Boheemia intellektualismia

Viime viikonloppu oli yksi ihanimmista viikonlopusta pitkään aikaan. Riemun syynä olivat tämän neidin valmistujaispippalot sekä ihanat ystävät. Viikonlopun positiivisella energialla tuli tehtyä viikkokausia odotellut suursiivous maanantaina ja laitettua parveke kevätkuntoon. Juhlinnasta ei tullut edes krapulaa!


Perjantaina tuli kaverini Kaisa Tampereelta valmistujaishumuun. Samalla sain kaipaamani pikakurssin valokuvauksesta kuvajournalismin kurssia varten. Kun päivän valmistujaisjärjestelyt ja kuvausprojektit oli saatu loppuun, piti lähteä katsastamaan vajoavaa Myllysiltaa. Kamera oli mukana, tottakai! Kuulaassa kevätillassa oli satumaisen kaunista ja tyyntä, vaikka sormia ja nenänpäätä paleltikin.


Lauantaina olikin sitten itse juhlien vuoro. Kuvan kakku oli ihan itse tehty Hellapoliisin-reseptiä hiukan tuunaten. Hyydyttämisen vaiva oli sen arvoista. Juhlat olivat oikein lämminhenkiset, kuten eräs vieraista totesi. Ehkä hienointa oli se, että eri tuttavapiireistä olevat vieraat oikeasti minglasivat keskenään.



Kuten improvisoidussa juhlapuheessani totesin, en ole vieläkään oikein tajunnut, että yliopistovuodet olivat nyt konkreettisesti tässä. Elämä jatkuu samanlaisena maisterinakin. Samojen ongelmien kanssa painitaan edelleen. Ihan kokonaan en ole alma materiani hylkäämässä. Ajatelinhan hommata Tyyn siipisoihdun vapuksi lakkia koristamaan.

Elämästäni olisi jäänyt puuttumaan paljon, mikäli en olisi koskaan Turkuun päätynyt. Yliopisto muuttaa peruuttamattomasti ajattelutapaa. Yliopisto on enemmän kuin seinät ja yliopistoaika enemmän kuin saavutettu tutkinto. Se on elämää riemuineen ja suruineen. Päällimmäiseksi jää kuitenkin positiiviset muistot.

Suureen osaan ystävistä olen tutustunut yliopistolla. Tähän astisen aikuiselämäni olen viettänyt yliopistolla, kuten eräs toinen tänä keväänä valmistuva totesi. Viidessä vuodessa olen kotiutunut Turkuun. Ylioppilaskylän tienoosta tulee yhä enemmän koti vuosien myötä.


Sunnuntaikävelyllä valokuvasin lempipaikkaani Turussa koulutyötä varten. Paikkana oli Pyhän Katariinan kirkon hautausmaa aivan Yo-kylän kupeessa. Kalmisto on ollut menneinä yliopistovuosina tärkeä hiljentymisen paikka. Aika tuntuu pysähtyneen hautausmaan muurien sisäpuolella. Muurien ulkopuolella odottaa hektinen elämä vaatimuksineen, mutta portit pitävät sen tiukasti poissa. Yritin saada vangittua samaa tunnetta kuviini.


Kalmiston rauha oli täydellisimmällään aurinkoisena sunnuntaipäivänä.Valo siivilöityi kauniisti puiden läpi hautapaasille. Vanhoissa hautakivissä on jotain taianomaista. Paikkaan on säilötty muistoja menneiltä vuosisadoilta.



Parasta paikassa on kuitenkin se, miten ihmiset ovat ottaneet sen omakseen. Hautausmaa on oleellinen osa Yo-kylän arkea. Hautausmaata ei ole eristetty elämästä. Ihmiset viettävät aikaa kalmistossa ja oikaisevat sen läpi matkoillaan. Hautausmaan käyttö vainajia kunniottaen tuo alueelle oman leimansa.

Valokuvaussessiokin sai uuden käänteen, kun törmäsimme sunnuntaikävelyllä olevaan ystävään. Lounaskutsu esitettiin. Päädyimme syömään yhdessä fetapastaa ja puhumaan akateemisista aiheista: filosofiasta, kirjallisuustieteestä, fotorealismista, yliopistosta ylipäätään. Yo-kylän 18 neliön yksiössä nautittiin sunnuntaisesta boheemista intellektualismista parhaimmillaan.

Lounastelu oli samalla myös nostalgiatrippi vuosien taa. Legendaarisemmat opiskeluvuodet liittyvät Varissuon soluun ja Yo-kylään. 17 neliöön mahtui paljon tunnetta, haaveita ja hyviä hetkiä. Silloin tiesi, että naapurissa asuu ihmisiä, jotka ihan oikeasti välittävät, mitä sinulle kuuluu.

Silloin olin täynnä naiivia tulevaisuuden uskoa. Koko maailma tuntui makaavan sylissä vain sinua itseäsi varten. Mikään este ei voinut olla estämättä suuria haaveita toteutumasta. Sitä tunnetta on enää myöhemin mahdotonta saada takaisin.

Ketutus

Nyt se on sitten virallista. Eilen Diakin omistajaosakeyhtiön hallitus teki päätöksen, että koulutusohjelmamme lakkautetaan. Tilalle tulee puhuttujen kielten koulutusohjelma Helsinkiin. Protestimme ei siis auttanut mitään. Päätös vedettiin läpi pikavauhtia alle viikossa.

Prosessi kuuolostaa kovasti ennaltakäsin sovitulta. Päätökset oli jo periaatteessa tehty, kun asiasta tiedotettiin ensimmäistä kertaa henkilökunnalle ja opiskelijoille. Asian lykkäämistä ei ilmeisesti edes esitetty kokouksessa. Käsittääkseni jopa Porin edustaja, joka kuuluu samaan läntiseen yksikköön, äänesti meitä vastaan.

Asiasta ministeriön ja Diakin puolelta saatujen ristiriitaisten tietojen perusteella vaikuttaisi siltä, että Diak itse on halunnut profiloitua vahvasti sosiaali- ja terveysalan koulutukseen. Tekosyynä ja syntipukkina on vain käytetty opetusministeriötä ja koulutuspolitiikkaa. Tämä siis on oma henkilökohtainen vaikutelmani.

Tilalle tuleva puhuttujen kielten koulutusohjelma kuulostaa epämääräiseltä. Miten se eroaisi yliopistollisesta tulkkikoulutuksesta?

Ensin yliopistoissa käääntämisen ja tulkkauksen oppiaineet ajetaan alas, sitten lähes sama koulutusohjelma siirretään ammattikorkeakouluun. Onko tässä enää mitään järkeä? Mihin maamme koulutuspolitiikka on oikein menossa?

Pieni ihminen ei siis näköjään voi mitenkään vaikuttaa suurten herrojen päätöksiin. Päätökset tehdään salamyhkäisissä kabineteissa kansalaisten ulottumattomissa. Asiat esitetään siinä valossa, ettei niihin voi enää vaikuttaa, kuten rehtorimme antoi viikko sitten ymmärtää.

On silti järkyttävää, että politiikkaa voidaan tehdä kuulematta asianomaisia. Olen pettynyt suomalaiseen yhteiskuntaan, niin on varmasti moni muukin diaklainen.

Ennen kaikkea olen pettynyt päättäjien kaksinaamaisuuteen. Esitetään ihan jotain muuta kuin oikeasti ollaan tekemässä. Kohteliaat sanankäänteet ja kiertely vievät terän itse asialta. Kysymyksiin ei vastata suoraan ja rehellisesti. Asianomaisten, tavallisten ihmisten mielipidettä vähätellään. Sumutettuja kansalaisia viedään kuin pässiä narussa.

Ärsyttää. Olen nuori vihainen journalisti, ainakin tänään. Vihainen ja pettynyt. Tämä koulutusohjelma merkitsi minulle paljon.

Se merkitsi ennen kaikkea uutta alkua. Mahdollisuutta laskea kerrankin itsensä normaalien kirjoihin, osaksi hyötykeskeistä yhteiskuntaa.

Nautin siitä ajatuksesta, ettei minun enää tarvitsisi selittää jokaiselle vastaantulijalle klassillisen filologian hyödyllisyyttä nykymaailmassa. Voisin tehdä jotain, joka hyödyttää yhteiskuntaa, mutta olisi samalla mielekästä. Jotain, jossa pääsisin käyttämään samalla sekä luovuutta että älyä.

Harkitsin hakemista monta vuotta. Kuuntelin läheisteni mielipiteitä puolesta ja vastaan. Lopulta hain läheisten epäuskosta huolimatta. Sain jopa maisterinpaperit uuden koulun ohella, vaikka sitä moni epäili.

Entä jos olisin epäröinyt syksyllä ja kuunnellut läheisteni mielipiteitä? Silloin olisi jäänyt tämäkin unelma saavuttamatta.

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet todella rankkoja. Paskaa on lapioitu eteeni kärrylasteittain. Viimeiset puoli vuotta on ollut semmoinen olo, että kriisi alkaa pikkuhiljaa loppua.

Asiat ovat olleet oikeastaan todella hyvin. Elämälläni ollut suunta ja tulevaisuus. Olen ollut huumaantunut siitä, miten kivaa opiskelu on. Olen yllättynyt siitä, miten ihania ihmisiä on osunut samalle luokalle.

Nyt sitten kuitenkin kaikki tämä. Usko alkaa loppua. Selvisin äidin leukemiasta, lähipiirin mielenterveysongelmista ja kuolemantapauksista. Miten paljon ihmisen pitää kestää? Missä tulee raja vastaan? Milloin voi todeta, ettei vaan enää jaksa?

Keskiaikaeskapismia

Kevät tulee korkeakoulupolitiikasta huolimatta. Pakenin arkitodellisuutta keskiajalle. Kruununturnajaisissa aurinko paistoi ja miekat kolisivat.

Väkeä oli saapunut Sauvoon jopa Etelä-Afrikasta taistelemaan kruunusta. Kuningaskuntamme Drachenwaldin hallitsijat valitaan puolivuosittain järjestettävillä kruununturnajaisilla. Voittoisa soturi ja hänen innoittajansa kruunataan aina joko seuraavana juhannuksena tai loppiaisena. Heidän tehtävänään on hallita monikulttuurista kuningaskuntaa, johon kuuluu koko Eurooppa, Lähi-itä ja Etelä-Afrikka.

Tällä kertaa turnajaisissa oli mukana vahva suomalaisedustus. Voitto meni kuitenkin paronikuntamme Aarnimetsän sijaan Adamastoriin Etelä-Afrikkaan. Kysessä on ensimmäinen kerta, kun eteläafrikkalaiset pääsevät nousemaan valtaistuimelle. Niinpä voitto meni aivan oikeaan osoitteeseen.

Ehkäpä me pääsemme Aarnimetsässäkin kokemaan vielä sen ihmeen, että oma edustajamme voittaa kruunun. Nyt Macarius savutti hienosti kolmannen tilan.

Turnajaisten katselun lisäksi nautimme täysin rinnoin keväästä. Istuimme uimarannalla pitäjän kesken ommellen ja juoruten. Samalla katsoimme jousiammuntaa. Auringonpaisteessa pärjäsi neulakintaitta ja hupun napit auki. Nauru tarttui. Painostavat ajatukset haihtuivat pois mielestä.

Keskiaikatapahtumissa parasta onkin se, että saa irtioton arjesta. Ei tarvitse miettiä arkirutiineja ja sitä, mistä saa ruokaa pöytään. Voi puhua vain elävöittämäämme maailmaan ja omaan yhteisöömme kuuluvista asioista. Parhaimmillaan tapahtumista ja ihanista keskiaikakavereista saa mielettömästi positiivista energiaa.

Isot kuningaskunnan laajuiset tapahtumat ovat myös loistava tilaisuus nähdä vanhoja tuttuja eripuolilta Eurooppaa. Vaikka olimme tapahtumassa vain päivävierailulla, ehti silti aika monen kanssa vaihtaa kuulumiset ja puhumaan käsitöistä. Kuolaamaan ryppyhuntuja. Hiplaamaan toisten mekkoja. Keskiaikaseurassa se nimittäin kuuluu käytösetikettiin.

Sunnuntaiaamuna koitti sitten paluu arkeen, joka ei vaikuta kovin ruusuiselta. Arkeen, johon tällä hetkellä kuuluu mielenosoituksia, mielipidekirjoituksia ja kansalaisvaikuttamista. Tilanteeseen, jossa kaikki on epävarmaa ainakin keskiviikkoon saakka. Mieleen palaavat taas huolet kesän toimeentulosta ja vähäisistä opintotukikuukausista.

Mutta eskapismia voi harrastaa myös arkielämässä. Voi lainata kirjastosta kliseistä fantasiaa ja uppoutua toiseen maailmaan.

Jokirantakävelyllä ostin viimeisillä pennosilla kevään ensimmäisen jäätelön, uutusmakua lakka. Risteilyllä Turku-Åbo-Turku ilmassa kihisi kesän odotus. Jäätelö suli suuhun ja nuoriso villiintyi kevään ihmeestä. Maailma oli sittenkin ihan hyvä paikka. Ainakin haluan uskoa niin.

Pro Diak

Juuri kun sain maisterinpaperit kouraani, tuntuu taas elämältä puotoavan pohja. Tänään iltapäivällä silmille nimittäin räjähti varsinainen uutispommi. Nykyinen opiskelupaikkani Diakin Turun toimipaikan viestinnän koulutusohjelma lakkautetaan. Asiasta päätettiin tänään opetusministeriön kanssa käydyissä neuvotteluissa.

Henkilökunnan tieto tavoitti vasta tänään iltapäivällä. Opiskelijat saivat lukea uutisen ensimmäisenä Turun sanomien verkkolehdestä. Virallinen tiedote Turun toimipaikan tulevaisuudesta järjestettävästä infotilaisuudesta lähetettiin opiskelijoille vasta iltasella. On hurmaavaa päästä lukemaan oman koulunsa lakkauttamisesta vasta lehdistöstä. Olisiko tiedon lähettäminen opiskelijoille ennen lehdistöä vaatinut kohtuutonta vaivaa?

Päätös tuli niin toimipaikan henkilökunnalle kuin opiskelijayhdistyksen hallitukselle täytenä yllätyksenä. Tuntuu käsittämättömältä, että isoja päätöksiä voidaan tehdä kuulematta kertaakaan henkilökuntaa tai opiskelijoita. Olo on kovin pieni ja heiveröinen byrokratian rattaissa.

Päätös tuntuu erityisen oudolta siksi, että viime vuonna meitä hakijoita Diakin toimittajakoulutukseen oli ennätysmäärä. Työnantajat arvostavat käytännöllisyyteen painottuvaa koulutusta ja työllistymisprosentti on hyvä.

Opetusministeriö on päättänyt vähentää viestinnän koulutuspaikkojen määrää. Kuitenkin viestinnän ala on niin laaja, että toimittajakoulutus muodostaa siitä vain pienen osan. Turun lisäksi toimittajaksi voi opiskella ammattikorkeakoulussa Etelä-Suomessa Turun lisäksi vain Helsingissä.

Monimediapainotus ja oppimisalustana toimiva verkkolehti Tutka erottavat meidät muista koulutusohjelmista. Koko kevät meille on opetettu monimediajournalismin olevan tulevaisuuden journalismia. Ilmeisesti opetusministeriö ei vain ole asiasta samaa mieltä.

Yliopistossa viestintää voi opiskella monella paikkakunnalla. Vahva käytännön painotus erottaa meidät yliopistotason toimittajakoulutuksesta. Itse voin vastavalmistuneena filosofian maisterina todeta, että kuluneet kuukaudet amattikorkeakoulussa ovat yllättäneet positiivisesti.

Opetus on ollut paljon monipuolisempaa ja käytännönläheisempää kuin yliopistossa. Opettajilla on ollut vahvaa käytännön osaamista ja tuntemusta suomalaisesta mediakentästä. Kertaakaan meitä ei yliopistoaikana valmennettu niin hyvin työelämän vaatimuksiin kuin näinä parina ammattikorkeakoulukuukautena. Opintojenohjaus on otettu tosissaan jo heti ekasta vuodesta lähtien. Kaikille harjoitustöille on ollut selkeä relevanssi tulevassa työelämässä.

Vaikka teoreettisella yliopistokoulutuksella ja akateemisella vapaudella on oma paikkansa, tarvitaan aina myös käytännön osaajia. Ennenkaikkea tarvitaan niitä, jotka kykenevät hallitsemaan sekä teorian että käytännön. Henkilökohtaisella tasolla olen riemuinnut siitä, että olen viimeinkin ehkä löytänyt paikkani. Alan, jonne kelpaa muuten epäkelpo humanistikin. Alan, jolla on tulevaisuus.

Toisaalta päätös osoitti sen, että meissä toimittajaopiskelijoissa on voimaa. Muutaman tunnin varoitusajalla saatiin kutsuttua kokoon yleinen opiskelijoiden kokous. Paikalla vieraili myös toimittaja haastattelemassa opiskelijoita.

Huomiseksi on suunnitteilla mielenilmaus ja tiukkoja kysymyksiä päättäjille. Paikalle on kutsuttu myös paljon eri median edustajia. Toivottavasti Lustokadulle kokoontuu varsinainen surupukujen armeija osoittamaan mieltä opiskelupaikkamme puolesta!

Ufoja

Liityin Facebookissa Tekemättömien toukokuu -ryhmään. Ryhmän ideana on haastaa historianelävöittäjiä saattamaan valmiiksi pitkään keskeneräisenä olleet projektit. Monesti näitä keskeneräisiä projekteja kutsutaan kansainvälisellä käsityöbloggaajien slangilla vitsikkäästi ufoiksi (Unfinished Object).

Minulla ainakin on ufoja kaapit, komerot ja kirstut pullollaan. Erityisesti kunnianhimoiset kirjontaprojektit ufoutuvat helposti. Uusia tekniikoita on kiva kokeilla, mutta kärsivällisyys hiipuu nopeasti. Keskiaikaprojekteissa käy vielä usein niin, että puolivälissä projektia huomaa tehneensä alkuosan täysin epäajanmukaisesti. Pitkien projektien aikana omat laatustandardit ehtivät kasvaa.

Toukokuussa pitäisi siis kaivaa siis vanhoja kirjontaprojekteja esille ja saada jotain edistystä aikaan. Kesken on ainakin yksi istuintyyny, yksi aplikoitava hihakoriste ja yksi silkkikokeilu, joka muotoutunee pikkupussiksi.

Olen tehnyt koko kevään yhtä villaista alusmekkoa, vailla paineita. Alunperin mekko piti saada valmiiksi Sydäntalvenjuhlaan, sitten Homobonukseen. Yritin saada mekon valmiiksi Kruununturnajaisiin, mutta pääsiäispyhät huomion vei pienempikokoinen projekti. Nyt mekosta on pitkät saumat ja helma huoliteltu, mutta hihat odottavat vielä istuttamistaan. Saumojakaan en ole vielä laskenut käsinompeluhaasteeseen.

Sitten tajusin, miten ihanaa on olla juuri tässä harrastusvaiheessa. Käsinommeltuja vaatteita minulla on jo enemmän kuin yhden viikonlopun tarpeeseen. Ei ole siis mitään välttämätöntä kiirettä hutiloida vaatteita valmiiksi. Voi keskittyä prosessiin kunnolla. Selkä- ja niskasäryn määrää ei kannata lisätä vielä vapaa-ajan ylimitoitetuilla käsityöharrastuksilla.


Voin siis nautiskella käsitöiden riemuista ilman paineita. Parhaimmillaan keskiaikaharrastus onkin silloin, kun ei yritä liikaa: ystävien kanssa voi juoruta, juoda teetä ja yrittää ehkä vähän ommellakin. Kun arkielämässä joutuu suorittamaan niin paljon, miksi sitten siirtää sitä suorittamisen meininkiä keskiaikaharrastukseenkin. Minun harrastuskevättäni voisi luonnehtia parhaiten motolla "Nautiskelua, ei suorittamista!" Olisikohan siinä mottoa koko vuodelle?


Mutta siihen pienempikokoiseen projektiin. Teemme Alinan kanssa paronikunnan airuelle uutta tabardia. Toisen hihan aplikaatio on jo hyvässä vauhdissa, mutta toinen hiha on vasta alkutekijöissään. Kangas on ihanaa ohutta villaa ja lankana aitoa silkkiä. Aplikointi on yllättävän kivaa. Pitäisiköhän sitä ruveta tekemään enemmänkin sitten, kun entiset kirjontaufot on saatu valmiiksi? Tabardi kuitenkin valmistunee jo kevään aikana.