Viime aikoina on tehnyt mieli kirjoittaa asioista, joista ei voi kirjoittaa. Asioista, joista haluaisi kirjoittaa, mutta joita ei voi nykyisessä elämän kaaoksessa ilmaista. Asioista, joista tulee sisälle vain kovia käsittelemättömiä möykkyjä.
Kirjoittaisinko siitä, miten yritin Annanpäivillä epätoivoisesti itkeä hautautuneena peittoni alle? Jo sitä ennen olin pitkään halunnut vain itkeä kaiken tuskan pois. Se ei kuitenkaan onnistunut.
Ei niin, etteikö minulla olisi ollut hauskaa Annanpäivillä. Koin vaan kaiken tapahtumaan liittyvän sosiaalisuuden vaikeaksi. Tapahtumissa on vaikeaa vaan olla, ilman, että voi piiloutua jonkun roolin taakse.
Keittiössä ollessaan voi keskittyä vain ruuanlaittoon, miettimättä liikaa. Keittiön ulkopuolella olo on tapahtumissa jotenkin epävarma, toisinaan ulkopuolinenkin. En jaksaisi selittää vieraammille ihmisille yhtään mitään.
Sen lisäksi yritin olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että lähdin tapahtumaan tässä taloudellisessa tilanteessa. Tuhlaan vähiä rahavarojani tapahtumiin, vaikka on vaikeuksia saada edes ruokaa pöytään.
Viheliäisintä köyhyydessä on se, ettei mitään voi tehdä ilman huonoa omatuntoa tuhlailusta. Elämä on joka päivä valintoja. Jos valitsee jotain, joutuu luopumaan jostain muusta.
Niinpä voisin kirjoittaa siitä, miten nykyinen elämäntilanteeni lamauttaa ja passivoi. Mitään ei saa aikaiseksi. Kaikkeen menee vähintään tuplaten enemmän aikaa normaalisti. Kaikki velvollisuudet vaativat paljon haahuilua toteutuakseen. On helpompaa vain jäädä kotiin sängyn pohjalle kuin olla aktiivinen ja ahkera. Työkkärin kanssa asioinnista en edes halua kirjoittaa.
Voisin kirjoittaa myös siitä, miten haluaisin pystyä olemaan järkevä aikuinen: Sellainen, joka ei polta mikrokupua kiinni lieteen, tapa kukkia kuivuuteen ja osaa selviytyä arjesta kutakuinkin hyvin arvosanoin. Sellainen, joka ymmärtää hitusen verran enemmän muidenkin näkemyksiä ja osaa tehdä kompromisseja edes joskus. Ennen kaikkea järkevän aikuisen pitäisi kai osata ottaa vastuu omasta elämästään.
Voisin myös kirjoittaa kadotetusta itseluottamuksesta tai kollegan kauniista sanoista kulttuuripääkaupungin päättäjäisissä. Voisin kirjoittaa aamuöisin vaivaavista ajatuksista: Haaveista, läheisyyden kaipuusta, villeistä unelmista, hassuista ajatuksista, joille hymyilen itsekseni.
Voisin kirjoittaa myös siitä, miten paljon mietin kirjoittamisen vaikeutta. Pyörittelen päässäni tarinan aihioita, elättelen hulluja haaveita, mutta en kuitenkaan tartu tietokoneeseen aloittaakseni. Pelkään kai liikaa epäonnistumista tai pelkään antavani itsestäni liikaa maailmalle. Tästäkin tuli nyt vain tällainen – räpellys vailla punaista lankaa.
Aivan lopuksi voisin kirjoittaa siitä, miten viikon päästä on joulu. Se on tullut niin äkkiä, mutkan takaa. Tänä vuonna en ole ostanut lahjoja, kirjoittanut yhtään joulukorttia. Pipareita sentään leivoin. Joulumieltä saa näinä ankeina aikoina etsiä.
Menen maalle vähintään viikoksi. Lähtö on jo ylihuomenna. Viikko vanhempien luona kuulostaa haasteelta, vaikka on ihan kiva mennä pitkästä aikaa kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti