keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Paineetonta aikaa etsimässä

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, mitä keskiaikaharrastukseltani haluan.


Haluaisin päästä eroon siitä, miten helposti asioista kehittää itselleen vain velvollisuuksia. Haluaisin ajatella taas keskiaikaseuraa paineettomasti, vain harrastuksena muiden joukossa. Haluaisin lakata tuntemasta häpeää hitaudestani ja epäkäytännöllisyydestäni, huonommuudentunnetta vertailussa muihin.


Ennen kaikkea en haluaisi, että muut joutuvat kärsimään äksyilystäni. Mundaanielämän kriisien ei pitäisi antaa vaikuttaa harrastukseen. Oma paha olo ei ole muiden syy.


Viime aikoina olen leikitellyt jopa ajatuksella harrastuksen lopettamisesta, lyhyestä tauosta tai ainakin osallistumisprosentin pienentämisestä. Se voisi antaa perspektiiviä omiin harrastukseen liittyviin kriiseihin ja ongelmiin.


Ainakin haluaisin oppia harrastamaan paineettomasti, vertailematta, keskittyen omiin juttuihini. En haluaisi kuitenkaan vain jämähtää samoihin vanhoihin polkuihin, sillä se on liiankin helppoa, vaan olla rohkeasti avoin myös uudelle. Voudin virkani menee vaihtoon, joten pääsen ainakin eroon isosta osasta hallintoon liittyvästä vastuusta ja paineista.


Mietin, mikä on saanut minut pysymään mukana harrastuksessa kaikki nämä vuodet. Yksi iso osa on ihanat ihmiset ja paikallistoiminta.


Vaikka keskiaika ei välillä niin paljon hetkellisesti kiinnostaisikaan, mukana pysyttelee tutun porukan takia. Viime aikoina tosin olen miettinyt paljon myös sitä, ketkä ovat oikeasti minulle tärkeimpiä ihmisiä keskiaikaseurassa. Niitä on lopulta vain muutama.


Tapahtumissa olo on keittiön ulkopuolella helposti ulkopuolinen. En ole vastuussa helmikuun Sydäntalvenjuhlasta, pitkästä aikaa. Se tuntuu jopa pelottavalta, oikeasti.


Pelottavalta siksi, koska silloin pitää jaksaa kohdata ihmiset, vailla piilopaikkaa velvollisuuksista. Jaksaa jutella kuulumisista ihmisten kanssa, vaikka mundaanielämässä on meneillään asioita, joista ei välttämättä haluaisi avautua. Pitäisi jaksaa olla mukava ja sosiaalinen ja olla vetäytymättä omiin oloihinsa. Ennen kaikkea pitäisi yrittää epätoivoisesti kuuluvansa porukkaan.


Jokainen tapahtuma ja jokainen uusi aloitettu käsityö on myös valinta. Jos päivittäinen toimeentulo on yhtä taistelua vähäisten rahavarojen kanssa, on vaikeaa olla tuntematta huonoa omatuntoa harrastukseen kulutetuista euroista. Tapahtumamaksu ja tarvikkeet syövät helposti ison loven pieneen budjettiin.


Välillä tuntuu myös siltä, että tämä harrastus menee liian lujaa eteenpäin. Koko ajan pitäisi vain kehittyä ja kehittyä. Koskaan ei ole ikinä tarpeeksi hyvä. On hyvä asia, että monia asioita tehdään nykyään ajanmukaisemmin kuin ennen. Silti kehityksen keskellä on vaikeaa olla tuntematta paineita siitä, ettei aina jaksaisi pysyä mukana.


Pitäisi kai antaa itselleen lupa siihen, ettei kaikkien tarvitse yrittää olla sahroja.


Luvata itselleen, että saa tehdä niin vähän tai paljon kuin itse jaksaa tai haluaa ja olla siitä huolimatta arvokas. Yrittää olla ylpeä siitä, mitä tekee, vaikka ei laadullisesti pääsisikään aina toisten tasolle tai oppisi yhtä nopeasti kuin muut. Nauttia siitä, mitä tekee ja tehdä enemmän niitä asioita, joista nauttii, kuin niitä, joista ei nauti.


Ennen kaikkea pitäisi opetella antamaan itselleen myös kiitosta niissä asioissa, joissa on onnistunut, omalla tasollaan, olosuhteisiin nähden. Mutta miksi sen pitää olla välillä niin pirun vaikeaa?


7 kommenttia:

Lunisia kirjoitti...

Mulla on vieläki jääny tulematta noihin varsinaisiin tapahtumiin, tuntuu että mää kehitän ittelleni kauheet paineet siitä että millaset keskiaikavarusteet mulla pitäs olla että kehtaisin siellä muitten joukossa hillua. Tietysti mää oon vielä uus jäsen ja kukaan ei varmana kattois mua nokanvartta pitkin sen takia jos vähä saumurisauma vilkkuis, mutta sitte ku on vielä niin paljo niitä outoja ihimisiäki siellä....
Ehkäpä mää vielä jatkan tällä tutulla viikkotapaamisten linjalla, mulle ittelle tärkeimmät tapahtumat on kuitenki kesän keskiaikamarkkinat. Tää unikankare on osottautunu mainioksi tavaksi pitää yllä keskiaikavirettä ymrärivuotisesti, ei tuu taas keväällä kauheeta viime hetken paniikkia haalia kasaan kaikki puuttuvat asiat ennen markkinoita. Ja kyllä mää vielä joskus sinne unikankareen tapahtumiinki tuun, vielä ei vaan oo sen aika...

Disa kirjoitti...

Kirjoitit aika paljon samoista ajatuksista kuin minulla on...

Varusteeni ovat ikivanhoja eivätkä oikein natsaa muiden yhtä kauan harrastaneiden tasoon. Nolottaa. Vaatteissani on ompelukonesaumoja enkä voi käyttää kahta viikkoa niiden viimeistelyyn käsin, mikäli nyt onnistun kaavoittamaan pukuja ylipäätään. En omista periodeja yöpymiskalustoja ja telttaleiri on kaukana saavuttamattomissa niin kauan, kun en saa lottovoittoa. Ainakin, jos haaveilen period-puolen leiristä - muiden telttaan en parin pienen lapsen kanssa kehtaa ängetä.

Lasten varusteet ne vasta paineita luovatkin.

Kehtaako sitä ylipäätään tulla enää mukaan, kun vanhat kaverit pukeutuvat kuin kuninkaat ja itsellä on se sama vanha villamekko? :)

Uta kirjoitti...

Samanlaisia tunteita on tässä harrastuksessa (ja ihan missä tahansa muussakin) varmasti läpikäynyt joka ikinen. Ainakin - hep hep! - minä tunnustan. On ollut niitä kausia, kun tuntuu, ettei riitä (itselleen tai muille), ei osaa, ei ehdi, ei pysty jaksa kykene. Tai ei halua vaikka muka ”pitäisi”. Itselläni niitä on ollut silloin, kun muussa elämässä on ollut ihan liikaa säätöä ja vääntöä, ja toivoisi erityisesti, että oma harrastus toisi vain hyvää mieltä ja onnistumisen tunteita. Mutta eikös juuri silloin taidakin oman väsymyksensä takia olla herkimmillään kokemaan vain niitä negatiivisia asioita.

Yksi vanha ystävä, joka aikoinaan pyöri aktiivisesti elävöittämisporukoissa mukana, määritteli sca:n hyväksi puoleksi joihinkin tiukempiin harrastajaryhmiin verrattuna sen, että meillä ”jokainen saa valita fanaattisuutensa asteen”. Juuri niin syvälle saa mennä kuin pystyy ja haluaa, mutta myös niin kevyesti saa ottaa kuin huvittaa – kenelläkään muulla ei ole siihen sanomista (eikä kukaan siitä sanokaan). Aina tulee olemaan niitä, jotka tuntuvat tekevän, tutkivan ja oppivan enemmän kuin itse, ja kyllähän se kirpaisee, jos itsekin on kiinnostunut samoista asioista, mutta syyt XXX ja YYY estävät uppoutumisen. Silloin kun itse huomasin noita kirpaisuja kasaantuvan, muiden ihmisten saavutusten kiukuttavan ja tapahtumiin lähtemisen käyvän vastenmieliseksi, vedin henkeä, astuin taaksepäin ja pidin tauon. Katselin vähän aikaa etäältä ja tunnustelin, kuinka paljon haluan ja pystyn panostamaan ja ennen kaikkea: missä se harrastuksen ilo oli ja tulisiko se takaisin. Tuli se. Hissukseen. Isona magneettina tapahtumiin ja aktiivisuuteen toimivat tietysti ne ihmiset, jotka olivat edelleen touhuissa mukana ja joita oli ikävä. Ja ne parhaat ihmissuhteet, joita seurasta löytää, ne kyllä seuraavat arkielämäänkin.

Voimia sulle Gytha kaikessa siinä, mitä elämässäsi nyt tuntuu olevan käynnissä!

Alitsa kirjoitti...

Osui ja upposi! Minäkin tunnen niin suurta alemmuudentunnetta seurassa, että oksat pois. Minulla syynä on se,että tanssi oli se syy miksi seuraan tulin ja nykyään minua kiehtoo eniten musiikki ja loistavien ihmisten seura. Kiinnostuksen kohteista tuntuu puuttuvan se oleellisin - käsityöt. Minulla ei ole käsityötaustaa ja se näkyy pitkälle. Vaatteita pitäisi olla läjäpäin ja niiden tekemisestä pitäisi olla vielä innoissaan!

Pidä ihmeellä Gytha hengähdystaukoa jos siltä tuntuu, tämä on kuitenkin harrastus ja sellaisena sen pitäisi olla rentouttava.

Mervi kirjoitti...

Hei älkää surko niitä käsitöitä oikeasti.
Jokainen saa tulla siinä vaatteessa minkä hyväksi näkee, oli se sitten käsin tehty tai ei.
Mua harmittaa etten osaa soittaa, laulaa, ampua jousella, matsata, tai tehdä mieletöntä kalligrafiaa, häikäisevää kirjontaa enkä tunne koko keskiajan keittiötä.
Mutta mä ammun jousella (lähinnä omaan käteeni) , raakun variksen lailla mukana kun joku ajoittaa yhteislaulun, en piirrä enkä kirjoita paitsi huvittaakseni ystäviäni, kirjonnat ovat kurjontaa ja miekkaan en tartu koska sen kerran kun kokeilin miestä vastaan teräksellä, sain vain ammottavan haavan käteeni...
Minä teen käsitöitä ja tällä omalla tehollani, mutta ei se mitään.

Eva Grelsdotter kirjoitti...

Käyn lähes päivittäin taistelua itseni kanssa samasta asiasta, mutta eri kantilta. Yritän olla lannistumatta siitä, että käsiin ja niveliin sattuu enkä pysty ompelemaan tai tekemään käsitöitä läheskään niin paljon kuin toivoisin. Pelkään sitä päivää jolloin neula ei enää pysy kädessä, entä jos jonain päivänä en enää pysty tekemään ruokaa tapahtumien keittiöissä. Joudun tekemään töitä itseni kanssa, etten kadehtisi muiden terveyttä ja aikaa tehdä käsitöitä. Viime aikoina olen yrittänyt ottaa muiden innostuksen keskiaikaan voimavaraksi, josta ammennan innostusta omaan harrastamiseen. Toivottavasti pääset asiassa sinuiksi itsesi kanssa ja löydät taas ilon harrastamiseen.

Queniva kirjoitti...

Kyllä me kovasti sinusta tykkäämme ja usein sinua kaivataan, jos et ole viikkotapaamisessa.

Kyllä minäkin usein tunnen ulkopuolisuutta, jos paikalla ei ole sellaisia, joiden kanssa on aiemmin viettänyt aikaa. En ole rohkea, ja koen usein tuppautuvani ihmisten seuraan.

Paineita pystyy kehittämään itselleen itse kukin, ja minulle yksi tärkeä tavoite virassani olisikin kannustaa sitä suurta joukkoa, jotka eivät ole "huippuja" mutta ahkeria ja innostuneita. Tätä asiaa olen korostanut myös niissä muutamissa laurel-vigilioissa, joihin olen osallistunut. En vain aina tiedä miten tuota tavoitetta ajaisin.