Tänään en saanut käännettyä yhtään riviä. Raahauduin kyllä kiltisti kirjastolle jo aamutuimaan, mutta jo ensimmäisen lauseen kanssa sanat alkoivat hyppimään silmissä, enkä saanut hommaan mitään tolkkua. Itku kurkussa päätin jättää hommaan sikseen, ainakin tältä päivältä. Sen sijaan siivosin. Yritin kai uskotella itselleni, että osaan pitää edes jonkun elämäni osa-alueen järjestyksessä. Vaihdoin keittiönkaappeja uuteen järjestykseen ja asettelin tavaroita vasta tiskikoneelle tarkoitettuun syvennykseen hankkimaani pyörälliseen muovihyllykköön. Jynssäsin irti jokaisen näkemäni likatahran ja imuroin kaikki lattialla ajelehtivat langanpätkät ja parveketta kansoittavat kukkien kuihtuneet lehdet. Raivasin nurkista pois kaikki paperi- ja muovipussit, joita kissa vielä toissa viikolla innokkasti rapisteli ja järsi. Nyt on kuin minulla ei koskaan olisi ollutkaan kissaa. Ipis kun on vanhempien luona hoidossa kolmisen viikkoa. Pelkään, ettei se sopeudu enää kaupunkilaiselämään niin pitkän maalaisloman jälkeen. Mietin, miksi minun täytyy olla aina niin ankara itselleni ja vaatia liian paljon liian nopeasti. Enkö ole sittenkään oppinut vielä yhtään mitään aikaisemmista kokemuksistani? Tunnun päätyvän samaan onnettomaan tilanteeseen aina uudestaan ja uudestaan. Tarvitsisin Jonkun, todellisen ihmisen, enkä mitään epärealistista teinityttömäistä ihastusta, joita olen harrastanut jo liian pitkään.
Spinning Speed Ponderings, Part I.
1 päivä sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti