Hyppään, jalkani nousevat keskelle ilmaa

Tänään on taas tällainen päivä.  Huono. 

Eilen oli jopa ihan  hyvät fiilikset jossain kohtaa: Sain tuet, ostin hyvää ruokaa ja pääsin pitkästä aikaa uimahalliin. Aurinko paistoi mukavasti turkoosiin altaaseen ja vesi oli ihanan pehmeää. Altaalla oli hassu ranskalainen nuoripari, jotka saivat minut hymyilemään vienosti.

 Ennen kaikkea ylitin jälleen itseni. Koko kesän olin katsellut altaaseen hyppääviä ihmisiä kaihoten. Haaveilin siitä, että joku päivä uskaltaisin itse tehdä samoin. Vähitellen viikkojen kuluessa haaveilu vaihtui päättäväisyydeksi. Suunnittelin, että uskallan hypätä ennen kesän loppua, vielä tällä uimalakaudella. 

En uskaltanut lapsena hypätä kunnolla edes altaan reunalta, vaikka luokkakaverit kiipesivät innokkaasti hyppytorniin. Kerran minut muistaakseni pakotettiin hyppäämään sillä syyllä, että muuten en saisi uimataitomerkintää todistukseen. 

Mutta nyt uskalsin hypätä. Ajattelin, että ehkä se buustaa minulle tarpeeksi voimia työnhakuun ja asioideni selvittelyyn, antaa positiivisia elämyksiä. Juuri kun olin miettimässä, uskaltaisinko kokeilla hyppäämistä jo tänään, ponnulle kiipesi intialaisen näköinen pikkupoika. 

Poika katseli hiukan hämilleen alas veteen, hivuttautui pikkuhiljaa lähemmäs reunaa. Häntä selvästi jännitti. Poika katseli pitkään rauhallisen mietteliäänä, mutta uskalsi lopulta hypätä. Väreet vain kulkivat altaan pinnalla. Poika uskalsi hypätä altaaseen ihan yksin, ilman ympärillä kannustavia aikuisia tai kavereita. Hyppääminen oli hänen oma projektinsa, asia josta oli selvästi haaveiltu jo pitkään. Nostan hattua tuolle pikkupojalle, en olisi ikinä lapsena uskaltanut tehdä samaa. 

Kapusin itse puolestani laudalle. Päätin luopua kaikista aiheeseen liittyvistä ajatuksista. Päätin olla ajattelematta sitä, mitä ihmiset ajattelevat, kun tällainen tonnikeiju pulahtaa altaaseen. Aikuinen ihminen ja tuolla lailla lapsekkaasti hyppelee! Katselin pyörryttävän turkoosia syvyyttä ja annoin mennä. Eikä se niin kamalaa ollutkaan, vaan ihan mukavaa. Asia ei ollut mitenkään suuri, mutta koin onnistuvani edes jossain. 

Mutta tänään on siitä huolimatta voimaton olo. Kyyneleet alkoivat valua jo heti heräämisen jälkeen. Silitin mahan päällä kehräävää kissaa, tärisin ja itkin. Olin mennyt nukkumaan siinä raskaassa olotilassa, kun on itkenyt liian pitkään jaksaakseen enää itkeä. Kun koko pää on täynnä räkää ja päässä humisee raskas päänsärky ja tyhjyys. Ei se hyppääminen tainnut ongelmia ratkaista kuitenkaan. 

Tänä kesänä ja keväänä tuo itkemisen jälkeinen tunne on tullut tutuksi. Itkin ensimmäistä kertaa vuosiin kunnolla keväällä eräässä keskiaikatapahtumassa. Annoin vain kyynelten tulla. Aikaisemmin en itkenyt juuri koskaan. En itkenyt, kun äitini sairastui leukemiaan, en itkenyt kun siskoni joutui sairaalaan. Sen jälkeen itkin, kun kuulin entisen poikaystäväni kuolemasta, mutta vain vähän, salaa, hillitysti kuin häpeillen. Sen sijaan olen viettänyt vuosien varrella monta hetkeä toivoen, että osaisin edes itkeä. 

Jotenkin viimeisen vuoden aikana olen ollut vain niin auki. Olen yrittänyt rakentaa minäkuvaani uudestaan kaikkien epäonnistumisten jälkeen. Olen yrittänyt etsiä todellista itseäni kaikkien harhaluulojen alta. Yrittänyt pitää väkisin kiinni pienistäkin rippeistä sitä minää, joka joskus luulin olevani. 

Vähänkerrassaan turhat luulot on ravisteltu pois. Luulin olevani esimerkiksi olevani ihan hyvä järjestämään Sydäntalvenjuhlia, kunnes minua valistettiin asiasta. Luulin olevani hyvä järjestelemään pitäjän asioita, kunnes minua valistettiin siinäkin.  Luulin virheellisesti olevani joskus hyvä ompelussa, kirjonnassa ja latinassa. Luulin oikeasti, että minusta voisi tulla joku päivä toimittaja, kääntäjä tai tietokirjailija.

 Yksi syy miksi oppisopimus pelottaa on se, että en kestäisi enää kovin montaa asiaa jossa en olekaan hyvä, vaikka uskaltauduin joskus kuvittelemaan niin. Ei minun tarvitse tuntea olevani paras, vaan osaavani jonkun asian ilman vinoilua ja arvostelua, tarpeeksi hyvin. Toisinaan mietin olisiko sittenkin helpompaa olla sellainen persoona, joka uskoisi aina itseensä kaikessa, vaikka ei osaisikaan ja vain suodattaisi pois muiden pilkallisen naurun ja hymähtelyn. 

Myönnän ottavani usein liian henkilökohtaisesti kritiikin. Minun on vaikea ottaa vastaan asioita asioina, ei henkilökohtaisesti. Erityisen vaikeaa se on nyt, kun olen muutenkin vähän hukassa. Ehkä yritän keskiaikaseuralla ja käsitöillä kompensoida muuten tyhjäksi käynyttä elämää. Mutta silti pitäisi muistaa, että keskiaika on ja sen pitäisikin olla vain harrastus.

Yritän kovasti kuitenkin kehittyä ottamaan vastaan myös negatiivista palautetta.  Yritän oppia olemaan puolustelematta itseäni ja tekemisiäni.  Oppia sopeutua muutoksiin sen sijaan, että tuntisin oloni turvattomaksi ja ahdistetuksi. Olla vastaisuudessa hakematta valheellista turvallisuuden tunnetta liimautumalla asioihin ja ihmisiin. 

Oppia käsittelemään paremmin niitä negatiivisia tunteita, kateutta ja mustasukkaisuutta, joita sisimmästäni on viime aikoina alkanut tulla esiin. Toisaalta minun pitäisi myös antaa itselleni lupa olla välillä huono, heikko ja osaamaton sekä vihainen ja huonotuulinenkin välillä. 

Mutta silti. Välillä on niin vaikea kohdata maailmaa ja erityisesti ystäviä tällaisena - kaikkine epäonnistumisineen ja vajaavaisuuksineen. Siten, että voisin olla ihan ilman mitään valheellisia naamioita. Voisin myöntää olevansa vähän hukassa ja huono yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta siitä huolimatta voisin tuntea olevani arvokas, edes omasta mielestäni. 

Mietin usein sitä, olenko samanlaisessa tilanteessa vielä kymmenen tai vaikka viiden vuoden päästä. Ihan yhtä vajaavainen ja yhtä hukassa, edelleenkin kykenemätön olemaan tarpeeksi järkevä. Ovatko silloinkin ihmissuhteet yhtä vaikeita ja parisuhde samalla lailla kaukaiselta ja mahdottomalta tuntuva haave? Roikunko samalla lailla valheellisissa kuvitelmissa ja yritän löytää turvallisuuden tunnetta tavaroista, rutiineista ja ihmisistä? Olenko yhtään sen enemmän selvillä siitä, kuka oikeasti olen ja mihin pystyn? 

Mutta sitten, kun olo tuntuu aivan epätoivoiselta, muistan.  Minä sentään hyppäsin. Ehkä se on sentään jotain. Etenemistä pienin askelin.

Aina siellä missä en ole

Yliopistoaikana yritin välillä epätoivoisesti olla jokin muu kuin oikeasti olin. 

Kävin parhaimmillaan kolme kertaa viikossa aerobicissa. Ajattelin, että vielä jos vähän pinnistää ja ponnistaa, niin muuttuu kokonaan toiseksi – kauniimmaksi ja hoikemmaksi, hauskaksi ja fiksuksi, jotenkin järkeväksi yliopistoihmiseksi. Ajattelin, että minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen, että kelpaan itselleni ja muille. 

Huomasin esittäväni helposti tiettyä roolia piilottaakseni huonommuuteni. Välillä liikuntaharrastukseeni liittyi suoranaista hurmiollista itseinhoa ja pinnistelyä kohti täydellistä minää, jolloin kaikki ongelmat ratkeaisivat. Suhtautumiseni itseeni ja liikuntaan ei tainnut olla kovin tervettä. 

Nyt uudelleen aloitetun liikuntaharrastuksen myötä olen onneksi oppinut liikkumaan paljon nautinnonhaluisemmin. Liikun, koska nautin liikunnasta ja myönnän olevani endorfiinikoukussa.  Toki liikun myös siksi, että yritän parantaa kuntoani ja laihtua samalla vähäsen.

Mutta en kuitenkaan enää yritä muuttaa itseäni tai kuvittele, että siihen pystyisikään millään ulkoisella taikakonstilla. Pystyn myös iloitsemaan esimerkiksi siitä, että jaksoin tällä viikolla lenkkeillä pitempään kuin koskaan ennen. 

Ulkonäköongelmien kanssa painin jossain pessimismin ja realismin välimaastossa, jossain epätoivon ja salaisten toiveiden tietämillä. Tiedän, ettei minusta kovin helpolla tule koskaan normaalipainoista tai edes hoikkaa. Tiedän, ettei liikunnalla voi muuttaa kasvonpiirteitään sen kauniimmaksi tai vartalotyyppiään leveälanteisemmaksi ja naisellisemmaksi. 

Yritän päästä ulkonäköön liittyvistä huonommuuden tunteista irti lempeästi kuuntelemalla kehoani liikkumalla, tanssimalla ja jumppaamalla. Silti etenkin ulkonäköön liittyen usein päässä jyskyttää ajatus, etten kelpaa. 

Samat kelpaamattomuuden ajatukset vaikuttavat varmaan myös siihen, miksi työhakemusten lähettäminen on niin hankalaa. En voi valehdella tehneeni paljonkaan töitä työllistymiseni eteen viime vuoden aikana. Työhakemusten kirjoittaminen on pahimmillaan jotain ihan kamalaa. Tuntuu jotenkin niin tyhjältä ja ontolta keksiä itsestään hyviä puolia ja naamioida huonoja.   Joskus menen vain paniikkiin, enkä saa aikaiseksi hakemusta, vaikka kovasti haluaisin. 

Oppisopimuspaikan etsiminen on vielä jotenkin kauheampaa. Pitäisi ottaa yhteyttä ihmisiin, jotka eivät varsinaisesti etsi uutta työntekijää, ja markkinoida itseään. Yritin eräänä päivänä tehdä jonkinnäköistä esittelyä itsestäni. Kirjoitin paperille ranskalaisilla viivoilla, mitä positiivista voisin itsestäni mainita. Listan laatiminen onnistui ihan hyvin, mutta esittely ammottaa tyhjyyttään. 

Alitajunnasta alkoi kummuta taas negatiivisia ajatuksia: Hähää, vai sinä humanisti kuvittelet kykeneväsi käytännön töihin! Filosofian maisterille ammattitutkinto, hah! Opiskelitko tosiaan viisi vuotta yliopistossa ja pari vuotta ammattikorkeassa vain mennäksesi ammattikouluun? 

Ei sun polvet kumminkaan kestä pitkiä päiviä seisomatyössä. Kuvittele nyt, jos sä olisit jossain ravintolassa töissä, niin söisit vaan koko ajan niitä herkkuja siellä ja paisuisit taas ihan palloksi. Sulla olisi varmaan kaikki illat ja viikonloput töitä, etkä ehtis ikinä harrastaa tanssia, uintia tai keskiaikaa ja sun kunto rapistuisi ihan kokonaan…

Onko siis mikään ihme, että oppisopimuspaikkoja ei ole tullut tiedusteltua. Pitäisi kai osata myöntää olevansa hyvä edes jossakin - jossain muussakin kuin raskassoutuisen itsekeskeisen proosan kirjoittamisessa. Edes niissä käsitöissä. No haaveilussa olen ainakin viime aikojen perusteella hyvä. 

Ajattele nyt sellainen vintagetyylinen kahvila jossain keltaisessa puutalossa, ehkä lähellä jokirantaa tai vaikka jossain pienessä rannikkokaupungissa. Sen nimi voisi olla vaikka Miss Lemon Hercule Poirot-kirjojen mukaan. 

Siellä olisi sisustuksessa keltaista ja turkoosia. Ikkunoissa olisi sitruunakuvioiset verhot ja ikkunalautoja koristaisi vanhojen italialaisten mutteripannujen kokoelma. Seinillä olisi kaikkia hassuja vintagejulisteita ja kalusteet olisivat kaikki sympaattisesti erilaisia. Siellä voisi olla myös vanha retrosohva ja sen päällä pehmeitä printtikuvioisia tyynyjä.

Sieltä saisi limoncelloa ja sitruuna-mansikkakakkua, sitruuna-kanasalaattia ja ehkä pizzan palojakin italialaisittain leikattuna punnittaviksi. Sitten siellä voisi olla henkilökunnallakin vintagetyyliset asut ja siellä voisi ehkä myös myydä vintagevaatteita. Jos se olisi jossain pikkukaupungissa, yläkerrassa voisi olla myös vanhan ajan kesäasuntola. Niin ja sitten siellä voisi järjestää vaikka mitä kulttuuritapahtumia ja vaikka pieniä jazz-konsertteja.

Sitten mä olisin varmaan tosi onnellinen. Mä pääsisin toteuttamaan haavettani tehdä ihmisille hyvää ruokaa ja tarjota turvallisen paikan tylsän arkielämän kolhuilta. Mä voisin olla kahivilani henki ja sielu  ja olla jotenkin äidillisen huolehtiva emäntä.

Tai sit mä voisin perustaa oman keskiaikaravintolan vaikka Vanhalle suurtorille. Sen nimi voisi olla vaikka Gythan kievari ja sitten sillä voisi olla semmoinen vanhanaikainen rautainen mainoskyltti kadulle päin. Se voisi olla jossain tunnelmallisessa kellarissa ja sen seinät olisi maalattu vähän Olde Hansan tyyliin täyteen hauskoja kuvioaiheita. Kalusteet olisivat haalistunutta puuta ja astiat savesta. Myös vessat olisi kalustettu keskiajan tyyliin. Vessan peilit voisi olla goottilaisen kaaren muotoiset. Kaikkialla olisi kivoja kauniita yksityiskohtia. 

 Mä saisin ihan itse suunnitella sinne keskiaikaisen menun, jossa ei olisi yhtään perunaa! Siellä voisi tarjota keskiajan sapuskan lisäksi myös renessanssin Italian ruokia. Ruokalistassa voisi olla erilaisia teemakokonaisuuksia aikakauden ja paikan mukaan. Ravintolassa voisi samalla myös myydä käsityöläisten muinaistuotteita. Keskiaikamarkkinoiden aikaan siellä voisi pitää isot bileet.  Ravintolassa voi pitää vaikka folkmusiikki-iltoja ja Räikkä voisi tulla esiintymään. Ehkä mä voisin joskus itsekin uskaltaa laulaa luikahdella omia biisejä, ilman että kaikki nauraa. 

Mä voisin myös ruveta kiertelemään markkinoilla myymässä erilaisia itse tehtyjä ruokatuotteita. Myyntiin voisi tehdä vaikka erilaisia piirakoita, pasteijoita ja kakkuja.  Mulla olisi hieno teltta ja siinä hieno kyltti ja asiakkaita jonoksi asti. Ravintolan pitäminen ja markkinoiden kiertäminen olisi varmaan rankkaa, mutta tosi palkitsevaa, kun olisi itse oma herransa ja pääsisi toteuttamaan omia visioitaan. Nyt vaan äkkiä sinne kouluun, niin pääsee perustamaan yrityksen sitten joskus! 

Kaikesta haaveilusta huolimatta word-tiedosto vain ammottaa edelleen tyhjyyttään. En ole saanut tehtyä asialle mitään sitten kesäkuun. 

Huijasin äidille kysyttäessä etsineeni aktiivisesti oppisopimuspaikkoja. Sen sijaan olen tiskannut, lenkkeillyt, vesijuossut, jumpannut jumppapallolla ja kitkenyt naapuritaloyhtiön pensasaidasta kaikki kuivuneet lehdet kuin paraskin Adrian Monk. Olen jutellut lähistön sauvakävelijämummon kanssa syksyn marjasadosta ja höpötellyt vesijuoksumummojen kanssa Samppalinnan lauteilla. Olen leiponut sahramileipää ja kaakaopalloja ja syönyt kaikki hetkessä, vaikka yritän laihduttaa.  Mutta hakemuksia en ole kirjoitellut. 

Olen myös välillä nähnyt suorastaan nälkää tänä kesänä. Työmarkkinatuki riittää juuri ja juuri ruokaan, mutta ei juurikaan muuhun ekstraan. Jos tekee jotain ylimääräistä, kuten osallistuu keskiaikatapahtumaan tai matkustaa kaverin luo toiseen kaupunkiin, joutuu todella pihistelemään. Pahimmillaan nälkä vie kaikki ajatukset: Pystyy keskittymään vain siihen hetkeen, kun on seuraavan kerran varaa kunnon ateriaan. Kun budjetti on tiukalla, keskittyy vain siihen miten saisi pennin venymään vielä vähäsen.

Nälkäjakson jälkeen ajattelen aina, että nyt ryhdistäydyn, etsin oppisopimuspaikan tai työpaikan ja saan elämäni järjestykseen. Mutta sitten tuudittaudun taas siihen, kun saan jälleen ruokaa kyllikseni. Ajattelen taas, että jos tänään vaikka harrastaisi liikuntaa ja ajattelisi vaikeita asioita sitten huomenna.

 Olen ajatellut pumppaavani itselleni positiivista energiaa ja itseluottamusta, jotta jonakin päivänä jaksaisin aloittaa töiden etsimisen, sitten kun siltä tuntuu. Heräisin vain eräänä aamuna ja tietäisin, mitä tehdä ja mitä kirjoittaa hakemuksiin.  Toisinaan tuntuu vain siltä, että huijaan itseäni päivästä toiseen.

Veli kertoi jostain huippukokista, joka oli uransa alussa vain ilmoittanut eri keittiöihin tulevansa kuukaudeksi palkatta töihin ja opetellut siten alan. Minulle sellainen tyyli voisi sopia paremmin. Se, ettei tarvitsisi yrittää selitellä mitään ja keksiä väkisin syitä, miksi on hyvä. Voisi vain osoittaa osaavansa jotakin.

Vaihtokauppoja ja kirjontaa

Keskiaikaseurassa harrastetaan paljon vaihtokauppoja. Vaihdetaan tietoja, taitoja ja esineitä. 

Itselleni tärkeää on keskiaikaharrastuksen epäkaupallisuus. Pidän kunnia-asiana sitä, että teen itse kaiken, minkä vain suinkin pystyn. Vierastan ajatusta keskiaikatavaroiden ostamisesta, vaikka joskus tuleekin ostettua esimerkiksi koruja, astioita ja muuta sellaista, mitä en itse osaa tehdä. 

Itse tehdyt tarvikkeet eivät ehkä ole ehkä aina niin hienoja kuin ammattilaisilta ostetut, mutta ne on sentään itse tehty, mikä on arvo sinänsä. Itse tehdyissä tai kaverin minulle tekemissä tarvikkeissa on niin paljon enemmän sydäntä mukana kuin anonyymeissä ostetuissa esineissä. 

Tarvitsenko tätä todella?

 Kun omat rahavarat ovat tällä hetkellä hyvin rajalliset, välillä ärsyttää, miten paljon harrastus toisinaan keskittyy vain materiaan ja uusien yhä hienompien tavarasettien haalimiseen. Itse haluaisin keskittyä harrastuksessani välillä ihan muihin asioihin ja päästä unohtamaan oman vähävaraisuuteni myös keskiajalla. 

Huomaan yhä useammin ajattelevani, tarvitsenko todella vielä uutta keskiaikatarviketta. Uusia käsitöitä on mukava kokeilla, mutta oikeasti pärjäisin ihan hyvin jo olemassa olevilla tarvikkeilla. Koska tällä hetkellä välillä on vaikeuksia löytää rahaa edes ruokaan, pyrin kierrättämään materiaaleja ja korjaamaan mahdollisimman paljon vanhaa. 

Uuden puvun kankaiden ostaminen tarkoittaa minun budjetissani aina suurta satsausta samoin kuin tapahtumiin lähteminen. Siksi välillä harmittaa, miten paljon seurassa on kilpailua itse kunkin varusteiden paremmuudesta. Eniten harmittaa se, että huomaan myös itse tahtomattomani osallistua tuohon kilpailuun. 

Tällä hetkellä haluaisin tehdä viikinkiajan laiva Sotkalle sopivan muinaishenkisen asun talven aikana. Tarvitsisin sitä, jotta voisin mahdollisesti osallistua joskus Sotkan näytöksiin ja markkinatoimintaan. Ensin voisin kyllä tehdä italialaisen kokonaisuuteni valmiiksi saakka. Italialaisen valmistuminen vaatii vain innostusta koska materiaalit ovat jo valmiina. 

Kirjontaa kavereille

Ehkä kaupallisuuden vastustaminen liittyy myös siihen, miksi vierastan ajatusta siitä, että joku ostaisi minun tekemiäni käsitöitä. Aina välillä minulta kysytään esimerkiksi saksalaista kirjontaa. 

Teen tutuille kirjontaa mielelläni, jos minulla ei ole menossa mitään omaa kirjontaprojektia meneillään. En myöskään halua ajatella tekeväni tilaustyötä, vaan pikemminkin vain kirjontaa kaverille hänen pyynnöstään. 

Kirjontaa on hauska tehdä muille myös siinä mielessä, ettei yksi ihminen tarvitse vyöpusseja määräänsä enempää. Jokainen kirjomani työ on minulle rakas ja ennen kaikkea yksilö. Haluan näiden yksilöiden luonnollisesti päätyvän hyviin ja arvostaviin käsiin. 

Haluan myös itse vaikuttaa siihen, mitä mallia teen, vaikka värit saa toki valita itse. Saksalainen kirjonta kun on sen verran työlästä, että voi olla suorastaan tuskastuttavaa, jos joutuu tekemään sellaista mallia, jonka kirjomisesta ei pidä. 

En tarkoita mallin valitsemisella esteettisiä seikkoja, vaan sitä miten malli rakentuu ja millaista sitä on kirjoa. En tee mielelläni esimerkiksi sellaisia malleja, joissa joutuu laskemaan yli kymmeneen.  En myöskään välttämättä halua mitään korvausta työstäni. 

Silkkinen yksilö

Keväällä aloitin uutta pussia Helgille. Sovimme vaihtokaupoista: Helgi tekee minulle metallihelaisen vyön ja minä kirjon hänelle pussin.  Nyt vaikuttaa siltä, että saankin korvaukseksi jopa kaksi vyötä, toisen tinahelaisen ja toisen pronssihelaisen.

 Mielestäni se on hyvä kauppa, koska olen halunnut sellaisen vyön siitä asti, kun aloitin harrastuksen kymmenen vuotta sitten. Vanha itse tehty nahkavyö säilyy varmaan kuitenkin käytössä jo ihan tunnearvon takia. 

Aloitin kirjonnan huhti-toukokuun vaihteessa ja viime viikolla pussi tuli valmiiksi. Pääsin kokeilemaan pussissa jälleen kerran hiukan uudenlaista tekniikkaa. Kirjonta perustuu tähän Stich Out of Timen -malliin, mutta muokkasin värejä vähäsen. Kuva alkuperäisestä keskiaikaisesta kirjonnasta löytyy puolestaan täältä. 

Kirjonta koostuu siis eripituisten laakapistojen muodostamista neliöistä. Laskettava yksikkö (5 piston muodostama neliö) on sen verran iso, että kirjontaa oli helppo tehdä. Virheitä pussiin ei tainnut tulla kuin laskutavasta riippuen kolme tai viisi.

 Vuoriksi päätyi tuttuun tapaan villainen kangastilkku.  Vuorittaa pussit, koska siten kirjonta säilyy paremmin ja nurjan puolen näkee vain minä ja muutama valokuvien katselija. Tällä kertaa sain innostuksen myös kirjoa puumerkkini vuoriin. 

Kirjonnan pauloissa

Inoostuin pussin hiukan erilaisesta tekniikasta niin paljon, että aloin suunnitella jälleen uutta työtä. Tällä kertaa teen jotain ihan vain itselleni. Teen oman pussia samalla tekniikalla, mutta suunnittelin mallin kokonaan itse. 

Väritkin ovat suurimmaksi osaksi minulle sopivat hempeän tyttömäiset. Pinkki silkki on värjätty kokenillilla ja lime lupiinilla. Helgin pussin tein kaksinkertaisella langalla, mutta tämä tehdään yksinkertaisella. Pinta on hiukan hennompi, mutta yksittäiset pistot erottuvat paremmin. 

Aloitin työn melkein heti pussin valmistumisen jälkeen. Kyllä vain on ihmeen koukuttavaa tämä kirjonta, vaikka välillä sen kanssa repii hiuksia päästään lankoja tiiraillessa. Mutta valmis jälki on niin kaunista, että unohtaa kaiken vaivan. 

Sunnuntailounas Kaskentiellä

Olen jo pitempään haaveillut kutsuvani kavereita eri yhteyksistä luokseni kiireettömälle sunnuntailounaalle. Viime sunnuntaina toteutin viimein haaveeni.

 On monta hyvää syytä, miksi kannattaa järjestää yhteinen sunnuntailounas kavereiden kesken. Ensinnäkin helposti yksinasuvana ruokaa tulee kuitenkin tehtyä niin paljon, että siitä riittäisi useammallekin. Toiseksi harvoin tulee yksin laitettua vähän parempaa ruokaa.  Kavereitten kutsuminen on hyvä syy myös vähän hienostella ja kattaa kerrankin ruoka vähän nätimmin.

Yliopiston penkille

 Lisäksi pääsee testaamaan uusia reseptejä ja saamaan niistä mielipiteitä useammalta henkilöltä. Tämänkertainen reseptien testauksen syy on vielä kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä. Pääsen nimittäin kokkaamaan ruuat Kuningaskunnan yliopistoon marraskuussa isänpäiväviikonloppuna! 

Kuningaskunnan yliopisto on kansainvälinen keskiaikatapahtuma, jossa viihdytään keskiaika-aiheisten luentojen työpajojen parissa. Yliopistoa on haettu Suomeen eli Aarnimetsän paronikuntaan monta kertaa aiemminkin, mutta se on järjestetty täällä vain kerran aiemmin kaukaisella 90-luvulla, jonne vain harvan harrastajan muisti enää yltää.  Kyseessä on siis varsin ainutlaatuinen tilaisuus, joka ei ehkä tule ihan heti toistumaan. Toivottavasti kuitenkin siihen menee vähemmän kuin 15 vuotta…

Kesksi poikineen

Ainutkertainen on paikkakin nimittäin Brinkhallin kartano, jossa on kuvattu Hovimäki-sarja. Yliopistossa päästään siis myös tilan puolesta 1700-luvun tunnelmiin kauniissa Kakskerran saaressa.

Yliopiston ruokateema on taas yllättäen Italia ja Maestro Martino. Vanhojen tuttujen ruokalajien lisäksi testaan myös nipullista uusia yliopiston tarpeisiin. Koskaan aiemmin suunnitelmat eivät ole olleet näin selviä jo näin paljon ennen tapahtumaa. Keittiön rajallisuus asettaa kyllä oman haasteensa kokkaamiselle. 

Valkeaa ja sinistä

Koska Yliopisto on pitkälti Turun paikallisyhdistyksemme Unikankareen pitäjän voimannäyte, ajattelin juhlistaa tilaisuutta kehittämällä Unikankareelle oman pikkuleivän.

 Seuramme vaakuna on valkoinen torni sinisellä pohjalla, joten Föripuodista ostamani Turun linnan länsitornin muotoiset piparkakkumuotit sopivat projektiin paremmin kuin hyvin.

Piparkakkumuotti taipuu myös voimuotiksi...

Resepti on modernista keittokirjasta soveltaen kopioitu. Lisäsin ohjeeseen muun muassa piimää ja anista ja korvasin perunajauhot mannalla kokeilumielessä.  Tarkemmin ajateltuna kekseistä tuli kyllä vähän mieleen keskiaikatapahtumissakin joskus tarjotut Shrewsbury Cakesit.

Valkoisen tornin pikkuleivät

200 g voita

1.5 dl sokeria

1 kananmuna

5 dl vehnäjauhoja

1 dl mannaryynejä

1 tl leivinjauhetta

1 piimää

1 tl anista

                                                                                                                 

Vaahdota voi ja sokeri. Sekoita kuivat aineet ja lisää vaahtoon vuorotellen piimän kanssa. Anna kovettua jääkaapissa seuraavaan päivään tai vähintään pari tuntia.  Tee taikinasta tornin muotoisia kakkuja piparkakkujen tapaan. Paista 225-asteisessa uunissa n. 5 minuuttia. Ohjeesta tuli n. 15 tornia.

Keksien valioyksilö

Valmiista kekseistä on tarkoitus tulla valkoisia, eli ota  keksit uunista pois heti, kun ne alkavat saada hiukan väriä. Keksejä voi sitten sommitella vaikka mustikkahyytelön sisälle tai syödä sellaisenaan. 

Kokeilin nimittäin sellaista mustikkahyytelöä, jossa olisi pohjalla torninmuotoinen keksi ja sitten kumottaessa esiin tulisi Unikankareen vaakuna. Kokeilu epäonnistui, koska keksin pirulaisethan alkoivat kellua hyytelössä ja päätyivät siis lopulta hyytelön sisään.

 Nyt minulla on teoria siitä, miten saan hyytelön onnistumaan hyydyttämällä komeuden kahdessa erässä. Hyydyttäminen osissa on sen verran vaivalloista puuhaa, että tämä herkku päätyy korkeintaan pääpöytään jos sinnekään.

Mustikkahyytelö Unikankareen tapaan

1 l  valmista kaupan mustikkakeittoa

0.5 l mustikoita

12 liivatelehteä

1 dl granaattiomenamehutiivistettä

Asettele vuoan pohjalle halutessasi linnantornin muotoisia keksejä.  Laita liivatelehdet likoamaan hetkeksi veteen.  Sekoita kulhoon mustikkakeitto ja mustikat. Kuumenna granaattiomenamehu ja sekoita siihen puristellut ja liotetut liivatelehdet. Sekoita muuhun seokseen ja kaada vuokaan. Mikäli haluat tornien jäävän vuoan  pohjalle, voit kokeilla mustikkaseoksen hyydyttämistä useammassa erässä (Ei vielä kokeiltu tässä kyökkilaboratoriossa).

 

Pääruokaa, mulle tuokaa!

Pääruoaksi tein lohta, sitruunakastiketta, sienilisuketta ja bulguria. Paistoin lohen uunissa purjo- ja porkkanaviipaleiden sekä hunajan kera, ei siinä sen kummempaa. Sienilisukekin syntyi aika yksinkertaisesti paistamalla pannulla sipulia, herkkusieniä, yrttejä ja mausteita. 

Sitruunakastikkeen kanssa minulla kävi jännittävä yhteensattuma. Keskiaikakokkikollegani Eva oli nimittäin juuri keskiviikkona julkaissut oman  tulkitansa alkuperäisreseptistä blogissaan. Tästä tietämättä olin päättänyt itse kokeilla samaa reseptiä alkuperäislähteen pohjalta. Huomasin yhteensattuman vasta sunnuntaiaamuna.  Käytin sitten aika pitkälti hyväkseni Evan jo tekemää työtä ja hyväähän siitä tuli.

 Kastiketta, leipää, torneja ja takana  kumoamaton mustikkahyydyke.

Bulgur oli mielenkiintoinen kokeilu. Itsessään bulgur on aika mautonta, joten sitä kannattaa maustaa reippaasti. Se on myös sen verran täyttävää, että pakkauksen suositusannokset voi hyvin vaikka puolittaa.  Tästä tuli tosi hyvä ja helppo lisuke, vaikka en tiedä, olisiko bulguria syöty 1400-luvun Italiassa.  Keitin bulgurlisukkeen Martinon knowing how to cook wheat -reseptin pohjalta. 

Gythan Bulgur

4 dl bulguria

8 dl vettä

1 kasvisliemikuutio

kanelia (tässä tapauksessa myös sokeria, koska mulla oli vain kanelisokeria)

ripaus sahramia (ei kuulu alkuperäisreseptiin)

1 rkl ruusuvettä

1 pieni pussi juustoraastetta

Keitä  bulguria pakkauksen mukaan eli noin 8 minuuttia. Lisää mukaan juusto ja mausteet keittämisen loppupuolella ja sekoita tasaiseksi. 

Monsterileipä valtaa keittiön

Pääruoan ja jäkkiruoan lisäksi tarjolla oli itse tehtyä leipää. Eikä mitä tahansa leipää, vaan olutleipää, jolla oli selkeästi oma tahto. Taikina sihisi ja välillä jopa kupli kohoten hurjaa vauhtia. Lopputuloksesta tuli kuitenkin erittäin maukas, vaikka leivät kohosivat hurjasti vielä uunissakin.

Taltutettu monsteri

 Maku oli mieto ja leipä maistui jopa tällaiselle oluen vihaajallekin. Näistä monsterileivistä riittää useammallekin syöjälle.  Meiltä (7 syöjää) jäi toinen leivistä syömättä kokonaan. 

 Olutleipä  on tehty To the king’s taste -keittokirjan reseptillä, joka perustuu 1300-luvun englantilaiseen alkuperäisreseptiin.

Hirmuinen olutleipä

2 dl vettä

0,33 l olutta

2 pakettia kuivahiivaa

2 rkl sokeria

1 rkl suolaa

1 muna

1 l jauhoja tai fiiliksen mukaan

(2 rkl maitoa)

Kuumenna vesi ja kaada oluen kanssa isoon taikinakulhoon. Lisää joukkoon sokeri ja suola. Varaudu sihinään ja kuplintaan tässä vaiheessa. Vatkaa muna kevyesti ja lisää seokseen.  Sekoita hiiva pieneen määrään jauhoja ja sekoita taikinaan. Lisää jauhoja vaivaten samalla taikinaa sopivaksi. Laita taikina nousemaan esimerkiksi vesihauteeseen tunniksi. Vahdi, ettei taikina kohoa yli reunojen. Leivo leiviksi ja paista 200 asteessa puoli tuntia.