torstai 19. heinäkuuta 2012

Sisäisiä demoneita etsimässä


Blogia ei ole tullut viime aikoina päivitettyä. Olen ihan tarkoituksella jättänyt elämäntapahtumieni raportoinnin vähemmälle. 

En oikein tiedä mitä linjaa minun pitäisi tämän blogin suhteen pitää. Välillä syvempien tuntojen avaaminen julkisesti tuntuu raskaalta, välillä taas omalla tavallaan terapeuttiselta. Pelkään, että ihmiset ymmärtävät minut tämän blogin perusteella väärin, näkevät minusta vain kaikki ne ei niin hyvät hetket: epävarmuuden, kriisit ja sen herkemmän puolen minusta. Toisinaan pelkään, että ihmiset pitävät minua liian itsekeskeisenä valittajana tämän blogin perusteella. 

Toisaalta kaipaan kirjoittamista. Tänä kesänä se ei vain ole oikein sujunut. Olen suunnitellut päivittäin kirjoittavani jotain vaikkapa kesän retkistä viikinkiajanlaiva Sotkalla tai tekemistäni kengistä. Kirjoittavani jotain kepeää, ei niin henkilökohtaista. Silti sanat vain tuntuvat kuolevan paperille, ajatukset kurtistuvan kasaan ja word-tiedostot ammottavat tyhjyyttään. 

Ehkä vain harrastukseen keskittyvä blogi, jossa voisi esitellä käsitöitä ilman, että emotionaalinen painolasti valuu lukijan niskaan, voisi sekin olla hyvä vaihtoehto. Tai sitten voisi vaan opetella vaimentamaan omien tunnetilojensa ja kriisiensä huutamista maailmalle. 

En tällä hetkellä oikein tiedä, mitä minun pitäisi keskiaikaharrastukseni suhteen tehdä. Rehellisesti sanottuna keskiaikaseura näyttelee minun työttömän elämässäni turhan isoa roolia. Sen takia monet seuran sisäiset asiat tuntuvat välillä kohtuuttoman merkityksellisiltä. Ehkä olisi hyvä ottaa välillä välimatkaa ja keskittyä uusiin asioihin ja ihmisiin. 

Pidän monista puolista harrastuksessa, kuten käsitöistä, ruuanlaitosta ja kaikista käytännön asioista, joita seurassa pääsee tekemään. Raskasta minulle on tällä hetkellä keskiaikatapahtumat ja harrastukseen liittyvä sosiaalisuus. Olen oppinut yhä enemmän huomaamaan sen, että monet ongelmista eivät johdu niinkään muista, vaan omasta itsestäni, menneisyydestäni koulukiusattuna ja omista sisäisistä demoneistani. Koska oma elämäntilanteeni on tällä hetkellä vaikea, ylitulkitsen helposti tilanteita ja aiheutan samalla pahaa mieltä itselleni ja muille. 

Vaikkei sitä aina näkisi päällepäin, minulle varsinkin sellaiset tilanteet, joissa on paljon vähän vieraampia ihmisiä, saattavat olla vaikeita. En tutustu kovin helposti ihmisiin tai päästä heitä helposti lähelleni ja myönnän myös, että minulla on helposti myös hiukan ennakkoluuloja vieraita ihmisiä kohtaan. Viihdyn paremmin pienessä tutussa porukassa, jossa voin tuntea oloni enemmän turvalliseksi ja olla ehkä enemmän oma itseni. 

Pidän keittiöhommista ja muusta tapahtumissa tehtävästä työstä niin paljon siksi, että silloin minun ei tarvitse jännittää niin paljon tapahtuman sosiaalista puolta. Voin keskittyä vain siihen mitä kulloinkin teen ihmissuhteiden pohtimisen sijaan. Toisinaan on jopa ahdistavaa olla tapahtumassa vailla mitään tekemistä. Olen tosin yrittänyt viimeaikoina opetella sitäkin.

Aina ei tilanne ole ollut näin paha. Viimeiset puolitoista vuotta on vain kärjistänyt asioita. Olen ollut viimeisen vuoden kotona ja sosiaalisia kontakteja minulla on arkielämässä todella vähän. Välillä saattaa mennä päiväkausia, etten puhu kenelläkään muulle kuin kissalleni. Välillä sitä jopa ihan unohtaa miten ihmisille puhutaan. 

Kaikista pahinta on kuitenkin se, että lopulta tuntuu siltä, ettei edes kehtaa mennä kaikkine epäonnistumisineen ihmisten ilmoille. Tavata ihmisiä, joilla tuntuu elämä sujuneen hyvin ja asiat loksahtaneen paikoilleen lähes liian helposti. Helposti sitä alkaa jännittää pienimpiäkin sosiaalisia tilanteita. Häpeän tilannetta, mutta samalla pelkään, että syrjäydyn lopullisesti. 

Minulle on aina ollut vaikeaa lähettää kavereille viestiä ja kysyä, mitä kuuluu ja kutsua käymään. Viime aikoina se on ollut erityisen vaikeaa. Useammallekin vanhalle ystävälle minun on pitänyt lähettää viestiä jo kuukausia. Silti en ole vielä saanut rohkaistua itseäni siihen, vaikka ajattelen asiaa joka päivä. 

Erityisen vaikeaa viestittely on silloin, jos samalla pitäisi kysyä jotain palvelusta esimerkiksi tapahtumajärjestelyissä. Siksi huutelen mieluummin apulaisia julkisilla sähköpostilistoilla. Näin minun ei tarvitse jännittää jokaisen viestin lähettämistä erikseen.  Toimittajakoulussa tilanne oli joskus niin paha, että puhkesin itkuun ennen ja jälkeen puhelinhaastattelun.  Esimerkiksi työhakemusten kirjoittaminen ja lähettäminen on vielä kamalampaa.  Kasvokkain viestiminen ihmisten kanssa on minulle paljon helpompaa. 

Kuitenkin minulla on myös oma sosiaalinen puoleni. Monesti on niin, että sosiaalinen höpöttelyni pohjimmiltaan piilottaa epävarmuuteni ja jännitykseni. Viimeaikoina olen vain ollut niin hukassa itseni suhteen ja entistäkin epävarmempi, joten sitä on ollut ehkä vaikeampi piilottaa. 

En oikein enää tiedä, kuka olen ja mihin menossa. Minulla on jotenkin vain niin juureton olo niin keskiaikaharrastajana kuin arkielämässäkin. En oikein tiedä, ketkä ovat oikeita ystäviäni ja mikä on minun paikkani tässä maailmassa. Kaipaisin tällä hetkellä elämääni jotain kiinnekohtaa ja turvasatamaa. Jotain, mihin tuntea kuulevansa, missä tuntea olonsa turvalliseksi ja jonka kautta alkaa rakentaa identiteettiään jälleen kerran uudelleen. 

Kunpa vaan yksinäisyys ei olisi ihan näin kamalaa. Enkä puhu vain fyysisestä yksinäisyydestä, vaan siitä miten on henkisesti yksin ja hukassa, miten tuntuu, ettei oikein kuulu mihinkään.  Olen ollut tässä elämässä vähän liikaakin yksin, joten tiedän mistä puhun. 

Elämäni ensimmäiset 16 vuotta olin todella yksin.  Jo ala-asteen loppupuolella aloin viettää viikonloppuja kotona yksin, yläasteella vietin paljon myös viikkoja yksin kotona, kun vanhemmat alkoivat viettää  yhä enemmän eläkepäiviä maalla. Erityisesti kesälomat olivat todella vaikeaa ja yksinäistä aikaa.  En osannut puhua kenellekään tunteistani tai ajatuksistani. 

Koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen jätti syvät arvet.  Ala-asteen viimeiset vuodet mietin joka päivä itsemurhaa ja yritin tapaa itseni ala-asteen ja yläasteen välisenä kesänä. Sosiaalisia suhteita aloin luoda enemmän vasta lukiossa ja etsiä uudelleen kadonnutta luottamustani ihmisiin.  Samoihin aikoihin aloin myös harrastaa keskiaikaa. 

Pitkän aikaa kielsin taustani.  Yritin olla mahdollisimman normaali. Nyt olen huomannut, että vaikea lapsuuteni ja teini-ikäni vaikuttaa yllättävänkin moneen asiaan. Ainakin se vaikuttaa siihen, että koen itseni helposti väheksytyksi tai hylätyksi muusta porukasta. Koen myös useat tilanteet liikaa vain itseni kannalta, kun pitäisi nähdä asiat objektiivisemmin.  Ehkä nyt on tullut itkettyä monet itkut, jotka ovat lapsuudessa jääneet itkemättä. 

Toisaalta tausta vaikuttaa myös siihen, miksi erilaiset yhteisöt ja yhdistykset ovat minulle tärkeitä.  Minun jotenkin helpompi luottaa porukkaan kuin johonkin tiettyyn ihmiseen ja hoitaa ystävyyssuhteita harrastustoiminnan kautta.   Viimeaikoina olen opetellut ymmärtämään myös niitä, jotka eivät kaipaa ympärilleen tiettyä yhteisöä tai porukkaa ja ahdistuvat käyttäytymisestäni. Se on ollut välillä vaikeaa.  Sisäisten demoninen lannistaminen ei ole aina niin helppoa.

1 kommentti:

Unna kirjoitti...

Samperi nainen että sinä olet rohkea! Tuo oli ihan huikea teksti. Minä täällä työpöydän ääressä (työajalla) itken ja tahtoisin kovasti rutistaa.

Muutama lohdutuksen sana. Vaikka sinusta kuinka tuntuisi, että seura on täynnään niitä elämässään aina onnistuneita, ei näin ole. Onpa kait heitäkin, mutta suurin osa meistä on käynyt läpi kaikenlaista. Ja käy yhä edelleen, vuodesta toiseen, loppumattomiin. Koska sellaista elämä on. Silloin kun on itse heikoilla tätä on vaikea nähdä. Mutta usko minua. Sattuneesta syystä minä tiedän.

Sitten on sellaisia asioita joiden ääneen sanomista (tai kirjoittamista) olen siirtänyt jo kauan. Kun ujous iskee. Ja kun sitä yrittää olla olematta liian pateettinen ja kaikkea. Mutta ehkä nyt olisi aika lakata huolehtimasta ja kertoa sinulle että minusta sinä olet oleellinen osa tätä seuraa. Yksi niistä joiden näkemistä odotan tapahtumissa ja jota ikävöin jollet olekaan paikalla. Emme me tunne toisiamme kovin hyvin, mutta minulle sinä olet yksi Hirvenkyläläisistä, yksi niistä vanhoista harrastajista jotka toivottivat tervetulleeksi silloin kun itse aloitin harrastamisen. Minä pidän sinusta. Ja minä ajattelen sinua paljon. Olen lukenut blogiasi pitkään ja aina ihaillut rehellisyyttäsi ja uskallustasi. Ja kirjoitustaitoasi. Harvalla meistä on sinunlaistasi kykyä ilmaista itseään.

Halaus ja rutistus Kaukameeleltä sinulle ihana, rohkea, epätäydellinen, kaunissieluinen Gytha!