Kyökkipolitiikkaa

Otan taas vähän liikaa stressiä asioista ja en  saa  yöllä unta. Aarnimetsässä käytävästä tapahtumien alennuskeskustelusta tulee vaan niin paha mieli ja se nostaa verenpainetta muutenkin näin ison tapahtuman alla. 

En tiedä annanko itsestäni kovin itsekkään kuvan ja onko minulla taas muutama kaveri vähemmän Aarnimetsässä, koska olen sitä mieltä, että tapahtuman pääkokin pitäisi päästä tapahtumaan ilmaiseksi tai ainakin vähintään saada ruuat ilmaiseksi.

Itse asiassa minua järkyttää niiden tapahtumajärjestäjien määrä, jotka ovat toista mieltä. Ymmärrän, että tapahtumien budjetit ovat tiukkoja, mutta pääkokille alennuksen antaminen ei kovin montaa senttiä tai euroa tuo tapahtumaan lisähintaa per henki. 

Paljon on puhuttu siitä, mihin se raja vedetään, ketkä tekee tarpeeksi töitä tapahtuman eteen ansaitakseen alennuksen. Kuka tahansa, joka vähänkin miettii asiaa, tajuaa, ettei 100 tai edes 50 hengen ruokkiminen ole normaalia oletettua avuliaisuutta tai ainakaan sen ei mielestäni pitäisi olla.

 Ehkä teen asiat vaan liian huolellisesti, mutta esimerkiksi Yliopiston ruokapuolta on suunniteltu kohta vuosi. Tänä syksynä olen nysvännyt keittiön suunnittelun parissa niin paljon, että mietin monesti, että en jaksaisi hommaa, jos kävisin samalla töissä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten ruokien suunnitteluun ja budjetin laskemiseen meni aikaa klo 9-16 joka päivä maanantaista torstaihin.

Pääkokkina toiminen vaatii myös yllättävän paljon tietotaitoa: täytyy esimerkiksi osata laskea oikeat ruoka-ainemäärät, laatia realistiset minuuttiaikataulut ja huolehtia työväen riittävyydestä. Myöskään reseptit eivät tule mistään valmiina, vaan ne pitää laatia, kokeilla ja muokata suurtalouskeittiön vaatimuksiin. 

Etukäteissuunnittelun ja pääkokin stressin määrää on ehkä vaikea ulkopuolisen hahmottaa. Etukäteistyön lisäksi olen pääkokkina tapahtumassa keittiössä koko valveillaoloaikani muutamaa yön myöhäistä tuntia lukuun ottamatta. Itse olen ollut myös autokraattina isossa tapahtumassa, mutta voin kokemuksesta sanoa, että pääkokkius on ainakin minun kohdallani ollut huomattavasti enemmän voimia vievää hommaa kuin tapahtumajärjestäjänä toimiminen. 

Mielestäni siis pienin mitä voi vaatia on se, ettei kaikesta tästä joudu vielä maksamaan itsensä kipeäksi. Se, että pääjärjestäjät ja ehkä muutama apulainen pääsevät tapahtumaan ilmaiseksi, ei mielestäni rapauta yhdessä tekemisen kulttuuria, sillä tapahtumakeittiö ei synny yksin pääkokin tai muutaman kokopäiväisen apulaisen työstä.

Aina tarvitaan myös niitä, jotka tulevat keittiöön pariksi tunniksi pilkkomaan sipuleita tai auttamaan tiskauksessa.  Tarvitaan kuitenkin aina myös joku, joka suunnittelee homman ja ottaa siitä vastuun. Sen lisäksi tarvitaan myös niitä muutamaa ihmistä, joiden tiedän olevan tapahtumakeittiön käytössä tarvittaessa koko tapahtuman ajan. 

Miksi sitten asia on minulle niin tärkeä? Ihan vaikka siksi, että itse olen niin köyhä, että minulle tapahtumamaksukin on iso ylimääräinen kuluerä. Tiedän, ettei oma köyhyys saisi olla mikään syy, mutta monelle muullekin apulaisalennukset ovat ainoa keino päästä osallistumaan seuran tapahtumiin. Pitäisikö pääkokkiudesta ja kyökkiorjuudestakin tulla sellainen asia, johon on mahdollisuus vain niillä, joilla on varaa täyteen tapahtumamaksuun? 

Mietin myös kokopäiväisten orjien saamista tapahtumaan, mikäli heille ei voisi luvata alennuksia tapahtumasta. Minun kokemukseni mukaan tulijoita tähän epäkiitolliseen hommaan ei ole nytkään jonoksi asti, vaikka pääsisi ilmaiseksi tapahtumaan. Jos alennuksia ei olisi houkuttimena, en tiedä saisinko itselleni yhtään apulaista.

Se, että tiedän joidenkin ihmisten tulleen tapahtumaan nimenomaan ilmaiseksi töihin, antaa myös minulle ikään kuin moraalisen oikeutuksen vaatia heiltä samankaltaista työpanosta kuin itseltäni. Muuten en ehkä kehtaisi vaatia yli 12 tunnin yhtämittaista rehkimistä keneltäkään muulta kuin itseltäni. 

Kysymys ei ole siitä, että kokisin pääkokin homman mitenkään vastenmieliseksi. Päinvastoin tapahtumakeittiön suunnittelu ja on tiettyyn rajaan asti oikein palkitsevaa ja parhaimmillaan todella mukavaa. Mutta se vaan vaatii paljon työtä ja aiheuttaa paljon stressiä.  Joskus olenkin pitojen jälkeen vaan maannut ulkona Ahtelan terassipöydällä itku kurkussa stressin ja väsymyksen takia. 

Kysymys on ehkä myös jollain tasolla arvostuksesta. Se, että tapahtumabudjettiin lisätään muutama euro, ei ole loppujen lopuksi paljon pois yksittäiseltä kävijältä, mutta voi olla pääkokille todella tärkeä henkisellä tasolla.  Se on osoitus siitä, että tekee hyvää työtä ja sillä on jotain merkitystä tämän seuran kannalta.

 Ihan jo siksi olen tehnyt sen linjauksen, että en toimi pääkokkina ilman ilmaispaikkaa tai vähintäänkin alennuksia. Esimerkiksi oman osuuteni ruuista maksaminen tuntuu vähän hassulta, koska en kuitenkaan ehdi kokkina syömään esimerkiksi pitoruuista juuri mitään.

En halua tällä mielipiteelläni mitenkään väheksyä muiden tapahtumajärjestäjien työtä, mutta halusin tuoda esille omia pointtejani asiaan liittyen. Varmasti moni ihminen tekee paljon töitä tapahtuman eteen ja niin sen kuuluu ollakin. Harva hommista on kuitenkin niin totaalisesti koko tapahtuma-ajan sitovaa kuin keittiöhommat. 

Ymmärrän myös sen, että ilmeisesti monella paikallisyhdistyksellä ja järjestäjällä oma näkemyksensä asiaan. Se mitä seuran vapaaehtoisuusperiaate oikein tarkoittaa, voi olla  tulkinnanvarainen asia. Minun mielestäni se ei kuitenkaan sulje pois, eikä sen pitäisikään sulkea, mahdollisuutta antaa alennuksia niille, jotka oikeasti tekevät koko tapahtuman ajan töitä.  Ymmärrän sen, että tapahtumien budjetit ovat joskus tiukkoja, mutta eikö pääkokin tapahtumamaksun voisi oikeasti pihistää jostakin – esimerkiksi ruokalajien määrästä tai laadusta?

Levoton Tuhkimo

En ole maininnut asiaa vielä täällä – minusta tulee tv-tähti. Esiinnyn nimittäin  yhden jakson ajan päähenkilönä Ylen uudessa Tuhkimotarinoita-muodonmuutosohjelmassa. Kaikelle kansalle ohjelma näkyy kakkosella ensi maanantaina yhdeksältä. 

Sain jaksoni itselleni DVD:llä jo pari viikkoa sitten. Ihmiset ovat kovasti kyselleet, mitä mieltä olen ohjelmasta. En ole oikein osannut vastata heille mitään. 

Ensimmäinen katsomiskerta oli niin kamalaa kuin nyt yleensä on katsella itseään videolta. Sitä kiinnitti paljon huomiota epäolennaisiin asioihin, kuten siihen, näytänkö mä oikeasti tuolta, onko mun puhetyyli tosiaan noin sössöttävä ja hui kauheeta onko mulla tuollainen kaksoisleuka. Toinen katsomiskerta kaverin kanssa sujui jo paremmin ja sitä osasi jo kiinnittää huomiota ohjelman olennaiseen sisältöön. 

 Tuhkimotarinoita-prosessi oli pitkä. Ensimmäisen kerran minuun otettiin yhteyttä jo tammikuussa ja kuvauksiin seulottiin päähenkilöt pitkien puhelinhaastattelujen ja koekuvausten jälkeen. Ekat osuudet ohjelmasta kuvattiin maaliskuussa ja varsinainen kuvausviikko koitti juhannuksen jälkeisellä viikolla. 

Kuvausviikko oli hektinen. Kuvasimme kuvituskuvaa keskiaikamarkkinoilla keskiaikavaatteissa ja muita kuvauksia ympäri kaupunkia. Päivät venyivät kymmentuntisiksi. Muistan ajatelleeni, että ei ihme, jos filmitähdet ovat niin hoikkia, kun eihän ne ehdi syödäkään oikein mitään.  Aluksi kameraa jännitti aika paljon, mutta loppuviikosta oli jo paljon luontevampaa esiintyä kuvauksissa.  Ehkä on hyvä, että heinäkuun kuvausten ja ulostulon välillä on niin pitkä aika. Nyt on saanut sulatella kuvauksia ja niiden asioita ihan rauhassa. 

Väsynyt Tuhkimo raskaan kuvasviikon jälkeen.

Mikä sitten on muuttunut Tuhkimotarinoiden myötä vai onko mikään? Nykyään mietin paljon tarkemmin kuin ennen, mitä vaatteita päälleni laitan.  Sain ohjelmasta paljon uusia vaatteita ja niitä on tullut käytettyä paljon. Heitin myös pari viikkoa sitten stylistin oppien mukaan epäsopivia asuja pois. Nyt ne pitäisi saada vielä roudattua vaatedivariin tai UFF:n laatikkoon. 

Olen ostanut myös paljon uutta vaatekaappiin tulleen kolon täytteeksi. Stylisti Outi Broux antoi hyviä vinkkejä minulle sopivista väreistä, kuoseista ja malleista. Läheskään kaikkia keskusteluja ei edes leikattu mukaan lopulliseen ohjelmaan. Niinpä uusia vaatteita on ollut kiva metsästää. 

Harmi vaan, ettei tämän syksyn muoti tummine ja haalistuneine sävyineen oikein sovi värimaailmaani. Sen takia olenkin ostanut sopivia värejä ja malleja silloin harvoin, kun niitä on tullut vastaan kohtuullisella hinnalla. Olen päässyt eroon hassujen ja huonolaatuisten alennusvaatteiden hamstraamisesta ja ruvennut nauttimaan ihan vain kaupassa kiertelystä ostamatta mitään. 

Yksi ihan konkreettinen muuttunut asia on se, että olen ruvennut käyttämään housuja ensimmäistä kertaa sitten varhaisteinivuosien. Sain parit housut ohjelmasta ja tänään ostin kolmet farkkulegginssit tarjouksesta lisää.  On kiva muutella vähän tyyliään. Sitä paitsi nautin siitä, että voin nyt käyttää eripituisia paitoja ja tunikoita ihan eri tavalla kuin ennen. Uusia yhdistelmiä on aina kiva tehdä. 

Konkreettisten asioiden lisäksi suhteeni ulkonäkööni on muuttunut, niin kuin tällaisissa muodonmuutosohjelmissa usein tavoitteena onkin. Kokonaan ohjelmaa siitä ei ole kiittäminen, vaan laajempaa elämäntapamuutosta, johon liittyy niin ravinto kuin liikuntakin. Ylipäätään huomaan, että en suhtaudu itseeni ja ulkonäköni puutteisiin niin ankarasti kuin ennen. 

Kaikesta tästä huolimatta maanantain ensi-esitys jännittää. Puhun televisiossa paljon myös vaikeista asioista, mutta koen että niistä pitääkin puhua. Silti mietin, mitä ihmiset mahtavat ajatella: Kuinka moni tuttu katsoo ohjelman ja onko katsojien joukossa esimerkiksi vanhoja luokkakavereita? Tunnistavatko naapurin papat pihassa ja vesijuoksumummot uimahallissa? En kai mä nyt vaan mitenkään nolaa itseäni koko kansan edessä? 

Onneksi televisiosta tulee nykyisin niin paljon kaikkea, että eiköhän yksi ohjelma unohdu yleisön mielistä kohtuullisen nopeasti.

Verta pikeä ja kyyneleitä

En muista, olenko kertonut täällä  viime kevään kenkäprojektistani. Muistaakseni en ole kuitenkaan muuta kuin korkeintaan maininnut siitä ohimennen.

 Tein siis viime keväänä elämäni ensimmäiset keskiaikakengät Aidanin opastuksella täällä Unikankareella. Minulle se oli osoitus siitä, miten tämä harrastus etenee pienin askelin.

 Tänä syksynä tuli kymmenen vuotta täyteen aktiivista tiede- ja taidepiiriharrastusta ja joskus maalis-huhtikuussa tulee täyteen täysi kymppi ekasta tapahtumasta.

Se oli Aarnimetsän Akatemia Poukan Lintukodossa. Muistan sen, miten koko viikonlopun tuprutti lunta ja nukuin yöni märän viitanhelman alla viluissani. Muistan elävästi myös sen, miten silloinen kuningatar avasi huussin oven ronskisti salvan vääntäen ja yllätti minut tarpeillani. Tajusin tosin kohdanneeni kuningattaren näissä epäilyttävissä olosuhteissa vasta, kun hovi alkoi hetken kuluttua. 

Siinä se on -miltei valmis kenkä!

Jos palataan näistä iloisista tapahtumamuistoista nykypäivään, niin kengät olivat minulle aika pitkän haaveilun ja suunnittelun vaatinut projekti. Ajattelin, että joskus vielä ne kengät hommaan, vaikka siihen voi mennä hieman aikaa ja vaivaa.  

Kenkäpulmaan mietti vuosiin ratkaisua: Köyhällä ei ole oikein varaa ostaakaan ajanmukaisia kenkiä ja ajattelin, etteivät taitoni riitä itsevääntämiseen. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että kengänteon opettajia on seurassamme niin vähän. Olimme etsineet vuosia kenkäkurssin pitäjää, kunnes Aidan tarttui hommaan. 

Minun uudet kenkäni ovat nekin asteittaisen prosessin tulos. Flein teki minulle kengänkaavat alun perin juuri muutettuani Unikankareelle. Selvittyään kolmesta muutosta ja vuosista vaatehuoneen syövereissä nuo kaavat toimivat pohjana Aidanin tekemälle kaavoitustyölle. Ero uuden ja vanhan kaavan välillä on valtaisa: Joko jalkani ovat pienentyneet hieman tai sitten vanha kaava oli jo alun perin jättikokoa. 

Ompelu oli välillä melkoista itsensä haastamista: Kirosanoja kuului, neuloja katkesi ainakin viisi ja taisipa muutama veriuhrikin nahanpaloille tirahtaa. Erityisen kamalaa oli paksun tuplapohjan ompeleminen. Tajusin, että nahan ompelu ei ole ehkä minun juttuni, mutta siinäkin voi kehittyä. Pari viikkoa sitten ommeltu nahkakansio onnistuikin jo paljon kivuttomammin, mutta se olikin sohvaeläintä.  Kengät eivät ehkä ole ehkä niin hienot kuin kalliilla rahalla hankitut, mutta ne on tehty sentään itse ja niillä on tarina. 

 Juuri tästä mielestäni on keskiaikaharrastuksessa kysymys. Ei se ole niin tärkeää haalia kamalasti materiaa ja ostaa kalliilla hienoja tarvikkeita. Tärkeintä on kuitenkin harrastaa omalla tasollaan ja kehittyä vähitellen, oppia uusia taitoja ja nauttia siitä, mitä itse tekee. Kokeilla erilaisia juttuja ja opetella uusia asioita vertailematta itseään muihin.

Yritän myös pitää itse nämä mielessä silloin, kun toisten hienot telttaviritelmät ja muut kalliit varusteet välillä alkavat ärsyttää. Yritän muistaa myös se, etteivät toisten hienommat varusteet ole itseltä pois. Tällaisena työttömänä ja köyhimyksenä on vain pakko harrastaa sillä tasolla, mitä omat resurssit ovat ja tehdä sen, minkä tekee sydämellä ja nauttien. Onneksi tässä harrastuksessa on myös monta puolta, jossa ei vaadita niin suuria rahavaroja ja käsitöihin käytetty aika ei maksa mitään. 

 Aivan viimeaikoina olen antanut itselleni luvan tehdä asioita omalla tasollani, siten kuin hyvältä tuntuu. Olla pingottamatta liikaa autenttisuuden suhteen ja keskittyä enemmän omaan hyvään oloon kuin siihen mitä ei ole tai mitä ei osaa.

Tiedän, että en ole mikään tutkijatyyppi: Minulla ei riitä kärsivällisyyttä kahlata läpi lähteitä ja vertailla niitä keskenään, enkä jaksa pohtia detaljeja loppumattomiin. Olen enemmän mutkat suoriksi vetävä käytännöntyyppi, joka tykkää asettaa itselleen realistisia tavoitteita. En pyri tekemään liian hyvää, vaan sellaisen kuin taitoni antavat myöden. Silti tällaisillekin  hiukan suuripiirteisille luonteille on kai oma paikkansa. 

Kengät kuvastavat hyvin myös sitä, mikä minulle on seurassa tärkeintä. Olen vasta aivan viimeaikoina tajunnut, miten kiitollinen saan olla siitä, että olen saanut koko harrastushistoriani ajan osallistua viikoittaisiin harrastuspiireihin. Kaikissa paikallisyhdistyksissä ei suinkaan ole niin, saatikka jos asuisi jossain periferiassa pitäjien ulkopuolella.

 Viikoittainen harrastuspiiri on ollut uskomaton henkireikä: Kivaa tekemistä, ihania ihmisiä, paineetonta sosiaalisuutta ja ennen kaikkea vahva paikallinen yhteisö. Minulla on ollut aikoja, jolloin ei ole ollut aikaa, varaa tai energiaa käydä tapahtumissa, mutta tiede- ja taidepiirissä olen aina käynyt muutamia lyhyitä taukoja lukuun ottamatta. Haluankin kiittää kaikkia teitä, jotka olette kanssani tätä harrastusmatkaa pitemmän tai lyhyemmän ajan taivaltaneet ja jakseneet tehdä työtä paikallistoiminnan eteen. 

Tein juuri  pitäjän tiede- ja taidevastaavan raportin ja täytyy kyllä sanoa, että olen muutenkin ylpeä Unikankareesta! Viime keväänä ja tänä syksynä keskiaikaa on Unikankareella voinut harrastaa parhaimmillaan jopa neljänä iltana viikossa. Mahtaakohan jokin muu pitäjä päästä samaan?

Rupisia riimejä: Jos vain palan haukkaan

Syysiltojen ratoksi tein jälleen uuden laulunsanoituksen. Se vain tupsahti päähän matkalla uimahallista kotiin. Niin niille laulun alkioille taitaa käydä.  Aika harva niistä pääsee kuitenkin kehittymään isoksi saakka.

Nämä sanat syntyivät kuitenkin parissa tunnissa, eikä niissä olekaan mitään maailmoja mullistavaa syvällisyyttä. Lähinnä ne keskittyvät ikiaikaisen paastoamisen ja itsehillinnän dilemman ympärille. Miten olla syömättä jotain, kun houkutuksia on joka puolella? Miten se onkin niin, että jos joku asia on kielletty sitä alkaa heti himoita?

Tämän laulun sanoitukset kertovat aika pitkälle siitä, mitä omassa pääkopassani pyörii, kun sorrun herkuttelemaan. 

 Laulussa vain dieetti on vaihtunut paastoon ja uskonnolliseen pakkoon. Jotenkin tuntuu lohdulliselta ajatella mielessään, että ehkä niitä sortujia on ollut silloinkin, kun ruokavalioita on yritetty noudattaa terveydellisten syiden sijaan uskon palosta. Ehkä pienten tekosyiden keksiminen on ollut keskiajallakin paastoajien mielessä.  

Musiikkina on kaunis tanssikappale Juice of Barley, jolla on tapana jäädä soimaan ärsyttävästi päähän. Jostain syystä sanoitettavaksi päätyvät kaikki päähän soimaan jäävät viisut, ihme ja kumma… Kuulemaan tämän laulun pääsee esimerkiksi tästä linkistä. Samalla voi opetella yksinkertaisen englantilaisen solatanssin askelia.

 Jos vain palan haukkaan

 (Juice of Barley)

 

Taas tässä talossa on aika sen illan,

jolloin opit kirkossa kieltää ilot lihan.

”Kovasti hartaana kyökin oven avaan

papin opit kuulleena

ruokaa etsimään.”

Ruokakaapin perältä löydän suuren kinkun

sen päällä maistan mä taas sinappihunnun

”Olisinko syntinen, jos vain palan haukkaan.

 Jos leikkaan ihan pienen,

se anteeksi annetaan.”

Kinkun yläpuolella näen piirakan

se saapi makunsa lihasta vasikan

”Olisinko syntinen, jos vain palan haukkaan.

Jos leikkaan ihan pienen,

se anteeksi annetaan. ”

 Pian maistettu on jokainen herkku,

Kokonaan tuhottu piiras sekä kinkku.

”Olisinko syntinen, jos vain palan haukkaan.

Jos leikkaan ihan pienen,

se anteeksi annetaan. ”

Aina sama juttu tää seuraa paaston aikaan.

En sitä pysty mää noudattamaan lainkaan.

”Olisinko syntinen, jos vain palan haukkaan.

Jos leikkaan ihan pienen,

se anteeksi annetaan. ”

Taas katuvaisena näen ylensyönnin synnin,

kun turvonneena pahoinvoiden ähkin.

”Itselleni taas myönnän, etten enää koskaan

nimeen hengen pyhän

kieltoa ala rikkomaan. ”