Ihanankamala kirjoittaminen

Tänään minun pitäisi olla luovan kirjoittamisen pääsykokeissa. Mutta en ole.

Ensin haaveilen vuosia opiskelevani luovaa kirjoittamista. Sitten otan välivuoden varsinaisesta oppilaitoksesta. Nyt minulla olisi jopa aikaa opiskella luovaa kirjoittamista.

Kaiken kruunaa kuitenkin se, että kaiken kiireen (kulttuuriregatan, paperisodan ja syysflunssan) keskellä unohdan ilmoittautua kokeeseen.

No, enpä saanut sitä ennakkotehtävääkään aikaiseksi. Kaikki tämä kertonee jotain keskittymiskykyni repaleisuudesta tällä hetkellä.

Kirjoittamisessa on jotain ihanankamalaa.

Usein tuntuu, että saa aikaiseksi vain mitättömiä pintaraapaisuja siitä suuresta inhimillisten tunteitten kirjosta, jota yrittää epätoivoisesti tavoittaa. Aistien havaitsemat tosiasiat siirtyvät paperille aina subjektiivisesti vääristyneinä. En tiedä, voiko kirjoittamalla saada koskaan aikaiseksi sen enempää.

Toisinaan yritän vain päästä irti siitä painostavasta tunteesta, että kaikki kirjoittamisen arvoinen pistetty jo paperille joskus jossain. Silloin on vain pakko kaataa raja-aidat ja kirjoittaa jotakin. Kirjoittaa omia tuntemuksia ja näkemyksiään, sillä niitä ei voi kukaan viisaampi ottaa minulta pois.

Ahdistavalta kirjoittaminen tuntuu silloin, kun pitäisi väkipakolla saada jotain aikaiseksi. Pitäisi kirjoittaa essee, uutinen, reportaasi tai arvostelu, mutta aivot ovat jossain ihan muualla. Tekisi mieli kirjoittaa ihan jotain muuta, eikä oikein tiedä, mitä aiheesta sanoisi.

Joskus sen pähkimiseen, mistä aloittaisi, menee tunteja tai päiviä ja litratolkulla teetä. Kirjalliset työt seuraavat lenkille, tanssitunneille ja yöuniin. Mietin, mahtaako kirjoittajalla olla koskaan vapaa-aikaa.

Silti kirjoittamisessa on omat ihanat hetkensä. Silloin kun teksti vain siirtyy aivoista paperille suorastaan ajattelematta, unohtaa kaikki haittapuolet. Silloin kun tuntee saavuttavansa tekstillään jotain oikeasti aitoa ja tärkeää, kokee hetkellisen tyytyväisyyden tunteen omiin lahjoihinsa.

Ihanankamalaksi kirjoittamisesta tekee myös sen henkilökohtaisuus. Kirjoittaessa antaa aina jonkun palan itsestään ulkomaailmalle naurettavaksi.

Asialla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Kirjoittamalla esimerkiksi tähän blogiin voi ilmaista sellaisia asioita, joita ei uskaltaisi sanoa ääneen edes parhaalle ystävälle. Kirjoittaminen paljastaa heikkoudet ja vahvuudet, salaisimmatkin tunteet.

Juuri tuo henkilökohtaisuus tekee suhtautumisestani kirjoittamiseen työnä vaikeaa. Kirjoittaminen on jotain niin henkilökohtaista, että on vaikea määritellä sille rahallista arvoa.

Epäluottamus kykyihini tai negatiivisen palautteen pelko on estänyt minua kuitenkin kokeilemasta siipiäni ammattikirjoittajana. Ajatus siitä, että voisin joskus saada palkkaa kirjoittamisesta, tuntuu vain hurjalta haaveelta.

Kirjoittamisen lahjan alistaminen vain lyhyisiin nettiuutisiin, joita koulussa korostetaan, tuntuu usein suunnattomalta tuhlaukselta. Jos päämääränä on vain hajuttomuus ja mauttomuus, suorastaan persoonattomuus, eikö robotti kykenisi siihen inhimillistä toimittajaa paremmin.

Uskon vahvasti, siihen että myös nettiaikakauden ihminen haluaa lukea pitempiä tekstejä, joilla on jotain syvempää arvoa kuin Huh mikä bikinikroppa – Katso kuvat!

Sen sijaan, että opettelisin editoimaan videoita Final Cutilla ja audioklippejä Daletilla, haluaisin oppia kirjoittamaan entistä paremmin.

Kirjoittaminen on ehdottomasti minun välineeni, mutta koulutuksessa se on usein vain sivuosassa kaiken tekniikan keskellä. Video ja audio tuntuvat vain haparoinnilta pimeän keskellä. Samalla ne tarjoavat niitä ihanan kamalia haasteita.

Tänään muilla luokkalaisillani alkoi koulu.

Luin Facebookista luokkakavereitteni täpinöintiä. Hetkeksi minut valtasi haikea olo. Koulun jättäminen vuodeksi konkretisoitui.

Sitten söin kissan kanssa aamupalaa, eikä harmittanut enää yhtään. Tällaisten hetkien tähden kannattaa välillä keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa.

Ipatilli yrittää epätoivoisesti nuolla jogurtin jämiä lipevällä kielellään, mutta purkki pyrkii aina karkuun. Operaation suorittamiseen tarvitaan emännän pitoapua. Huolellisen lipomisen jälkeen katin puolinaamaa kiiltää valkoisena roiskeista. Yritän pyyhkiä nenäliinalla roiskeita pois, mutta kissa vaan kavahtaa irvistäen.

Toivonkin tulevan syksyn olevan täynnä samanlaisia rauhallisia aamuja, mutta myös uusia haasteita. Sekä kirjoittamista tottakai. Kirjoittajana kehittymiseen ei kai koulua tarvita, vaan vain ahkeraa harjoitusta.

Huono nainen

Viime aikoina olen tuntenut itseni huonoksi naisena. Olo on ollut jotenkin nuutunut.

Kesän ajan olen selvitellyt lääkärini kanssa hormoniongelmiani, jotka ovat jatkuneet jo vuosia. Pari viikkoa sitten sain tietää, että kokeissa löytyi uusia solumuutoksia. Sellaisia estrogeenin puutteesta johtuvia solumuutoksia, joita esiintyy vain lähinnä keski-iän ohittaneilla naisilla. Olen 25-vuotias ja silti limakalvoni ovat haurastuneet.

En tiedä, kykenenkö esimerkiksi ikinä saamaan lapsia. Edelliset lääkärit eivät ole edes halunneet ottaa kantaa asiaan, sillä en elä parisuhteessa.

”Katsotaan sitten, kun se on ajankohtaista,” vastaanotolla todettiin.

Viimeaikoina olen miettinyt paljon sitä, milloin se ajankohtaisuus sitten alkaa. Olisi kiva saada tietää jotain puoleen tai toiseen. Viimeaikoina on tullut paljon mietittyä mahdollista äitiyttä ystäväpiirin iloisten uutisten myötä.

Tuntuu hassulta haaveilla lapsista, kun en tunnu pystyvän edes parisuhteeseen. Välillä tuntuu siltä, ettei kovassa uramaailmassa saisi edes sanoa ääneen haaveilevansa perheestä ja lapsista. Varsinkaan, jos ei ole pitkään aikaan ollut parisuhteessa.

Olen myös miettinyt paljon sitä, mitä se naiseus lopulta on. Onko se paljon muutakin kuin estrogeenitasoja, vyötärö−lantio-suhteita ja kuppikokoja? Syntyykö se hulmuavista helmoista, uusista avokkaista ja huulipunasta? Vai onko se sittenkin jotain syvempää?

Ulkoiset asiat eivät paljon auta, jos tuntee itsensä vajaavaiseksi omassa kehossaan, naisena. Haluaisin niin eroon epävarmuudesta uimahallin pukuhuoneessa, epävarmuudesta tanssiessa, epävarmuudesta vaatekaupan sovituskopissa, epävarmuudesta suhteessa miehiin.

Tiedän sisimmässäni, että itseluottamusta ja itsetuntemusta olisi löydyttävä jostain lisää, ennen kuin voin ajatellakaan parisuhdetta. Mutta mistä sen kadotetun itseluottamuksen voisi sitten löytää?

Nyt on elokuu ja...

Elokuussa on tapahtunut paljon sellaista, josta en ole kauheasti täällä tai muilla sosiaalisen median palstoilla huudellut. Tässä tulee pieni tiivistelmä.

Elokuun ensimmäisenä teen viimein ratkaisuni, pakon edessä. Silloin on nimittäin viimeinen päivä, kun pitää ilmoittautua läsnä - / poissaolevaksi kouluun. Pitkän harkinnan jälkeen kirjaudun poissaolevaksi henkisistä syistä vuodeksi. Siitä mahdollisuudesta oli ollut keväällä puhetta tuutoropettajan ja terveydenhoitajan kanssa, jos kesän lopulla tuntuu vieläkin siltä, ettei enää jaksa.

Samana päivänä käyn Elsalla hakemassa harjattua pellavaa tyynyni täytteeksi. Lepertelen maailman ehkä positiivisimmalle vauvalle teekupposen äärellä. Tuntuu hassulta, miten pienille asioille vauvat voivatkaan nauraa ja hihkua. Haluaisin ehkä itsekin välillä saman kyvyn. Täytän tyynyn ja otan sen koekäyttöön löhöämiseen.

Elokuun toisena itken työkkärissä. Saan kuulla, että työmarkkinalain mukaan olen edelleen päätoiminen opiskelija, enkä olisi täten oikeutettu työttömyystukeen. Työttömyystukea saisin vasta, kun eroaisin koulusta lopullisesti. Päädymme kuitenkin siihen, ettei siinä olisi minun tilanteessani juurikaan järkeä, sillä opintoni ovat kuitenkin jo suhteellisen pitkällä ja uudelleen hakeminen ja kokonaan alusta aloittaminen turhan työlästä.

Käyn samana päivänä itkemässä myös sossun luukulla. Jos ei minulla ole muita tukimahdollisuuksia, olen oikeutettu sentään toimeentulotukeen. Molemmissa paikoissa kysytään tarkkaan päätökseni syitä, syyllistävästi. Heiluttelen lähetettäni psykiatrille syykuun alkupuolella. Koen voimakasta painostusta kokonaan koulusta eroamiseen, jolloin olisin pienempi taakka yhteiskunnalle.

Elokuun kolmantena täytän Kelan lomakkeita yleisen asumistuen hakemiseksi. Sitten lähden yliopistolle lukemaan museologian sivuainekokeeseen Aarnipuun mielenkiintoista Turun linna -aiheista kirjaa. Tällä kertaa haen jatko-opiskelijoiden kiintiössä, joka on kolme henkeä. Mahdollisuudet päästä sisään ovat siis varsin pienet, mutta päätän silti yrittää.

Lounastan Aidanin kanssa ja lähden hakemaan piirakkavuokaani hänen luotaan. Minä neulon teekupin äärellä, kun ”herra” asentaa lamppuja uuden kämpän kattoon. Saan lisää täytettä ja puran lituskaisen tyynyn täyttöaukon.

Elokuun neljäntenä luen museologiaa ja tapaan ystävän yliopistolounaalla. Pukeudun myös julkisesti kamalanihanaan pantterihaalariin, mikä herättää hämmennystä niin Facebookissa kuin Turun kaduillakin. Erityisesti pukeutumiseni hämmentää, koska en ole kymmeneen vuoteen käyttänyt julkisesti housuja muuta kuin välttämättömissä erikoistilanteissa.

Syömme Tuomiokirkkopuistossa jäätelöä ja minä neulon irlantilaisneuletta. Päätämme mennä katsomaan viimeistä Harry Potteria ex tempore. Leffan jälkeen on nostalginen olo. Mietin, olisinko kymmenen vuotta sitten ajatellut katsovani elokuvasarjan viimeistä osaa Suomen Turussa. Yksi aikakausi elämästäni on lopullisesti päättynyt.

Elokuun viidentenä matkustan viimeisillä rahoillani Tampereelle, pantterihaalarissa totta kai. Kotirantojen pantteri kiidätetään hetimiten kotirantojen kesärengiksi Lempäälään. Piikkikorot uppoavat mutaan, kun ongimme lahdesta juuri niitettyjä ulpukoita, kokoamme ne keoksi ja kärräämme tontin reunaan. Lehmät ammuvat kummissaan hassulle näylle, mutta pitäähän kesärengilläkin tyyliä olla.

Samalla rantasauna lämpiää. Lempeistä löylyistä hyppäämme siivottuun lahteen. Ihaninta on se, että hetkeksi tukiviidakon epävarmuus kaikkoaa mielestä. Yöllä kiidämme ystäväni kanssa takaisin Tampereelle.

Elokuun kuudentena kärttyän ja kiukkuan. Minun ja Itellalla työskenteleväni ystäväni vuorokausirytmit eivät oikein sovi yhteen. Minut roudataan autoon jo ennen aamuyhdeksää. Aamupirteä kuski esittelee Pispalaa, ja minä yritän pitää silmiäni auki. Syömme Pyynikin harjulla kuuluisia munkkeja aamun ensimmäisten asiakkaiden joukossa raikkaassa tuulessa ja keinumme Pispalan näköalapuistossa.

Iltapäivällä olen niin väsynyt, että valitsen kauan odotetun lutkamarssin sijaan luopiona päiväunet. Tukiasiat hermostuttavat, pelkään tehneeni väärän ratkaisun. Päiväunien jälkeen maalaan naismuotokuvan alkoholivoittoisessa taideterapiassa raparperiliköörin säväyttämänä. Illan pimetessä käymme vielä katsomassa Honkongin pihalla seisovaa söpöjen betoniporsaitten laumaa.

Elokuun seitsemäntenä matkaan Tampereelta Koskenpäälle. Tampereella käyn aamupäivällä vielä muun muassa Villa Macin nykytaiteen näyttelyssä. Näen kissani parin viikon eron jälkeen. Riitelen isäni kanssa muun muassa teekupeista. Ihailen uudelleenlaatoitettua saunaa.

Elokuun kahdeksantena matkaan autolla Turkuun. Riitelemme verisesti isäni kanssa matkalla. Matkalla saan Kelasta puhelun, olen oikeutettu yleiseen asumistukeen!

Minä haluaisin muuttaa johonkin ehkä hiukan pienempään asuntoon vähänkauemmaksi keskustasta. Isäni vastustaa jyrkästi. Sanon, ettei vanhemmilleni pitäisi kuulua minun asumisjärjestelyni yhtään, olenhan aikuinen ihminen.

Ehkä asiat kärjistyvät, kun tilanteeni on nyt muutenkin todella epävarma. Illalla kirjoitan Facebookissa vanhemmista ja heidän ärsyttävyydestään. Kaikesta huolimatta sain isältä käytetyn television, korjatun pyörän ja hiukan rahaa elämiseen. Tiedän myös olevani aina tervetullut kotiin, ristiriidoista huolimatta.

Elokuun yhdeksäntenä olen väsynyt viikonlopusta. Käyn kuitenkin Samppalinnassa vesijuoksemassa ja selvittämässä päätäni. Iltapäivällä menen lääkäriin. Illalla menen Vaakahuoneelle, mutta en ole tanssituulella. Tutuksi tullut baarimikko saa minut kuitenkin hymyilemään. Lähden aikaisin kotiin.

Elokuun kymmenentenä käyn kahvilla koulukaverini luona. Saan juuri leivottua porkkanakakkua ja kuntosalilahjakortin. Käyn jo samana iltana Bodybalancessa. Huomaan, että en olekaan aivan rapakunnossa. Seuraavana aamuna löydän itseltäni myös uusia lihaksia.

Lahjakortti oikeuttaa viiteen ilmaiskertaan elokuun aikana, joten syksy lähtee hyvin käyntiin. Tarkkailen työväenopiston tarjontaa ja haaveilen joogasta ja kuubalaisesta tanssista. Boogie Woogie ja tiede- ja taidepiiri mennevät jälleen kerran päällekkäin.

Elokuun yhdentenätoista olen aktiivinen syystoimija. Luen ahkerasti kokeeseen ja teen suursiivouksen. Lattiapinta-ala on raivattu papereista ja vaatteista. Järjestän hyllyni, ostan uusia kansioita ja viherkasveja kuolleiden tilalle. Näin siistiä täällä ei ole ollut vuoteen! Alkaa tuntua siltä, että elämä viimein voittaa. Saan myös valmiiksi Aidanin syysneuleen.

Käyn myös vuokranantajani luona kuulemassa, että olen paha passiiviopiskelija. Minut voitaisiin kuulemma häätää opiskelija-asunnostani vaikka välittömästi. Saan kuitenkin pitkin hampain vielä puolen vuoden jatkosopimuksen. Maanantainen riita oli siis täysin turha.

Elokuun kahdentenatoista luen kokeeseen ja siivoan vähän lisää. Saan myös viimein toimeentulotuen. Illalla vietämme opettajaystäväni kanssa lomanpäättäjäisiä. Syömme Paninissa törkeän hyvää pitsaa.

Istumme illan pimetessä elegantisti Pinellan nahkasohvilla kulttuurin ympäröimänä. Vähätorilla olevalla lavalla on katukaraoke. Porthanin puiston on vallannut alakulttuuripääkaupungin Taideslummi. Musiikillinen kakofonia täyttää elokuisen illan.

Elokuun kolmastoista on elokuun toinen lauantai. Kahvittelemme ystäväni kanssa Cafe Artissa. Puhumme hänen raskaudestaan, ensi syksyn häistä, polttareista, tyhmistä hääleikeistä. Tuntuu taas jotenkin pelottavan aikuiselta.

Illalla näen vastapainoksi vanhoja ainejärjestötovereita Juslenialla pussikaljoittelun merkeissä. Kerron elämänmuutoksestani. Korkkaamme skumpan ystäväni ostaman yrityksen, Antikvariaatti Omituisten opusten kunniaksi. Pullo kuohahtaa ja kesämekkoni saa skumppakasteen.

Elokuun neljäntenätoista kirjoitan blogia, vaikka pitäisi lukea tenttiin. Tunnin päästä kokoustamme syksyn tanssileiristä. Sen jälkeen keskitymme käsityösunnuntaihin. Elämä on oikeastaan aika hyvä.