmaa onkin pidetty täällä päässä vielä hetkonen yllä mm. kuuntelemalla Tarujen saaren kauniita ja sielukkaita lauluja.

Mutta vielä kerran:
Vivant Eva ja Ulfr!
Vivant Sahra ja Elzebeth, oivat pitokokkimme!

Loimet sekaisin

Tällä neidillä on nyt pasmojen sijaan loimet pahemman kerran sekaisin. Oikeanlaisen loimen luonti onkin mielestäni monesti lautanauhan kutomisen vaikein ja tarkin työvaihe. Jos siinä menee jokin pieleen, niin sitten on kaikki pielessä. Oikean värisiä lankoja tulee olla juuri oikea määrä ja ne pitää sitten saada pujotelluksi juuri oikeisiin reikiin.

Tällä kertaa loimen luonnissa meni kertakaikkiaan kaikki mahdollinen pieleen. Olin laskenut lankojen lukumäärän väärin ja lopulta itse loimikin sotkeutui selvittämättämäksi vyyhtikasksi, josta ei meinannut tulla tolkkua sitten millään. Pirkka-lanka rupesi sitten vielä 100% -villana huopumaan mukavasti siihen sotkuiseen loimeen. Tästäkin sotkusta saa kyllä loppujen lopuksi syyttää ihan itseään, mitäs menin ahnehtimaan itselleni loimen, jossa riittää metritolkulla pituutta.

Piti kokeilla eteläafrikkalaisen lautanauhagurun Guntramin nettisivuilta lataamallani ilmaisohjelmalla itsesuunnitelemaani vaikeampaa ryhmittäin käänneltävää mallia, mutta saapa nyt nähdä mitä siitä nyt sitten tulee. Pitänee varmaan tehdä vielä tarkempia selvityksiä siitä, onko se temppuileva loimi ihan tuhoon tuomittu vai saako siitä vielä jotakin aikaiseksi.

Tänään sain myös lopultakin kopioutua loppuun Evalta lainassa olevat renenssanssin Italian keittokirjat. Kopiontikoneeseen päätyivät niin Scappi, Maestro Martino kuin latinankielinen Platinakin. Rahaa kirjojen kopiointiin upposi jonkin verran, mutta toisaalta niitä harvemmin saa käsiinsä. Ja Platina vaikutti myös varsinaisten ruokaohjeittensa lisäksi myös tutkimukselliselta kannalta kiinnostavalta. Sekun sisälsi runsaasti sitaatteja roomalaisista maatalousoppaista, jotka kuuluvat erikoistumisalaani yliopistolla. Yliopistolle puolestaan saapui viime viikolla odotettu kirjauutuus eli ensimmäinen ruotsinkielinen käännös Columellasta Columella-tutkimuksen suuntauksia esittelevien artikkeleiden kera ja sain jopa selailla kyseistä opusta ennen kuin se hävisi kirjastolaitoksen syövereihin. Pienistä asioista sitä voikin tulla onnelliseksi...

Nuhainen syys

Syksy on tullut kuin varkain, yllättäen jostain nurkan takaa. Tai sitten yliopisto arjen tiivistymistä hektiseksi alkusyksyksi uusien opiskelijoiden rientoineen ei huomaa, kun on ollut yliopistolla koko kesänä tasaisena putkena toukokuusta syyskuuhun. Tuntuu jotenkin hassulta, että käyntiin pyörähti 5. opiskeluvuosi yliopistolla, sillä aika on loppujen lopuksi vierähtänyt aika nopeasti. Toivon mukaan tämä vuosi olisi viimeinen perustutkinto-opiskelijana, joten ollaan siis uusien haasteiden ja vastuuntoton edessä. Sitten kun vielä keksisi, mitä tehdä valmistumisen jälkeen.... Tosin olen päättänyt etten ota asiasta paineita vielä, keskityn nyt vain graduun ja muidenkin puuttuvien opintosuorituksieni valmiiksi saattamiseen. Mutta muutos on jo ikään kuin nurkan takana ja se tuntuu mukavalta.

Viime päivät olen ollut flunssainen, kuten syksyyn yleensä kuuluu. Eilisen päivän lepäilin ja olin poissa yliopistolta ja tänään matka suuntaa kohti Keski-Suomea ja Koskenpäätä tapaamaan lukioaikojen kaveria mökkeilyn ja saunomisen merkeissä. Ja samalla saa vietyä kissan hoitoon Investituuraa varten. Sekin hiipii luokse nopeammin kuin arvaakaan, enää vähän päälle viikko taas keskiaikailuun ja uusien paronillisten kruunaamiseen.

Investituurankin jälkeen keskiaikateema jatkuu seuraavana viikonloppuna. Maanantaina nimittäin kokoustimme Suvianna Seppälän kanssa hänen karonkkansa, järjestelyistä, jonne menemme yhden opiskelutoverin kanssa töihin tarjoilijoiksi ja juomanlaskijoiksi. Väitöskirjan aiheena on verotus 1500-luvun Suomessa ja siinä kokoustaessa tuli jossain vaiheessa esille keskiaikaharrastukseni. Koskapa juhapaikkana tulee olemaan Turun linna, seurauksena oli innokas pyyntö viedä juhlajärjestelyjä enemmän keskiaikateemaiseen suuntaan. Eli nyt sitten tarjoilemme ajanmukaiset puvut päällä ja hommaamme taustamusiikiksi keskiaikaista musiikkia (levyltä, ei livenä). Tulee varmasti olemaan omalta kannaltani mukavaa päästä näkemään normaalisti yleisöltä suljettu linnan osa normaalien linnan aukioloaikojen ulkopuolella juhlajärjestelyjen yhteydessä ja päästä fiilistelemään sinne asianmukaisesti pukeutuneina. No, toivottavasti juhlaväelläkin tulee olemaan hauskaa.

Sitä seuraavana viikonloppuna puolestaan vuorossa on Jurmon ja Utön telttailuretki erään toisen vanhan ystävän kanssa. Edellisen kerran 3-henkinen retkikunta on supistunut tällä kerralla vain kahteen, mutta eiköhän vain hauskaa ole pienemmälläkin porukalla. Elämäni ensimmäisen kerran telttailun juuri tuolla kyseisellä Jurmon reisulla viime vuoden toukokuussa. Silloin säät suosivat, mutta saa nähdä miten käy tällä kertaa, kun matkanteko erinäisistä syistä venähti näin myöhäiseksi.

Kipeänä sohvalla telkkarin ääressä sitä saa aina hyviä ideoita. Tällä kertaa ideoinnin alkulähteenä toimi Strömsö, jossa yhtenä aiheena oli saippuan keitto. Tosin Strömsössä touhu näytti ehkä vähän petollisenkin helpolta, mutta olisi hieno voida joskus sanoa tekevänsä omat saippuansa ajanmukaisista tarvikkeista. Unettoman illan seurauksena etsin netistä tietoa saippuanvalmistuksesta mm. täältä . Ne strömsön maustesaippuat löytyvät puolestaan täältä . Jännittävää muuten, että varsinaisen keiton jälkeen saipuan pitää kuivua mielellään kuukausia ennen kuin sitä voi turvallisesti käyttää iholla.

Opiskelin ensimmäisestä linkistä hiukan työturvallisuusohjeita ja ne vaikuttivat aika hurjilta, mutta olisi kyllä hauska päästä joskus kokeilemaan. Tarvikelistaa katsoessa puolestaan tuli mieleen, että nyt olisi jo kaksi hyvää syytä hankkia erilaisia tarvikkeita eli mm. isoja teräskattiloita, kunnon lämpömittari, hyvin kuumuutta kestäviä sekoitusvälineitä ja tarkka elektroninen vaaka. Ja mikä se toinen hyvä syy on? No, kasvivärjäys tietysti! Tosin voi olla, ettei tarvikkeiden hankkiminen opiskelijabudetilla elävältä käytännössä onnistu pitkään aikaan...