Ei mitään uutta...

Toukokuussa bogini ei ole paljoa päivittynyt. Syy on se, ettei ole juuri mitään kerrottavaa. Kesä ahdistaa edelleen. Viimeisten koulutöitten lomassa minulle on kuulunut lähinnä vimmattua työnhakua. Töitä ei edelleenkään ole lukuisista hakemuksista huolimatta.

Jotain positivistakin sentään kuuluu. Tänään nimittäin keksin, että olen etuoikeutetussa asemassa muihin luokkatovereihini verrattuna. Saan suorittaa kesäopintoja ilmaiseksi yliopistossa tutkintoa täydentävänä opiskelijana. Enää kesä ei tunnu niin synkältä.

Normaalistihan joutuisin maksamaan suuria summia siitä, että saan nostaa kesän opintotukea. Kesäkurssit pitää ostaa avoimesta yliopistosta tai ammattikorkeakoulusta. Kesätöitten puutteessa kamppailee muutama muukin luokkatoveri. Heille kesäopiskelu ei ole yhtä helposti järjestettävissä.

Mutta nyt opiskelen ilmaiseksi kesällä naistutkimusta, tarkemmin sanoen sukupuolta mediassa käsitteleviä kursseja. Opinnot on jo sovittu oppiaineen kanssa. Huomenna käyn ilmoittutumassa uudelleen yliopistoon täydentäjäksi.

Silti ärsyttää ja ahdistaa. Maailma ei tunnu kovinkaan valoisalta. Koulumme tulevaisuus non taas vaakalaudalla. Ministeriö ja Turun ammattikorkeakoulu kiistelevät nyt siitä, mitä neuvoitteluissa oikein päätettiinkään. Tuntuu käsittämättömältä, ettei tämän tason neuvoitteluista ole tapana pitää pöytäkirjaa. Vielä kesäloman kynnykselläkin farssi vaan jatkuu.

Toivottavasti nyt saisi edes jotain työtä. Tuntuu turhauttavalta. Ihan mikä vaan työ kelpaisi. Eniten kaipaan sitä, että saisin tuntea itseni tarpeelliseksi. Tuntisin, että osaamisestani on jotain hyötyä yhteiskunnalle. Saisin vähän lisää työkokemusta. Kuka työllistäisi humanistin?

Voisivathan asiat tietysti huonomminkin olla. Onneksi minulla on sentään tämä nykyinen opiskelupaikka. En valmistunut täysin tyhjän päälle. Minulla on myös maailman ihanimmat vanhemmat, jotka ovat valmiita tukemaan taloudellisesti.

Kai sitten kelpaan vain ahtamaan itseeni loputtomia tenttikirjoja ja oksentamaan jalostamani tiedon hienostuneesti tenttipaperille. Vaikka tällä hetkellä tuntuu siltä, etten haluaisi ajatella tenttejä pitkään aikaan. Mutta ei kai sitä saa levätä kesälläkään.

Sadepäivän mietintöjä

Paniikki alkaa vähitellen vallata alaa. Ahdistuksen aihe on sama kuin muillakin opiskelijoilla näinä kiristyneinä aikoina: kesä. Tosiasia on se, etten tiedä, millä maksan ensi kuun vuokran ja millä rahoilla syön ensi kuussa.

Olen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut humanistinrenttu vailla kokemusta työelämästä. 24-vuotiaana työkokemuksen puute on aika huono juttu.

Yhden kesän olen tosin ollut lehdenjakajana ja toisen puhelinmyyjänä. Puhelinmyyjäksi saattaisin ehkä taas päästä, mutta se on niin epävarmaa. Provikkapalkka tulee myynnin mukaan.

Työ oli ainakin silloin henkisesti todella raskasta. Työssä pitäisi oppia nollaamaan ajatukset jokaisen puhelun jälkeen. Yksi negatiivinen asiakas voi pilata koko päivän myyntifiilikset. Ehkä olen yksinkertaisesti liian herkkä alalle. Kestin työtä kuitenkin aikoinaan kolme kuukautta.

Olen väsynyt ylistämään itseäni työhakemuksissa. Tekisi mieli kirjoittaa, että tässä minä olen täysin paska ja kokematon työnhakija. Hakemuksiin pitää keksiä positiivisia puolia itsestään miltei väkisin. Pitää korostaa olevansa aktiivinen järjestötoimija ja muutenkin hyvä tyyppi.

Jo hakemusta kirjoittaessaan kuitenkin tietää, ettei todennäköisesti pääse haastatteluun saakka. Silti pitää yrittää esittää fiksua ja vahvaa.

Opin ensimmäistä kertaa elämässäni työnhaun perusasioita ammattikorkean kirjallisen viestinnän kurssilla. Yliopistossa aiheeseen ei ikinä kiinnitetty huomiota. Väänsin hakemuksia instituutin kursseille lunastamatta ikinä paikkaa. Nyt tiedän, että hakemusten kirjoittamistekniikassani on paljon pielessä. Silti hakemusten vääntö on aina yhtä hankalaa.

Tällä hetkellä en ole ainut opiskelija, joka kamppailee kesäongelman kanssa. Miltei jokaiselle se on ikuinen huolenaihe. Kesätöitä on ollut tänä vuonna tarjolla todella vähän. Lehtien kesätoimittajia haettiin jo joulukuussa.

Yksi opiskelukaverini kyseli jokaisesta turkulaisesta mediasta, pääsisiköhän hän edes palkattomaksi kahvinkeittäjäksi toimitukseen. Sinnikkyys palkittiin. Hän on kesän palkattomana avustajana eräässä ilmaisjakelulehdessä. Itselläni ei riittäisi rohkeus tuollaiseen ikinä.

Olen miettinyt usein tänä keväänä, teinkö oikean ratkaisun hakiessani yliopistoon. Tämän ikäisenä minulla voisi olla oikea ammatti ja ihan oikeaa työtä.

Vanhoista koulukavereista parhaiten tuntuu tällä hetkellä menevän niille, jotka menivät ammattikouluun. Heillä on ammatti ja parisuhde, lapsiakin. Yliopistoihmiset elävät pitkitettyä nuoruutta vailla velvollisuuksia. Vietin vuosia stabiilissa tilassa saman käytävän varrella, samojen ihmisten parissa. Huomaamattani muutuin yhä enemmän heidän kaltaisikseen.

Toisaalta en haluaisi palauttaa takaisin yliopistovuosien opetuksia. On parempi seurata sydäntään kuin ajatella vain taloudellisia realiteetteja. On loppujen lopuksi tärkeämpää kartuttaa henkistä pääomaa kuin hankkia yhteiskunnan arvostamia ulkoisia taitoja. Vaikka yliopistoyhteisön julmuus jäytää osin vieläkin, opin vuosien aikana paljon myös hyviä asioita. Ilman noitakin kokemuksia minä en olisi minä.

Kesän epävarma tilanne vaikuttaa myös keskiaikaharrastukseen. Osallistumisen kesän keskiaikarientoihin on hyvin epävarmaa. En pysty lupaamaan mitään, kun minua pyydetään avustamaan erilaisten kesätapahtumien järjestelyissä. Taitaa jäädä ensimmäistä kertaa vuosiin kauan odotettu Nuijasotakin välistä. Tilanne jäytää niin, että pukuprojektitkin ovat jäässä.

Vaikka monesti korostetaan sitä, miten halpaa harrastaminen on vapaaehtoisuusperiaatteen ansiosta, syö tapahtumiin osallistuminen kuitenkin ison loven opiskelijan budjettiin. Pukuprojektit ja käsityöt vaativat ajan lisäksi myös paljon rahavaroja. Monesti autenttisempi ratkaisu on myös kalliimpi ratkaisu.

Onhan toki olemassa paljon myös ilmaista kivaa. Seuran viikkopiirit ovat aina ilmaisia. Niissä näkee ystäviä ja pääsee nauttimaan tunnelmasta. Vanhoja käsitöitä voi yrittää sada valmiiksi. Voi lukea hyvää kirjaa omasta tai kirjaston kirjahyllystä. Voi keskittyä mietiskelyyn ja ystävien seuraan.

Tatuoitu toukokuu

Tekemättömien toukokuu on lähtenyt osaltani nihkeästi liikkeelle. Kun vapun juhlinnasta oli selvitty, vappujuhlijoitten tartuttama kevätflunssa iski täysiä päälle. Neljä päivää olen pärskinyt, yskinyt ja niistänyt. Välillä kuume on noussut, mutta onneksi saimme koulusta kaksi etäpäivää.

Olen kuitenkin kirjonut hiukan lisää pikkutarkkaa silkkityötä. Kuvassa ylhäällä oleva ohut sininen viiva on kirjottu toukokuun aikana. Se ei vaikuta ehkä paljolta, mutta on vaatinut paljon työtunteja.

Kirjonnan tiheys on niin suuri, että silmän ja käden liikkeen koordinointi on koetuksella. Joka toinen kuvio tehdään samanvärisellä langalla kuin pohja. Vain pistonpituus erottaa kuvion taustasta.


Yliopistossa tottui siihen harhaan, että lukukausi loppuu vapulta. Me jatkamme tiukasti aherrustamme vielä kesäkuun alkuun. Kalenterissa on reportaasia, kuvareportaasia, esitelmää, kirjatenttiä ja luentopäiväkirjaa. Deadlinet seuraavat toisiaan tiheään.

Koulumaisempi opiskelu tarkoittaa vähemmän vastuuta. mutta myös vähemmän vapauksia valita omia aikataulujaan. Koska lukujärjestys tulee valmiina, ei voi arvioida itse, miten paljon ehtii lukukaudessa suorittaa.

Jos yhden tehtävän palauttaa hiukan myöhässä, jää helposti jälkeen koko opetusohjelmasta. Koska päivät kuluvat luennoilla, joutuu varsinaiset harjoitustehtävät vääntämään ilta-aikaan tai viikonloppuisin.

Yhdessä kurssissa on yliopistoon verrattuna monipuolisemmin tehtäviä. Yliopistoaikana viisi opintopistettä saattoi saada lukemalla kaksi tai kolme englanninkielistä kirjaa. Ammattikorkeakoulussa samaan pistemäärään saattaa kuulua luentoja, kirjatentti, harjoitustöitä, esitelmiä ja luentopäiväkirjoja. Toisaalta ammattikorkeakoulun tehtävät ovat kaikki olleet mielenkiintoisia ja opettavaisia.


Vapusta jäi kehooni ikuiset jäljet. Pääsin nimittäin vappuaaton kunniaksi tatuoijan tuoliin. Kuva on peräisin 1300-luvun englantilaisesta käsikirjoituksesta, totta kai. Sen on piirtänyt eräs SCA-harrastaja, joka on myös yliopistokaverini. Myös tatuoija on entinen SCA-harrastaja.

Selkään hakattu kuva on naisellinen ja siro. Tatuointi oli ollut harkinnassa pitkään. Kuva on lojunut vuosia arkistopapereitten seassa. Jossain vaiheessa päätin, että otan tatuoinnin, jos joskus valmistun maisteriksi. Nyt minulla on 1300-lukua tatuoituna ihooni ja se tuntuu mahtavalta!


Vappu oli myös ensimmäinen opiskelijahaalarivappuni. Luokkamme sai haalarit vapun aaton aattona. Itse en hommannut haalareita ja hiukan harmittaa. Haaarit luovat kuitenkin luokkahenkeä. Vappuna haalareitta luokasta oli vain muutama.

Oli jännä huomata, miten paljon haalarit vaikuttivat fiilikseen ja käyttäytymiseen. Itsekin oli rennompi ja vapautuneempi osana haalarijengiä. Osallistuin kuitenkin haalarikulttuuriin ompelemalla haalarimerkit useammankin luokkatoverin haalareihin. Niitä ei ehkä kuitenkaan lasketa mukaan metrihaasteeseen?