Turhautuminen

Äsken kirjoitetun jälkeen tuntui vain siltä, että jäi paljon asioita ruotimatta. Esiin nousee tietysti taas kysymys siitä, onko tämä kaikkein paras keino purkaa sydäntäni tai lukijoitteni mielestä mielenkiintoisinta luettavaa.

Viimeviikkojen olotilaa kuvaa kuitenkin, muutamia mukavia ajoittaisia valonpilkahduksia lukuunottamatta, parhaiten ehkä yksi sana. Turhautuminen. Turhautuminen tähän ikään, epäkypsyyteen, asioitten käsittelemättä jättämiseen ja välttelyyn. Turhautuminen elämäntilanteeni epävarmuuteen ja siihen tunteeseen, että tuhlaan arvokkaita vuosia elämästäni johonkin, josta en vieläkään näiden vuosien jälkeen osaa päättää, onko se kaiken sen arvoista. Turhautuminen pieniin sosiaalisiin ympyröihin, kaiken staattisuuteen, siihen miten sama kuvio toistaa aina itseään vuosi vuoden jälkeen.

Ja lopulta: Turhautuminen itse turhautumiseen, vastustamaton halu tehdä nopeita ja kenties harkitsemattomiakin ratkaisuja, jotta pääsisi eroon siitä kalvavasta turhautumisen tunteesta. Vastareaktio kypsälle vastuullisuudelle ja järkevälle harkitsevuudelle kehottaisi näyttää kieltä epätoivoiselle yritykselle osoittaa, miten vastuullinen osaan olla, heittää pyyhe kehään ja tehdä jotain vähemmän henkisesti vaativaa, olla hetki poissa ihmisten parista ajatusteni setvimiseksi. Kai sitten kaikilla yliopisto-opiskelijoilla, etenkin graduntekijöillä on välillä tällaista. Varsinkin jos on niin kovin nuori ja tuntee astuneensa liian suurin saappaisiin vailla viitoitusta, minnepäin sitä laajaa elämän suota pitäisi ryhtyä hikihatussa tarpomaan.

Jotenkin on lähes päivittäin ollut sellainen olo, että haluaisi vaihtaa tämän levottoman elämänvaiheen johonkin tylsään ja rauhalliseen elämänjaksoon, vakituiseen työsuhteeseen ja parisuhteeseen yksin tuskastuttavasti taapertamisen sijaan. Toisaalta tiedän myös vallan hyvin, että ehkä se toivottavasti jossain vaiheessa minut kohtaava rauhallisempi elämä on vain kovan tarpomisen takana. Jossain kai se suon reuna häämöttää, kun sen vain joskus löytäisi...

Ehkäpä sitä vanhempana vain nauraa kaikelle tälle, omille pikkukriiseilleen nostalgian sävyttämänä tai aika kultaa muistot aiheuttaen vääristyneen mielikuvan kultaisesta nuoruudesta. Jo muutaman vuoden päästä osaan varmaan katsella näitä tapahtumia varmastikin paljon tyynemmin hieman perspektiiviä ja etäisyyttä saaneena.

Se kuitenkaan poista sitä faktaa, että olo on ollut viime aikoina kuin 13-vuotiaana, vaikka ulkoiset kehykset ovatkin vallan toisenlaiset. Jatkuvasti mieleen tulee muistoja omassa huoneessa mököttäen ja itkeskellen suureksi osaksi vietetystä teini-iästä. Sama ulkopuolisuuden tunne ja se, etten ole hyväksytty sellaisena kuin olen vaivaa edelleen, joskin ehkä hivenen vaimeampana, vuosien jälkeen. Laitoksen väki tuntuu vain minusta välillä kuin henkiseltä yläasteelta hienovaraisine nokkimisjärjestyksineen. En vain enää jaksaisi pyydellä henkisesti anteeksi olemassaoloani ja luonteenpiirteitäni lähes päivittäin.

Samalla tiedän myös, ettei sama vanha parannuskeino, elämän aloittaminen "alusta" taas uudessa ympäristössä ole kaikkein tervehenkisin ratkaisu ongelmiini, jotka kumpuavat pitkälti sisältäpäin. Haluaisinkin löytää jonkun tuoreen ratkaisun ongemiini, jotten päätyisi hiihtämään tyytyväisenä ja sutjakkaasti samoja vanhoja latuja kuin aina ennenkin.

Viikonlopun satoa

Kevät on tullut taas ja antanut toivoa lämpimämmästä vapusta. Eilisen kirpputorikin meni mukavasti suhteuttaen siihen, että paikalle vääntäytyi kuitenkin vain 7 asiakasta. Pääsin kuitenkin tavarasta eroon ja tuottoakin tuli jonkin verran. Ylitsejääneet vaatteet käytiin heuitämässä liikekumppanini Kaisan kanssa kristillisista tasan jakaen UFF:n ja Pelastusarmeijan keräyspisteisiin. Ylitsejääneet vanhat keskiaikapukuni osti puolestaan Kaisa kaverinsa keskiaikaan sijoittuvaa harrastelijaelokuvaa varten puvustukseksi. Pääsen siis toivottavasti näkemään kätteni jälkeä joskus filmilläkin. Launtai-iltapäivänä päästiin nauttimaan itselleni opsikelijan odottamattomasti luksuksesta eli autokyydistä, kun päätimme ex tempore ajaa Ruissaloon iltapäiväkävelylle lämpimän ja tuulettoman päivän kunniaksi. Ruissalossa tuoksui jo kevät ja ajatuksissa siinsivät aurinkoiset hellepäivät kirjaa lukien ja uiden.


Ylläolevassa kuvassa mina merituulten tuivertamana uudessa lyhyemmässä tukkamallissani...



ja Kaisa puolestaan tarkkailee maisemia Tykistöpatterien luota korkealta mäeltä käsin.

Hyvinmenneestä ja piristävästä viikonlopusta huolimatta ajatukset ja tunnelmat ovat tällä hetkellä aika ristiriitaiset. Viime päivinä ja erityisesti tänään mielessä pyörinyt, miksei elämässä nivoisi tapahtua edes yksikin hyvä asia ilman siihen liittyvä väistämätöntä haittapuolta. Olen vain ehkä liian kärsimättömänä ja kypsymättönä ihmisenä niin väsynyt jatkuvaan hyvien ja huonojen puolien vaakakuppien tarkkailuun ja heilahteluihin. Elämä oli vain joskus niin paljon helpompaa kuin ei pohtinut asioitten monia puolia ja vaikutuksia, pyrkinyt jotenkin kantamaan vastuutaan jatkuvien ulkoisten vaatimusten ja sisäisten paineitten vastatulessa. Ehkä se liittyy jotenkin aikuistumiseen, en tiedä, mutta olen tiedostanut entistä selvemmin sen, ettei ole olemassa absoluuttisesti hyviä asioita, asioita jotka vain tapahtuvat tuoden hyvää mukanaan, niin ettei samalla itse joutuisi luopumaan jostain tärkeästä ja rakkaasta.

Toivoisin myös jotenkin pystyä antamaan tilaa muitten ajatuksille ja mielipiteille, mutta samalla haluaisin, että myös minun mielipiteitäni ja ajatuksiani kunnioitettaisiin samalla lailla, vähättelemättä. Toivoisin omien henkilökohtaisten tunteitteni ja mielialojen vaikuttavan vähemmän toimintani ja ihmisten kohteluun, mutta toisaalta en haluasi sortua turhaan tunteettomaan kylmyyteen, vailla myötätuntoa ja omaatuntoa. Ehkä olen vain liikkunut näissä ympyröissäni liian pitkään, oppinut liian hyvin toisten ärsyttävät tavat ja he minun.

Ehkä viime aikojen ärsyyntyminen kaikkeen on joku mielen keino vihjata minulle, että ehkä olisi aika keksiä jotain uutta, vaihtaa maisemaa ja sosiaalista ympäristöä, kokeilla siipiäni muuallakin kuin Juslenian käytävillä. Ehkä kärsimättömyys ja jatkuva tempoilun halu kuuluu olennaisena osana nuoruuteen ja aikuistumiseen, kuten myös sen tajuaminen, ettei juuri nyt voi tehdä niille omassa elämässä ärsyttäville asioille mitään, ennen kuin on yrittänyt valmistua ja päästä sitä kautta ulos toisinaan ahdistavasta ympäristöstä luovuttamatta. Jos saisin itseni tyynnytettyä jäämään näihin kuvioihin vielä vuodeksi, niin se olisi todellisen järkevyyden riemuvoitto ylitse riuhtovan vapaudenhalun. Mentaalisesti olen jo valmistunutkin siihen ja tavallaan pelkäänkin tehdä suuria ratkaisuja ja ne vaativat jahkailevalla luonteellani runsaasti kehkeytymisaikaa. Miten siis kestää vielä vuosi ja miten ennen kaikkea kestää kaksi viikkoa vuorokauden ympäri jo entuudestaan suorastaan ärsyttävän tuttujen ihmisten seurassa ilman toisinaan väistämättömältä tuntuvaa kinastelua ja riitautumista?

Muutosten aika

Aikaisemminkin blogissani vieraillut lukija varmaan huomaa blogissani ja eritoten sen ulkoasussa tapahtuneen paljon muutoksia sitten viime näkymän. Vanha rakas vihreä blogimalli sai siirtyä uuden selkeämmän ja paremmin gradublogini ulkoasun kanssa yhteensopivan mallin myötä. Samalla päätin poistaa myös linkkilistastani esim. opiskeluasoihin liityviä tai muuten irtonaisilta tuntuvia tai harvoinpäivittyviä blogeja, jotta sivupalkista ei tulisi liian kaoottinen.

Samaan syssyyn toteutin myös pitkään päässäni muhineen ajatuksen englanninkielisestä lähinnä SCA-asioihin keskityvästä blogista, ihan jo kehnon englannin kirjallisen taitoni parantamiseksi. (Joka ei kyllä varmaan oikeasti ehkä ole niin kehno, mutta perisuomalaiseen tapaan englanninkielisen tekstin tuottaminen on minulle todella suuri henkinen kynnys) Varsinainen ensimmäinen englanninkielinen blogimerkintä saa kyllä sinäänsä odottaa huomiseen kellon karattua käsistä ulkoasua säätäessä. Gytha's World on siis lyhyesti ja ytimekkäästi englanninkielisen blogini nimi.

Hassua sinäänsä, että vasta muutama kuukausi sitten argumentoi täällä yhden kaikki elämäni osa-alueet kattavan blogin puolesta, mutta päädyin sittenkin ratkaisun sijoittaa asioita sittenkin enemmän omiin lokeroihinsa. Tämä blogini tulee kuitenkin säilymään pääbloginani ja käsittelen kyllä varmaan tässä kaikenlaista sekalaista eri aihepiireistä. SCA-asioitakin käsittelen täällä entiseen tapaan, mutta yritan keskittää projekti kuvauksia jotenkin tiivistetymmin ja suppeammin englanninkieliselle puolelle. Suomenkielinen blogini toimii siis lähinnä henkilökohtaisemman tilityksen kanavana, vaikka ehkä pyrinkin hivenen sitä tendenssiä vähentämään. Saa sitten nähdä, miten minulle käy kolmen blogin loukussa ja osoittautuuko kokeilu onnistuneeksi. Ja blogiharrastuksen elpymysisestä ei ole vielä vasta vuottakaan...

Muuten tämä viikko on ollut aika hektistä aikaa kuten edellinenkin, eikä pieneltä ärhentelyltäkään ole vältytty. Yhtäkkiä keksitty kotikirpari-idea tuo vielä stressiin oman osansa mm. kämpän vallanneen sotkun muodossa. Sen lisäksi tajusin, että Yläkaupungin Yö:n demo ja sen jälkeinen ekskursio lähestyy uhkaavasti. Noin parissa viikossa pitäisi siis saada vielä kovin levällään olevat kevään kouluhommat siististi pakettiin, jotta voisi olla sitten Roomassa rennoin mielin. Ja sitä ekskursiota vartenkin pitäisi vielä hoitaa yhtäsuntoista pikkujuttua. Jännittää, sillä en ole varmaan koskaan ollut kahta viikkoa yhtä kyytiä poissa kotoa, ja tiivis yhteisasuminen Rooman päässä voi osoittautua kaltaiselleni yksinasumiseen tottuneelle haastelliseksi. (toivottavasti kuitenkaan ei...)

Muutosten aika jatkuu myös muuten heti huomenaamulla, kun menen kampaajalle leikkauttaman tukkaani reilusti lyhyemmäksi. Hyvästi huonokuntoiset latvat ja tervetuloa helppohoitoisuus!

Kirpparijärjestelyjä

Eveliinan kevätsiivous

kotikirppari

Nummenrannassa

su 26. 4. klo 12–17

Kairistenkaari

3 A 284

4. kerros

Tarjolla vaatteita (koot 36–44), keskiaikasälää,

käsityötarvikkeita yms.

Hinnat o-2 e.

Ilmaiset pullakahvit.

Tervetuloa!

Lauantaiaamuna päätin viimein siirtyä päässä vuosien varrella kertyneistä ideoista tekoihin. Viimeinen niitti ole se, kun löysin vaatehuonetta siivotessani 3 kuukautta kadoksissa olleen lempitunikani pudonneena liikuteltavan hyllykköni takaa. Tunikaan perään oli kyselty niin ystävät kuin sukulaiset moneen kertaan. Jo pitkään on vaatehuoneeni ollut niin täynnä, että tavarat suorastaan putoilevat hyllyiltä ja lisää tavaraa löytyy kellarikomerosta. Kirpputorin pitoa olen harkinnut jo vuosia, mutta ongelma on ollut lähinnä se miten saan tavaravuoren autottomana ihmisenä raijattua ulos kämpästäni. Kotikirppari-ideakin on muhinut mielessäni pitkään ja päätin vihdoinkin ottaa härkää sarvista siinä vaatehuoneen lattialla kykkiessäni.

Pieni hetki päätöksen jälkeen oli jo facebook-ryhmä pystyssä ja ensimmäiset mainokset laitettu sähköpostilistoille. Koko lauantaipäivän kestäneessä hyllyjen ja komeroitten läpikäynnissä myyntiin/ pois lahjoitettavaksi päätyi lopulta 5 muuttolaatikollista tavaraa. Siinä huomasi, mitä kaikkea järjetöntä sitä tuleekin varastoineeksi. Ja mkikä parasta, osa tavarasta on varastoitu jo toisessa polvessa. Mummoni kuoltua perin hänen hänen intohimoisena käsityönystävänä keräämänsä tarvikevarastot, joista nyt osasta pyrin eroon. Osalla tavaroista vain oli niin hieno tarina takanaan, etten raaskinut luopua niistä, vaikka todennäköisesti en koskaan tulekaan niitä tarvitsemaan. Ehkäpä joskus vanhana voi ilahduttaa sukulaislapsia tarinoilla vanhoista esineistä, kuten mummoni teki aikoinaan.

Olo tuntuu ihanan vapauttavalta, kun osa turhan maallisen omaisuuden taakasta on saatu selvitettyä ja ratkaistua, mistä sitä lopulta haluaakaan luopua. Aluksi tarkoitus oli kutsua vain lähimpiä kavereita, mutta homma vähän riistyi käsistä ja huomasin laputtaneen lähialot mainoksin ja huomenna pitäisi käydä viemässä tekemääni kaksikielistä julistetta yliopistolle ja lähikauppoihin. Jännittää, miten amerikkalaistyyppinen idea otetaan vastaan, mutta toivottavasti porukkaa tulee sankoin joukoin paikalle. Ihanaa päästä tekemään viimeinkin jotain konkreettista ja todennäköisesti ainakin osan tuttavistani mielestä täysin hullua!

Äsken puhuin myös puhelimessä ideasta inostuneen ystäväni kanssa. Hän tulee muuton tieltä raivatun vaatevuorensa kanssa Tampereelta innokkaaksi liikekumppaniksi, jos vaan saa vanhemmiltaan auton lainaksi tai hätätapauksessa kuulemma junallakin. Ystävyytemme varrelle mahtuu paljoin vastaavan tapaisia hulluja ja ikimuistoisia tempauksia. Ja suurinpaan osaan niistä liittyy kirpputori jollain tapaa... Tulkoon siis ensi viikonlopusta loistokas jatkumo hulluille ideoillemme!

Kreikkalaista ruokaa ja kevään istutuksia

Ikäänkuin esipääsisiäisen omaisesti ja ihan oikeasti siksi, että lähikaupassa oli jauheliha tarjouksessa, päätin tehdä viikonlopun kunniaksi kreikkalaistyylisiä jauhelihapihvejä Hellapoliisin mainiolla ohjeella, jota tosin muokkasin lähikaupan tarjonnan ja oman makuni mukaan hiukan:

Kreikkalaiset jauhelihapihvit versioiden

400g jauhelihaa
n. 6 valkosipulinkynttä
1 rkl Välimeren yrttiseosta (Meira)
1 tl timjamia
1 tl mustapippuria
2 rkl sitruunamehua
n. 0,5 dl vettä

Yrttiperunat:
n.6 perunaa
1 edllisestä kokkauksesta ylijäänyt paprika
2 dl oliiviöljyä
1 rkl Välimeren yrttiseosta
1 tl cayennepippuria

Tein ensin yrttiperunat. Viipaloin perunat siivuiksi ja pilkoin paprikan hyvin pieneksi hakkelukseksi. Valmistin öljyisen mausteseoksen jolla voitelin uunivuokaan asentetut perunat. Pistin perunat uuniin 200-asteeseen noin puoleksi tunniksi.

Pihvien teon aloitin valkosipulipuristimen puutteessa pillkomalla kynnet mahdollisimman pieniksi paloiksi. Sitten sekoitin mausteet ensin keskenään ja sitten sitruunamehun ja veden kanssa ja lopuksi laitoin lihankin joukkoon. Olin ollut hiukan epäileväinen sen suhteen, miten pihvit muotoisivat ilman, että taikinassa olisi esim. korppujauhoja tai munaa sitovana aineena, mutta loppujen lopuksi pihvit muotoututivat helposti. Tosin paistovaiheessa osa hiukan mureni, joten ehkä taidan seuraavan kerran tehdessäni yrittää tehdä pihveistä hiukan koherentimpeja yksilöitä.

Näin herkkullisen näköistä ruuasta sitten tuli:

Makukin oli hyvä ja timjamin hajusta jo itsessään tulee mieleeni aina pääsiäinen ja lammas minttuhyytelön kera. Mausteitten tuoksussa onkin mukava jatkaa lauantaista päivää kotosalla. Hellapoliisin sivut sinäänsä ovat itselleni suhteellisen tuore löytö ja luulenpa, että tulee tehtyä useamminkin kerran ruokaa mainioilla ohjeilla.

Tässä yhteydessä piti myös laittaa kuvia kukoistavista tai ainakinkovasti alullaan olevista kukkaistutuksista. Eilen illallakin päädyin ostamaan kukkia, ruukkuja ja siemeniä taas lisää, vaikka ehkä näin opiskelijana ehkä löytyisi järkevämpiäkin rahareikiä. Mutta kasvien mukana lisääntynyt kodikkuus ja asumismukavuus tuo kyllä toisaalta onnellisuutta ja mielenrauhaakin toisinaan.

Tässä siis kukkia olohuoneen kirjahyllystä:

Ja tässä makuuhuoneen ikkunapuutarhaa:

Kissakin tykkää selvästi kasveista, mutta toivottavasti jättäisi kukkien järsimisen rauhaan ja tyytyisi vain niiden nuuhkimiseen:

Uusi blogi

Aloitin kauniin illan kunniaksi uuden blogin ex tempore. Olin kyllä jo miettinyt pitemmän aikaa, että olisi kiva siirtää opiskelujuttuja käsittelevät tekstit toiseen osoitteeseen, jotta mahdollisesti tähän blogiini eksyvät keskiaikaelmästäni kiinnostuneet lukijat eivät joutuisi kohtaamaan gradunkirjoittamista käsittelevää tekstivyöryä.

Haluaisin nimittäin kirjoittaa ylös gradunteko prosessinin ja sen aikana koetut tuntemukset mahdollisimman tarkasta myöhempiä aikoja varten ja siksi, että on ehkä hyvä kirjoittaa aiheeseen liittyviä satunnaisia ideoitaan jonnekin ylös ja miksipä ei siis sitten jakaakin niitä kiinnostuneitten kanssa.

Suunnitelmissa kutkuttelee myös hiukan englaninkielinen pelkästään SCA-asioita käsittelevä blogi, jos ei muuten niin kovin vajaavaista englaninkielen aktiivista kirjallista tuottamista treenatakseni. Mutta saapa nähdä, toteutuuko tuo toinen mahdollinen blogiprojekti koskaan... Mutta ensimmäinen siis toteutui ja Gradua hahmottelemassa on nyt kaikkien luettavissa.

Kevät!

Pitkällisen odotuksen jälkeen se on täällä taas, kevät! Viikon aikana ovat miltei kaikki lumet sulaneet ja Aurajoestakin jää häviää hurjaa vauhtia ainakin päivittäisten tarkkailujeni perusteella. Olin aina kuvitellut hataran kaunokirjallisen toidostusaineiston perusteella joen jäiden lähtevän jotenkin dramaattisemmin kuin järvestä, rytisten, patoja tehden ja tulvia aiheuttaen, mutta toistaiseksi ei se ole sen kummempaa kuin lapsuudessa järvenjäiden sulamisen tarkkailu... Aikaisempina Turun vuosina kun Aura ei tietääkseni ole jäätynyt ainkakaan kovin pysyvästi, joten pääsen tarkkailemaan jäiden lähtöä joesta ensimmäistä kertaa.

On hassua ajatella, että vain noin kuukaisi sitten kävelin tuolla syvässä uomassaan virtaan joen pinnalla pirteässä pakkassäässä reippaillen. Talvi-idyllin murtumisen jälkeen Turku näyttää taas perinteseltä Turulta valkoisen jään sijasta rusehtavine vesineen. Olinkin jo ihan unohtanut Auralle ominaisen värisävyn! Jäiden lähdön seuraaminen on myös ollut jotenkin rauhoittava vaivihkainen proesessi. Aluksi tummat läikät jään pinnalla muuttuivat ensin pieniksi sulakohdiksi, jotka sitten levisivät vähitellen laajemmalle virran painaessa jäälauttoja kasaan, kunnes lopulta joessa on tällä hetkellä enemmän sulaa virtaavaa vettä kuin jäätä.

Jäitten lähtemisen ja lume sulamisen myötä tuntuu myös koko kaupunki heränneen eloon taas jostain pakkastalven ajaksi linnoittaunuteesta pesäkolostaan. Kaupungilla oli jo avattu ensimmäinen jäätelökioski ja iloinen vilinä rakastuneine nuorine pareineen ja minihameisine nuorisolaumoineen viestitti alkaneesta huumaannuttavasta keväästä. Itsekin päädyin ostamaan itselleni yhtä sun toista uutta kevätpukinetta....

Kuitenkin menossa on vasta huhtikuun alkua ja pääsiäinenkin odottelee vasta ovella. Tuntuu hassulta ajatella, että muistan lapsena jännitetyn sitä ehtiivätkö kaikki kotijärven jäät sulaa vapuksi. Useimmiten kuitenkin niin kävi, ja muistan joskus pääsiäisenäkin rantaan ilmestyneen sulan kohdan viileissä vesissä polskitun saunoessa. Mutta joka tapauksessa kevään odotus ja lisääntynyt valon määr on kerta kaikkiaan ihanaa!