Tänään on tammikuun viimeinen päivä. Kuten niin monella myös
minulla on vuosi alkanut uuden terveemmän minän etsimisen merkeissä. Viime
vuoden alusta alkanut kevennysprojekti sai uutta puhtia uudenvuodenlupauksen
myötä.
Huomasin nimittäin, että syksyn aikana kiloja oli jälleen
alkanut kertyä muutama. Tällä kertaa päätin tehdä jotain, mitä olin aina
vannonut, etten koskaan tekisi. Aloitin nimittäin ruokapäiväkirjan. Päätin
itselleni pitää ruokapäiväkirjaa joka päivä tammikuun ajan ja katsovani sitten,
haluanko jatkaa touhua vielä helmikuussa. Huomenna alan kirjata syömiseni
uuteen Botticellin Venuksen syntymä-maalauksen
kuvalla koristettuun vihkoon. Kuuluisassa renessanssikaunottaressa on
painonhallintatavoitetta kerrakseen.
Muistan jo lapsuudestani, että äiti piti aina tasaisin
väliajoin laihdutusinnostuksen myötä ruokapäiväkirjaa. Vihko oli aina keittiön
pöydällä ja selaisin sitä usein kummeksuen.
Silloin jo päätin, että en ikinä ryhdy moiseen. Lapsuudesta kumpuava vastustus aihetta
kohtaan on jatkunut näihin päiviin saakka. Kunnes päätin vuodenvaihteessa
kokeilla itse kuukauden.
Minun ruokapäiväkirjaani ei kuulu kaloreiden laskeminen.
Siihen kirjataan vain syömäni ruuat mahdollisimman rehellisesti. Huomasin pian,
että kirjaan ruokani vihkoon aina vain yksityiskohtaisemmin. Aikaisemmin en
pystynyt sanomaan, mitä kaikkea olin päivän aikana syönyt. Aluksi merkitsinkin
vihkoon ateriat aina heti ruokailun jälkeen. Nyt muistan paljon helpommin päivän ateriat ja
saatan merkitä vaikka puolet päivän aterioista samalla kertaa.
Onko ruokapäiväkirja sitten muuttanut suhdettani syömiseen?
Itse asiassa se on helpottanut paljon siinä, että nykyään hahmotan paljon
helpommin sen, miten ruokailu vaikuttaa muuhun jaksamiseen ja mielialaan.
Ruokailuja on myös helpompi aikatauluttaa ja suunnitella eteenpäin
ruokapäiväkirjan avulla. Syön entistä
enemmän kasviksia ja salaatteja ja olen opetellut syömään enemmän rahkaruokia.
Joten jatkan ainakin helmikuun kokeilua, omilla ehdoillani ja paineettomasti.
Painokin on tippunut kuukaudessa neljä kiloa, joten on siitä ollut myös ihan konkreettista hyötyä.
Kangasvalintoja puntaroimassa
Tammikuussa olen tehnyt myös yhden uuden renessanssipuvun ja
ostanut kankaan toiseen. Kummankin kohdalla olen tehnyt jotain sellaista, mitä
en olisi ikinä uskonut vielä pari vuotta sitten tekeväni. Toinen puku on
puuvillaista huonekalukangasta ja toisen kangas on epäilemättä tekokuitua. Aikaisemmin
olen vältellyt tekokuitua ja puuvillaa niin hyvin kuin olen osannut.
Moni on muistellut sitä, miten ensimmäiset pukukokeilut on aikoinaan
tullut tehtyä huonekalukankaasta ja miten paljon noista ajoista on kehitytty
eteenpäin. Italialaisissa
renessanssipuvuissa huonekalukankaat ovat mielestäni kuitenkin usein hyvä
vaihtoehto pienituloiselle.
Niissä on sopivia
renessanssihenkisiä kudottuja kuoseja. Minun uusi puuvillabrokadista ommeltu
mekkoni kiiltelee juuri sopivan kauniisti ja laskokset pääsevät oikeuksiinsa.
Villa tai yksivärinen pellava ei vain olisi yhtä hyvä vaihtoehto italialaiseen
hovipukuun. Sitä paitsi puuvilla on renessanssiaikana ajanmukainen
kangasmateriaali, vaikka ylhäisön mekot olisikin tehty mieluummin silkistä.
Koska en pysty ostamaan kuvioitua silkkiä, ehkä on parempi ostaa jotain sitä
jäljittelevää.
Uusi puuvillamekko on ihanan pinkki. Kuvallisen ompelublogin päivittämistä tosin haittaa se, ettei täällä kotona ole ikinä muita kuvaajia kuin minä.
Tekokuitukangas puolestaan oli vain sellainen löytö, joka
piti ostaa. Olin etsinyt sopivaa kangasta uuden mekkoni päällyspukuun eli vestitoon useasta kaupasta. Mistään ei
vaan tuntunut löytyvän sellaista, joka olisi ollut tarpeeksi hyvä kauniin
alusmekon kaveriksi. Tein lopulta jalkaisin toivioretken jalkaisin Akselintien
patja- ja kangastaloon. Sieltä se sitten löytyi, maailman kaunein kangas.
Koska kangas oli tullut liikkeeseen konkurssipesän kautta,
siitä ei ollut mitään materiaalitietoja. Ostin sen silti, koska kuosi oli juuri
oikea. Kotona koskettelin kangasta ja vertasin sitä alusmekon näppituntumaan.
Valitettavasti vain kangas tuntui huomattavan tekokuituiselta aluspuvun
puuvillaan verrattuna. Mutta siinä on silti niin kaunis hillitty hohto ja ihana
kuviointi, että teen siitä päällyspukuni.
Joulun alla valmistui myös edellisen puvun kanssa yhteensopiva vestito. Se on turkoosia villaa ja siinä on myös helmikoristelua. Sen kaula-aukko ei ole kuitenkaan yhteensopiva uuden pinkin alusmekon kanssa.
Kangas ei ole kuitenkaan niin räikeän tekokuituinen, että
sen todellinen olemus loistaisi metrien päähän. Oikeastaan tekokuitu tuntuu
lähinnä vain sormenpäissä sitten, kun kangasta koskettaa. Itse kuitenkin tiedän,
että minulla on todennäköisesti tekokuitua sisältävä vaate ylläni. Jos
tekokuitukangas jotain muuta haittaa, niin sitten on haitatakseen.
Pohdin pitkään, voinko kuitenkaan käyttää tällaista kangasta
keskiaikavaatteisiin. Päädyin siihen,
että minun harrastuksessani kaiken ei tarvitse olla aina niin viimeisen päälle,
ihan jo taloudellisistakin syistä. Keskityn niihin puoliin, joista itse pidän,
yrittämättä esittää erehtymätöntä pro harrastajaa.
Haluan myös voida sanoa ääneen tuntematta häpeää, etteivät
minun kankaani ole ulkomailta tilattuja kalliita ajanmukaisia kankaita, vaan
ihan vaan tuolta lähiön halpiskangaskaupasta ja joskus saattaa tekokuituakin
eksyä joukkoon. Eikä sen pitäisi tehdä minusta mitenkään sen huonompaa
harrastajaa, kuten ei ulkomailta kankaiden tilaamisen pitäisi tehdä kenestäkään
astetta parempaa harrastajaa.
Pääasia kai, että haluaa viedä tätä harrastusta eteenpäin
rakkaudesta käsitöihin ja omilla ehdoillaan.
