Tervaisin terveisin

Tähän kesään mahtuu myös paljon positiivisia uusia asioita. Yksi näistä ihanista uusista jutuista on purjehtiminen viikinkiajan laiva Sotkalla. 

Sotka on Lapurin hylyn mukaan tehty kopio muinaissuomalaisesta uiskosta. Siitä löytyy raakapurje ja kymmenisen soutupaikkaa. Aluksen pienestä koosta huolimatta tänä kesänä miehistön koko on ollut suurimmillaan vissiin 15 henkeä. Sen tarkemmin en Sotkan teknisiin ominaisuuksiin mene, kun ne on selitetty paremmin esim. aluksen nettisivuilla.

Sotkan kotisatama on ollut viimevuosina muun muassa Lahdessa ja Helsingin Pukkisaaressa. Täksi kesäksi Sotka muutti Aurajokeen merimuseo Forum Marinumin laituriin, aivan Suomen Joutsenen pyrstön alle.  Tänä kesänä olen päässyt parille viikonloppupurjehdukselle ja osallistunut muutamiin talkoisiin. Elo-syyskuussa pyritään lähtemään taas merille ainakin kerran. 

Vaikka aluksi mukaan lähteminen vähän jännitti tätä maakrapua, oli se ehdottomasti paras päätös pitkään aikaan. Purjehtimaan pitää päästä ehdottomasti uudestaan! Toivottavasti syksyllä järjestyisi vielä muutama purjehdus. 

 Miksi Sotka sitten  on loistava harrastus ?

Yksi ihanampia puolia harrastuksessa on se, että laivalla pääsee konkreettisesti irtautumaan arjesta. Turku ja sen murheet ovat konkreettisesti päivämatkojen päässä. Laivalla voi keskittyä vain hetkeen ja kulloinkin suoritettavaan tehtävään, unohtaa kaikki sen syvemmät murheet ja ahdistukset.

Toinen ihana asia on Suomen saaristoluonto. Meri on minulle eksoottinen, mutta kuitenkin jotenkin tuttu elementti. Olen viettänyt lapsuuteni Päijänteen rannalla. Olen lapsesta saakka nauttinut tuulen tuiverruksesta tukassa ja rantaveden tuoksusta.  Siitä tunteesta, että voisi lähteä rannasta ja löytää itsensä vaikka Lahdesta tai Jämsästä, jostain muusta kaukaisesta kaupungista vesistön tuolla puolen. 

Sotka pääsee paitsi toteuttamaan tuota kaukokaipuuta, mutta myös oppii kunnioittamaan luontoa. Jopa nykyaikaisilla välineillä merisään ennustaminen voi olla välillä tuuripeliä, usein ennustukset kääntyvät päälaelleen hetkessä.

Se, että pääsemme nykyään matkustamaan paikasta toiseen sääoloista huolimatta suhteellisen kivuttomasti, ei ole mikään itsestään selvyys. Kun aluksen moottorina toimii vain kymmenen soutajaa, oppii huomaamaan, että liikkuminen vesillä vastatuulessa vaatii paljon voimaa, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Purjehduksen onnistuminen ei ole aina itsestä kiinni, vaan arvaamattomista ja arvokkaista luonnonvoimista.

Kolmas ihana puoli harrastuksessa on Sotkan mahtava miehistö. Vaikka miehistö jonkun verran vaihtelee purjehduksesta toiseen, hitsaantuu porukka silti yhteen jo yhden viikonlopunkin aikana.  

Purjehduksella jokainen miehistön jäsen on omalla tavallaan tärkeä. Mikään kokenut purjehtija tai lihaskimppu ei tarvitse olla pärjätäkseen viikinkiajanlaivan miehistössä. Hommia riittää kyllä sellaisille hiukan tyhmille ja taitamattomille maakravuille niin kuin meikäläinen.

Purjehdustermit ja toiminta veneessä tulevat tutuksi pikkuhiljaa. Asioita jaksetaan selittää uusille kärsivällisesti yhä uudestaan. Onkin mahtavaa tehdä jotain, missä oppii  koko ajan jotain uutta ja huomata kehittyvänsä pikkuhiljaa pienin askelin.

 Mitä olen Sotkalla toistaiseksi oppinut elämästä ja itsestäni?

Sotkan miehistö koostuu lähinnä eri yhdistyksissä kukin omalla tavallaan historiaa elävöittävistä ihmisistä. Iltanuotiolla onkin ollut monta hyvää keskustelua harrastuksen eripuolista ja kunkin omista näkökannoista. Samalla on oppinut arvostamaan myös muiden seurojen toimintaa ja korostamaan enemmän yhteisiä asioita kuin seurojen välisiä eroja.  

Sotkalla olo eroaakin siinä mielessä sca-toiminnasta, että laivalla kaikki romantisointi on ainakin tiessään. Purjehdus on kovaa työtä välillä ankarissakin olosuhteissa. Normipurjehduksilla purjehditaan moderneissa vaatteissa (toki saa laittaa muinaispuvunkin, jos haluaa), joten tunnelma tulee muualta kuin vaatteista. 

Sotkalla oppii todella arvostamaan entisajan merimatkalaisia. Vaikka en olekaan purjehtinut avomerellä, tuntuu laiva silti välillä suorastaan pelottavan pieneltä. Sotkassa ei ole lainkaan sisätilaa, joten vesi on nokan edessä joka hetki.  

Purjehdukselta palattua on aina hiukan eriskummallista tottua taas elämään keinumattomassa ympäristössä, jossa ei ole koko ajan samat kymmenkunta naamaa huutoetäisyydellä. Pitkien purjehduksien jälkeen vierailta vesiltä selvinneillä matkalaisilla on mahtanut olla myös melkoisia sopeutumisvaikeuksia normaaliin elämään maissa.

Olen löytänyt itsestäni Sotkalla aivan uusia voimavaroja. Olen tajunnut helposti himmailevani, tekeväni asioita turvallisesti puoliteholla, pelkääväni väsyväni.  Olen tajunnut, että tiukan paikan tullen jaksaa vaikka mitä. Ei siis pidä luovuttaa heti, kun vähän ajattelee, että väsyttää.  

Koko ikäni olen perheen pienimpänä kuullut sukulaisilta kommentteja tyyliin: ” Ei sun tartte auttaa tässä, kun et sä kumminkaan jaksa.  Anna kun mä teen tän, kun et sä kumminkaan osaa.” Lopulta sitä huomaa itsekin alkavansa ajatella niin, lakkaa yrittämästä.

Mutta onneksi Sotkalla harvoin tuollaisia kommentteja harvoin kuulee. Tietysti vaikeimmat hommat annetaan kokeneempien käsiin, mutta muuten kovasti rohkaista kokeilemaan koko uusia juttuja. Pikkuhiljaa sitä huomaa itsekin osaavansa jotain ja tajuaa, ettei olekaan niin avuton kuin on aina luullut. 

Kaiken kaikkiaan Sotkalla olo on siis valtavan kivaa ja tuo aivan uuden näkökulman keskiaikaharrastukseen. Saa soutaa kovassa vastatuulessa ja pystyttää telttaa kaatosateessa kalliorinteeseen autiosaarella, vaatteet haisevat reissun jälkeen kamalle ja tervan haju leijailee eteisessä vielä pitkään purjehduksen jälkeenkin. Kaikesta tästä huolimatta tai ehkä juuri sen takia purjehduksen riemu on kaiken vaivan  arvoista.