Blogia ei ole tullut viime aikoina päivitettyä. Olen ihan
tarkoituksella jättänyt elämäntapahtumieni raportoinnin vähemmälle.
En oikein tiedä mitä linjaa minun pitäisi tämän blogin
suhteen pitää. Välillä syvempien tuntojen avaaminen julkisesti tuntuu raskaalta,
välillä taas omalla tavallaan terapeuttiselta. Pelkään, että ihmiset ymmärtävät
minut tämän blogin perusteella väärin, näkevät minusta vain kaikki ne ei niin
hyvät hetket: epävarmuuden, kriisit ja sen herkemmän puolen minusta. Toisinaan
pelkään, että ihmiset pitävät minua liian itsekeskeisenä valittajana tämän
blogin perusteella.
Toisaalta kaipaan kirjoittamista. Tänä kesänä se ei vain ole
oikein sujunut. Olen suunnitellut päivittäin kirjoittavani jotain vaikkapa
kesän retkistä viikinkiajanlaiva Sotkalla tai tekemistäni kengistä.
Kirjoittavani jotain kepeää, ei niin henkilökohtaista. Silti sanat vain
tuntuvat kuolevan paperille, ajatukset kurtistuvan kasaan ja word-tiedostot
ammottavat tyhjyyttään.
Ehkä vain harrastukseen keskittyvä blogi, jossa voisi
esitellä käsitöitä ilman, että emotionaalinen painolasti valuu lukijan niskaan,
voisi sekin olla hyvä vaihtoehto. Tai sitten voisi vaan opetella vaimentamaan
omien tunnetilojensa ja kriisiensä huutamista maailmalle.
En tällä hetkellä oikein tiedä, mitä minun pitäisi
keskiaikaharrastukseni suhteen tehdä. Rehellisesti sanottuna keskiaikaseura
näyttelee minun työttömän elämässäni turhan isoa roolia. Sen takia monet seuran
sisäiset asiat tuntuvat välillä kohtuuttoman merkityksellisiltä. Ehkä olisi
hyvä ottaa välillä välimatkaa ja keskittyä uusiin asioihin ja ihmisiin.
Pidän monista puolista harrastuksessa, kuten käsitöistä,
ruuanlaitosta ja kaikista käytännön asioista, joita seurassa pääsee tekemään. Raskasta
minulle on tällä hetkellä keskiaikatapahtumat ja harrastukseen liittyvä
sosiaalisuus. Olen oppinut yhä enemmän huomaamaan sen, että monet ongelmista
eivät johdu niinkään muista, vaan omasta itsestäni, menneisyydestäni
koulukiusattuna ja omista sisäisistä demoneistani. Koska oma elämäntilanteeni
on tällä hetkellä vaikea, ylitulkitsen helposti tilanteita ja aiheutan samalla
pahaa mieltä itselleni ja muille.
Vaikkei sitä aina näkisi päällepäin, minulle varsinkin
sellaiset tilanteet, joissa on paljon vähän vieraampia ihmisiä, saattavat olla vaikeita.
En tutustu kovin helposti ihmisiin tai päästä heitä helposti lähelleni ja myönnän
myös, että minulla on helposti myös hiukan ennakkoluuloja vieraita ihmisiä
kohtaan. Viihdyn paremmin pienessä tutussa porukassa, jossa voin tuntea oloni
enemmän turvalliseksi ja olla ehkä enemmän oma itseni.
Pidän keittiöhommista
ja muusta tapahtumissa tehtävästä työstä niin paljon siksi, että silloin minun
ei tarvitse jännittää niin paljon tapahtuman sosiaalista puolta. Voin keskittyä
vain siihen mitä kulloinkin teen ihmissuhteiden pohtimisen sijaan. Toisinaan on
jopa ahdistavaa olla tapahtumassa vailla mitään tekemistä. Olen tosin yrittänyt
viimeaikoina opetella sitäkin.
Aina ei tilanne ole ollut näin paha. Viimeiset puolitoista
vuotta on vain kärjistänyt asioita. Olen ollut viimeisen vuoden kotona ja sosiaalisia
kontakteja minulla on arkielämässä todella vähän. Välillä saattaa mennä päiväkausia,
etten puhu kenelläkään muulle kuin kissalleni. Välillä sitä jopa ihan unohtaa
miten ihmisille puhutaan.
Kaikista pahinta on kuitenkin se, että lopulta tuntuu siltä,
ettei edes kehtaa mennä kaikkine epäonnistumisineen ihmisten ilmoille. Tavata
ihmisiä, joilla tuntuu elämä sujuneen hyvin ja asiat loksahtaneen paikoilleen
lähes liian helposti. Helposti sitä alkaa jännittää pienimpiäkin sosiaalisia
tilanteita. Häpeän tilannetta, mutta samalla pelkään, että syrjäydyn
lopullisesti.
Minulle on aina ollut vaikeaa lähettää kavereille viestiä ja
kysyä, mitä kuuluu ja kutsua käymään. Viime aikoina se on ollut erityisen
vaikeaa. Useammallekin vanhalle ystävälle minun on pitänyt lähettää viestiä jo
kuukausia. Silti en ole vielä saanut rohkaistua itseäni siihen, vaikka
ajattelen asiaa joka päivä.
Erityisen vaikeaa viestittely on silloin, jos samalla
pitäisi kysyä jotain palvelusta esimerkiksi tapahtumajärjestelyissä. Siksi
huutelen mieluummin apulaisia julkisilla sähköpostilistoilla. Näin minun ei
tarvitse jännittää jokaisen viestin lähettämistä erikseen. Toimittajakoulussa tilanne oli joskus niin paha,
että puhkesin itkuun ennen ja jälkeen puhelinhaastattelun. Esimerkiksi työhakemusten kirjoittaminen ja
lähettäminen on vielä kamalampaa. Kasvokkain
viestiminen ihmisten kanssa on minulle paljon helpompaa.
Kuitenkin minulla on myös oma sosiaalinen puoleni. Monesti on
niin, että sosiaalinen höpöttelyni pohjimmiltaan piilottaa epävarmuuteni ja
jännitykseni. Viimeaikoina olen vain ollut niin hukassa itseni suhteen ja entistäkin
epävarmempi, joten sitä on ollut ehkä vaikeampi piilottaa.
En oikein enää tiedä, kuka olen ja mihin menossa. Minulla on
jotenkin vain niin juureton olo niin keskiaikaharrastajana kuin
arkielämässäkin. En oikein tiedä, ketkä ovat oikeita ystäviäni ja mikä on minun
paikkani tässä maailmassa. Kaipaisin tällä hetkellä elämääni jotain kiinnekohtaa
ja turvasatamaa. Jotain, mihin tuntea kuulevansa, missä tuntea olonsa
turvalliseksi ja jonka kautta alkaa rakentaa identiteettiään jälleen kerran
uudelleen.
Kunpa vaan yksinäisyys ei olisi ihan näin kamalaa. Enkä puhu
vain fyysisestä yksinäisyydestä, vaan siitä miten on henkisesti yksin ja
hukassa, miten tuntuu, ettei oikein kuulu mihinkään. Olen ollut tässä elämässä vähän liikaakin
yksin, joten tiedän mistä puhun.
Elämäni ensimmäiset 16 vuotta olin todella yksin. Jo ala-asteen loppupuolella aloin viettää
viikonloppuja kotona yksin, yläasteella vietin paljon myös viikkoja yksin
kotona, kun vanhemmat alkoivat viettää yhä enemmän eläkepäiviä maalla. Erityisesti
kesälomat olivat todella vaikeaa ja yksinäistä aikaa. En osannut puhua kenellekään tunteistani tai
ajatuksistani.
Koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen jätti syvät
arvet. Ala-asteen viimeiset vuodet
mietin joka päivä itsemurhaa ja yritin tapaa itseni ala-asteen ja yläasteen
välisenä kesänä. Sosiaalisia suhteita aloin luoda enemmän vasta lukiossa ja
etsiä uudelleen kadonnutta luottamustani ihmisiin. Samoihin
aikoihin aloin myös harrastaa keskiaikaa.
Pitkän aikaa kielsin taustani. Yritin olla mahdollisimman
normaali. Nyt olen huomannut, että vaikea lapsuuteni ja teini-ikäni vaikuttaa
yllättävänkin moneen asiaan. Ainakin se vaikuttaa siihen, että koen itseni
helposti väheksytyksi tai hylätyksi muusta porukasta. Koen myös useat tilanteet
liikaa vain itseni kannalta, kun pitäisi nähdä asiat objektiivisemmin. Ehkä nyt on tullut itkettyä monet itkut, jotka
ovat lapsuudessa jääneet itkemättä.
Toisaalta tausta vaikuttaa myös siihen, miksi erilaiset
yhteisöt ja yhdistykset ovat minulle tärkeitä. Minun jotenkin helpompi luottaa porukkaan kuin
johonkin tiettyyn ihmiseen ja hoitaa ystävyyssuhteita harrastustoiminnan
kautta. Viimeaikoina olen opetellut ymmärtämään myös
niitä, jotka eivät kaipaa ympärilleen tiettyä yhteisöä tai porukkaa ja ahdistuvat
käyttäytymisestäni. Se on ollut välillä vaikeaa. Sisäisten demoninen lannistaminen ei ole aina niin helppoa.
