Tervetuloa Kaskentielle!

Huh huh, nyt se on ohi. Eveliinan residenssi on muuttanut uuteen osoitteeseen sitten viime näkymän.

Takana on pari viikkoa kaaosta muuttolaatikoiden keskellä ilman ruokapöytää. Nyt uudessa kodissa rupeaa näyttämään jo kodilta. Mattoja on jo lattiassa ja tauluja ja koukkuja seinissä. Vielä muuta eksynyt tavara odottaa paikkaansa ja muutama muuttolaatikko purkamista.

Kissaeläimeillä on hauskaa muuttolaatikossa.

Muuton keskellä sitä taas huomaa, miten paljon kaikkea turhaa ihminen voikaan omistaa. Monta jätesäkillistä rikkinäistä tai loppuunkulunutta tavaraa tuli yksinkertaisesti heitettyä pois. Samoin kirpputorille tuli lahjoitettua iso kasa tavaraa.

Siitä huolimatta uuteen osoitteeseen siirtyi esimerkiksi avokkaita kolme isoa laatikollista. Tein myös kaappeja siivotessani löytöjä. Nyt tiedän, että omistan esimerkiksi viidet keskiaikasukat.

Uuden kotilieden loimotusta.

Ajattelin ottaa käyttöön uudelleenlöydetyt unohdetut laukut ja vaatteet, niin säästyvät nekin rahat. Muutenkin tavaraa on jo ihan tarpeeksi, en välttämättä tarvitse mitään - paitsi ehkä maustehyllyn, talouspaperitelineen ja koukkuja olohuoneen seinään.

Ehkä pitäisi oppia mallia kissasta, jonka teki onnelliseksi yksi tyhjä muuttolaatikko. Siinä oli mukava lymyillä ja tehdä sieltä yllätyshyökkäyksiä sekä pureskella pahvia kappaleiksi.

Eteisessä asustaa italialaisia vintagekortteja sekä ihana riikinkukkokoukku.

Takana on viisi ja puoli vuotta Ylioppilaskylän tienoilla. Silti olo on yllättävän vähän haikea. Muutto oli pitkään vain joku epätodellinen möykky tuolla jossain. En tiedä, olenko vieläkään tajunnut sitä, että Ylioppilaskylä ja opiskeluvuodet ovat jossain tuolla takanapäin.

Toisaalta muutto on myös konkreettinen askel kohti uutta. Samalla voi pistää vanhoja rutiineita uusiksi. Aina ei tarvitse tehdä asioita samalla tavalla.

Vanhoissa peiliovissa on tunnelmaa.

Jos on kaikissa edellisissä kämpissä säilyttänyt tiettyjä tavaroita tietyssä paikassa, se ei silti tarkoita sitä, ettei olemassa olisi järkevämpää tapaa. Lienenkö imenyt hiukan vaikutteita järjestelmällisiltä ystäviltäni viimeaikoina?

Tähän asti uusi kämppä on vaikuttanut ihan mahtavalta. Sijainti on loppujen lopuksi yllättävän lähellä keskustaa. Vanhassa talossa on tunnelmaa. Esimerkiksi vinttikomerosta löytyi seinäraapustuksia, joista vanhimmat ovat 40-luvulta.

Kulttuurikodin kirjahylly sai uuden elämän astiakaappina.

Vaikka lattiassa on muovimatto ja keittiönkaapit on uusittu, löytyy silti asunnosta muutama alkuperäinen komero vanhoine peiliovineen. Kämppä on läpitalon asunto: Keittiöön näkyy auringonnousu, olohuoneeseen puolestaan auringonlasku.

Tilaa tuntuu olevan enemmän kuin edellisessä kodissa, vaikka sitä on oikeasti puoli neliötä vähemmän. Ihanaa, kun kalusteilla on tilaa hengittää. Tosin katsotaan, miten täyteen olohuone tulee kun saan sohvapöydän perjantaina. Valkoinen takka lämmittää näin kylminä talvipäivinä, vaikka kämpässä tuppaa olemaankin useimmiten liian kuuma.

Hei olen Dumbo-koukku. Asun keittiössä.

Vaikka Kaskentie on ihan ikkunan takana, kuuluu sisälle silti vähemmän liikenteen meteliä kuin Nummenrantaan. Olohuoneen ikkunasta näkyy kaunis niittymaisema, johon on vedetty hiihtolatu.

Niin ja naapuritontilla on Jopas on Karvakorvat -eläintarvikekauppa! Nurkan takana tosin houkuttelee pahaenteisesti Hesburger, johon tuli langettua jo heti muuton tuoksinassa. Kyllä tänne kelpaa kotiutua.

Paprikaa ja puolukkaa

Unikankareen airut muuttaa muille maille, aina Saksaan asti. Niinpä tuon läksiäisiin kandinaavisia makuja, nimittäin puolukka-kaurapiirakkaa.

On marjaintoilulleni toki muukin syy. Muutan parin viikon päästä ja pakastin on tyhjennettävä ennen sitä. Myös keskiaikatapahtumista jääneistä puurohiutaleista on hyvä päästä eroon. Osasta alkaakin jo päivämäärät paukkua. Ruokakomeron tyhjennystä edesauttaa toki myös se, että ruokabudjetti on noin 10 euroa torstaihin asti.

Niinpä tein eilen elämäni ensimmäistä kertaa marjakiisseliä. Kyllä, ensimmäistä kertaa! Hyväähän siitä lopulta tuli. Jopa kissakin tykkäsi, kun nuoli tyhjäksi jämät lautaselta. Uskaltaisikohan sitä kohta tehdä ensimmäistä kertaa elämässään täytekakkua. Puolukka-kaurapiirakan resepti on peräisin Suklaasiskolta, mutta muutin hiutaleiden määrä hiukkasen. Minulla ei myöskään ollut kaurahiutaleita, joten päädyin neljän viljan hiutaleisiin.

Kaura-puolukkapiirakka

Pohjataikina:

100 g voita

1 1/2 dl sokeria

2 munaa

1 dl maitoa

2 tl kardemummaa

2 tl leivinjauhetta

1, 25 dl vehnäjauhoja

1 dl neljän viljan hiutaleita

Päälle:

1/2 litraa puolukoita

Kuorrutus:

100 g sulaa voita

1 1/2 sokeria

1 rkl vaniljasokeria

2 dl kaurahiutaleita

Vatkaa ensin pehmeä voi ja sokeri sekaisin. Lisää munat sekaan yksitellen. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan. Lisää lopuksi maito/kerma. Levitä taikina piirakkavuokaan ja laita päälle puolukat.

Paista ensin pelkkää pohjaa ja puolukoita uunissa 175 asteessa noin 25 minuuttia.

Sekoita kuorrutuksen ainekset keskenään ja lisää piirakan päälle ja paista vielä noin 25 minuuttia.

Ennen uutta vuotta uhkailin kovasti siirtyväni terveisiin elämäntapoihin. Terapeuttini ehdotti ennen uutta vuotta minulle psyykkisen painonhallinnan projektia. Siis sellaista, jossa paneudutaan tarkemmin ylipainon syihin ja ruokaan liittyviin tunteisiin ja tavoitellaan terveitä elämäntapoja sitä kautta.

Ennen joulua minulle pidettiin ensimmäinen perehdytys ja sain materiaalia pohdittavaksi. Ostin myös kehotuksesta elämäni ensimmäisen vaa’an. Se näytti aika pelottavia lukemia. Eilen päätimme, että katsomme projektia uudestaan sitten muuton jälkeen. Minun uudenvuodenlupaukseni ei sekään ollut mitään mahtavaa ja kaiken kattavaa.

Mietin pitkään mikä voisi olla realistista tässä tilanteessa ja minun resursseillani. Päädyin siihen, että voin luvata itselleni ainakin sen, että yritän syödä joka päivä edes vähän vihanneksia, hedelmiä tai marjoja. En kuitenkaan halua ruveta soimaamaan itseäni kohtuuttomasti, vaikka en jonain päivänä pystyisi toteuttamaankaan lupaustani.

Kaikkien lupausten jälkeen päädyin kuitenkin tekemään itselleni viikonloppuevääksi piirakkaa, joka ei ole sieltä kevyimmästä päästä. Mutta kun kinkkusuikaleet olivat alennuksessa ja kaikkea muuta löytyi jääkaapista... Samalla kaavalla olen tehnyt mm. lohipiirakkaa ja kanapiirakkaa. Korvasin kuitenkin osan jauhoista ruishiutaleilla. Pohjasta tuli ihanan rapsakka. Taidan jatkossakin korvat osan jauhoista ruishiutaleilla.

Ruokaisa paprika-kinkkupiirakka

Pohja:

100 g voita

1 dl jauhoja

1 dl ruishiutaleita

0,5 dl kermaa

1 dl juustoraastetta

Täyte:

kinkkusuikaleita

1 paprika

salaatista ylijäänyttä sitruunamelissaa

4 dl juustoa

Munamaito:

2 kananmunaa

1 dl maitoa

1 rkl vehnäjauhoja

3 rkl kermaa

Provencen yrttimaustetta

oreganoa

muskottipähkinää

Sekoita taikinan aineet tasaiseksi massaksi ja painele uunivuoan pohjalle ohueksi levyksi. Asettele kinkut, kasvikset ja juusto pohjalle. Sekoita munamaidon ainekset ja kaada joukkoon.

Olen miettinyt pitkään, mistä inhoni kasviksia kohtaan kumpuaa. Eilen puhuttiin terapiassa siitä, miten koko asiaa voisi lähteä ratkomaan positiivisuuden kautta. Listasimme niitä kasviksia ja kasvisruokia, joista tykkään: paprika, kurkku, tomaatti, juuressosekeitto, pinaattikeitto, kasvilasagne, pinaattipiirakka, sipulipiirakka, mozzarella-rucolasalaatti ... Enhän minä taida olla lopulta yhtään kasvisvastainen.

Pitäisi antaa vaan itsellensä olla lupa tykkäämättä esimerkiksi tyypillisistä suomalaiskansallisista salaattiaineksista, lehtisalaatista ja jäävuorisalaatista. Keskittyä niihin kasviksiin, joita pystyy irvistelemättä syömään. Kokeilla toki samalla myös rohkeasti uusia ruokia ja makuyhdistelmiä.

Toinen kasviksiin liittyvä ongelma on se, että kasviksiin täytyy tunkea hirveä määrä kaikkea ekstraa, että ne saa maistumaan joltain. Tarkoitan siis voita, kermaa, juustoa, tuorejuustoa ja raejuustoa. Kasvisten kokkaaminen tuntuu turhalta, jos niihin kuitenkin tunkee kaikkea epäterveellistä nannaa. Pelkkien höyrytettyjen porkkanoitten syöminen taas tuo mieleen kaikki lapsuuden kasvistraumat. Ehkäon parempi syödä kasviksensa epäterveellisten lisukkeitten kera kuin irvistellen.

Kuplien kilvoittelua

Tänään opin taas, miten tässä maailmassa joskus pienetkin asiat voivat olla merkityksellisiä, oppimisen paikkoja.

Olin nimittäin ostanut kirjastoon tenttiinluvun lomaan pullon mineraalivettä.

Syvennyin tenttikirjaani enemmän tai vähemmän aktiivisesti, kun kuulin ovelta melua. Nostin katseeni kirjasta pullon yli ovelle. Samalla huomasin, että tuossa mitättömässä pullossa oli käynnissä aivan mieletön elämä.

Pienet kuplat kävivät omaa hidasta kulkuaan kohti vedenpintaa pitkin pullon kylkeä. Toiset isommat saattoivat saada yhtäkkiä töytäisyn ylöspäin kiitäen ylöspäin, kunnes saavuttavat haluamansa. Pinta värähtää ja kupla on poissa.

Samaan aikaan kuitenkin kymmenet kuplat aloittavat oman taipaleensa, kuka hitaammin kuka yhä nopeammin kiitäen. Toiset jäävät pullon pohjalle kun naapuri ampaisee vuorollaan ylös kohti korkeuksia. Ajallaan kukin kupla saavuttaa kuitenkin pinnan – ja poks kupla on poissa. Pinta värähtelee ja kuplat leikkivät veden pinnalla viimeistä ja ensimmäistä kertaa.

Kuplien tanssi kohti pintaa on helppo nähdä selviytymistaisteluna matkasta kohti saavuttamattomalta tuntuvaa täyttymystä. Samalla se on myös ikiaikainen kertomus siitä, miten käy kun yrittää saavuttaa liikaa. Vahalla pinnoitetut siivet eivät kestä auringon kuumuutta ja ylempi voima tuhoaa hybrikseen syyllistyneen maan asukin. Siitä huolimatta matka ja tavoittelu kohti korkeuksia on tavoittelun arvoinen.

Tuijotin pulloa intensiivisesti kirjaston hiljaisuudessa. Olin jo unohtanut kokonaan huomisen tentin, kaikki velvollisuudet. Koin suorastaan ameliemaista riemua katsellessani kuplien kilvoittelua.

Mietin, kuinka monta miljoonaa mineraalivesipulloa ostetaan joka päivä. Mietin, pysähtyykö kukaan silti minun tavallani arkisen, tavallisen vesipullon ääreen pohtimaan olemassaolon kysymyksiä. Ilahtuuko kukaan minun tavoin kuplasten tanssista suuren pullon kylkeä pitkin?

Lempirunoilijani Velimir Hlebnikov kirjoitti, että kaikkeus on vain simpukka pohjalla helmenä pätöinen minä. Minä voisin puolestani kirjoittaa, että ihminen on kuin hiilihappokupla vesipullon pohjalla, vaikka se ei olekaan niin hienosti sanottu.

Sillä mitä muutakaan minä olen kuin vain kuplanen universumin pullon pohjalla. Kuplanen, joka tarkkailee kohti korkeuksia vääristävän vesimassan yli. Kuplanen, joka saa töytäisyn kohti parempia näköaloja ja korkeampaa ymmärrystä esimerkiksi katsellessaan vesikuplien tanssia pullossa harmaana talvipäivänä. Kuplanen, joka kiirehtii omaa tahtiaan kohti pintaa, vaikka tietää tuhoutuvansa pintaan päästyään. Silti se on sen arvoista.

Joskus harvoin reitille osuu toinen samanlainen kuplanen. Kuplaset töytäisevät toisiaan yhdessä koti pintaa. Toisinaan toinen kupla vain hipaisee kevyesti, kiitää nopeasti omalla kiireisellä matkallaan ylös. Toisinaan kuplat sulautuvat yhteen, jatkavat matkan loppuun saakka yhdessä.

Toiset isot kuplat puolestaan puskevat omalla päämäärätietoisella matkallaan pienet toverinsa takaisin alas. Pinta väreilee - ja poks kupla puhkeaa. Jokainen hetki kuplien maailmassa on erilainen. Osa kuplista puhkeaa, osa syntyy, kaikki ovat jälleen eri kohdissa toisiaan nähden. Kaikki virtaa ja kuplii alati.

Ei niin, että näissä pohdinnoissa mitään uutta olisi. Mutta ei tavitsekaan olla. Kuplien maailma heijastaa ikiajoista asti pohdittuja olemassaolon kysymyksiä. Ehkä jokaisen täytyy kuitenkin saada luoda oma metaforansa, kokea oma töytäisynsä kohti pintaa.