Olen miettinyt viime viikot, mitä minun pitäisi tähän
blogiin kirjoittaa ja mihin suuntaan sitä viedä.
Edellinen postaukseni kangasvalinnoista kirvoitti paljon
keskustelua sekä julkisesti Facebookissa että yksityisviestitasolla siitä, mitä
ja mihin sävyyn blogiin voi kirjoittaa. Siksi haluaisin selventää muutaman
asian.
Ensinnäkin näin blogitasolla toisten tekstejä ymmärtää helposti
väärin ja alkaa ylitulkita asioita. Itse
pyrin tekstilläni kuvaamaan lähinnä asian suhteen käymääni sisäistä pohdintaa
sen suhteen, että aikaisemmin vannoin, etten käytä tekokuitua
keskiaikavaatteissa ja nyt päädyin ostamaan tekokuitukangasta, vaikka en olisi
vielä esimerkiksi vuosi sitten uskonut ikinä tekeväni niin. Halusin pystyä
perustelemaan myös itselleni, miksi tein tällä kertaa tällaisen kangasvalinnan.
Tämä on se edellisen postauksen tekokuitukangas.
Suurin osa harrastusta kohtaan tuntemistani paineista ja
laatuvaatimuksista tulevat ihan vaan oman pääni sisältä. En ole siis koskaan
väittänyt, että olisi olemassa oikeasti joku joukko, joka vahtii muiden
tekemisiä tai autenttisuutta. Olen pahoillani, mikäli tekstiäni on tulkittu
siten. Minun luonteeni huono puoli on vain se, että pyrin liikaakin vertaamaan
itseäni muihin, kokemaan huonommuuden tunteita asiasta jos toisesta. Eri asia
on sitten se, että ehkä on hölmöä puida näitä asioita julkisesti, jos se aiheuttaa
toisille pahaa mieltä.
En haluaisi missään nimessä, että kirjoitukseni edistäisivät
kahtiajakoa keskiaikaseurassa tai ihmisten kuppikuntaistumista. Meidän olisi
kumminkin kaikkien pystyttävä leikkimään siististi samalla hiekkalaatikolla. Siksi on kai aika katsoa peiliin ja yrittää
miettiä jatkossa tarkemmin, mitä tänne blogosfääriin ilmoille päästää. Haluankin siksi pyytää anteeksi kaikilta
niiltä, joita kirjoitukseni ovat joskus loukanneet.
Haluan myös sanoa, että arvostan ihan oikeasti kaikkia,
jotka tekevät töitä tämän harrastuksen eteen ja joille keskiaika on jollain
tasolla tärkeä. Kaikki ne ihmiset, jotka jaksavat tutkia keskiaikaa ja jakaa
tietouttaan muille ansaitsevat arvostukseni. Mutta ihan samalla tavalla
arvostukseni ansaitsee myös se harrastaja, jonka varusteet eivät ole aina niin
viimeisen päälle, mutta joka tekee hommaa sydämestään.
Ostin Jättirätin alennusmyynnistä kankaat renessanssin ajan hartiaviittaan. Vuori on samettia ja päällinen brokadia. Näistäkään kankaista ei ole materiaalitietoja.
Autenttisuus ei ole minulle mikään peikko, mutta viime
aikoina olen pohtinut paljon sitä, millä tasolla juuri minä haluan keskiaikaa ja renessanssia harrastaa.
Olen päätynyt siihen, että haluan tämän harrastuksen olevan
ennen kaikkea kivaa ja paineetonta. Haluan voida olla vertailematta itseäni
liikaa muihin. Haluan tehdä omia
juttujani juuri sillä osaamisella kuin minulla on. Haluan harrastukseeni vähemmän
otsa rytyssä tehtyjä velvollisuuksia ja enemmän uusien asioiden rohkeaa kokeilemista.
Haluaisin myös omalta osaltani olla levittämässä hyvää mieltä ja Aarnimetsän
hyvää henkeä myös seuran rajojen ulkopuolelle.
Viime vuosi onkin tuonut monta uutta asiaa
keskiaikaharrastukseeni, jotka ovat vieneet harrastuskriisiäni eteenpäin. Siirryin
pukeutumisessa 1300-luvulta renessanssiin, aloin tehdä laulunsanoituksia ja
suoritin illuminaatiohaasteen. Kaikki nämä toivat harrastukseeni uusia ihania
asioita ja auttoivat minua suhtautumaan keskiaikailuun rennommin.
Minulle yhä
tärkeämmäksi on muodostunut seuran kansainvälisen nimen Society for Creative Anachronismin kolmas sana creative. Minulle se tarkoittaa rentoa asennetta historian
harrastukseen. Se tarkoittaa myös sitä, että joskus voi tehdä asioita, joiden
tietää olevan ei-keskiaikaisia tai huonosti dokumentoituja, jos ne kuuluvat
seuran perinteisiin tai jos se tuntuu sillä hetkellä ja käytössä olevilla
resursseilla parhaimmalta vaihtoehdolta. Luovuuteen kuuluu mielestäni se, että
kukin saa itse määritellä oman tasonsa ja sen, mistä näkökulmasta haluaa
aikakauttamme lähestyä.
Minun näkökulmani, kuten varmasti jokaisen harrastajan
näkökulma, on vuosien kehityksen tulos. Esimerkiksi itse sanoin 19-vuotiaana
eräässä keskiaikaharrastusta käsittelevässä haastattelussa, että en ikinä voisi
kuvitella käyttäväni renessanssipukua, koska ne ovat liian hienoja ja
prinsessamaisia. Tällä hetkellä olen kuitenkin eniten kiinnostunut varhaisrenessanssin
ajan italialaisista puvuista ja liihottelen ympäriinsä pinkeissä viilloshihoissa.
Minun näkökulmani on vasta viime vuosina alkanut muodostua
tiedostetummin. Aikaisemmin uskoin helposti ulkopuolisia auktoriteetteja, mutta
nyt haluan korostetusti miettiä, mitä mieltä juuri minä kustakin asiasta olen
ja miten minä haluan kunkin asian tehdä. Muutaman vuoden päästä suhtautumiseni
moneen asiaan voi ollakin taas hiukan erilainen.
Tämä on nyt minun
vaiheeni tässä prosessissa, joka samalla on myös osa aikuistumista ja
kehittymistäni ihmisenä toivottavasti parempaan suuntaan. Viime vuodet minulla
on ollut vaikeaa myös keskiaikaharrastuksen ulkopuolella, mutta se ei silti
oikeuta käyttäytymään huonosti tai kirjoittamaan julkisesti asioita, jotka
saattavat loukata kanssaharrastajia. Olen tainnut olla viime vuodet aika
sietämätön tyyppi, mutta onneksi tässä mundaanielämän kriisissäkin ollaan
menossa jo valoa kohti.
Oman näkökulman jatkuva kehittyminen onkin tämän harrastuksen hienous. Voi alati kehittyä ja
keskittyä uusiin asioihin pitkässä vuosien ja vuosikymmenten prosessissa.
Ensimmäiseen kymmeneen vuoteen on mahtunut niin paljon enemmän kuin olisin
voinut ikinä uskoa. Kuka tietää, mitä
kaikkea mahtuu seuraavaan kymmeneen vuoteen?
