Pohjalla helmenä pätöinen minä

Paprikaa ja puolukkaa

2012-01-14T13:20:00.003+02:00

Unikankareen airut muuttaa muille maille, aina Saksaan asti. Niinpä tuon läksiäisiin kandinaavisia makuja, nimittäin puolukka-kaurapiirakkaa.

On marjaintoilulleni toki muukin syy. Muutan parin viikon päästä ja pakastin on tyhjennettävä ennen sitä. Myös keskiaikatapahtumista jääneistä puurohiutaleista on hyvä päästä eroon. Osasta alkaakin jo päivämäärät paukkua. Ruokakomeron tyhjennystä edesauttaa toki myös se, että ruokabudjetti on noin 10 euroa torstaihin asti.

Niinpä tein eilen elämäni ensimmäistä kertaa marjakiisseliä. Kyllä, ensimmäistä kertaa! Hyväähän siitä lopulta tuli. Jopa kissakin tykkäsi, kun nuoli tyhjäksi jämät lautaselta. Uskaltaisikohan sitä kohta tehdä ensimmäistä kertaa elämässään täytekakkua. Puolukka-kaurapiirakan resepti on peräisin Suklaasiskolta, mutta muutin hiutaleiden määrä hiukkasen. Minulla ei myöskään ollut kaurahiutaleita, joten päädyin neljän viljan hiutaleisiin.

Kaura-puolukkapiirakka

Pohjataikina:

100 g voita

1 1/2 dl sokeria

2 munaa

1 dl maitoa

2 tl kardemummaa

2 tl leivinjauhetta

1, 25 dl vehnäjauhoja

1 dl neljän viljan hiutaleita

Päälle:

1/2 litraa puolukoita

Kuorrutus:

100 g sulaa voita

1 1/2 sokeria

1 rkl vaniljasokeria

2 dl kaurahiutaleita

Vatkaa ensin pehmeä voi ja sokeri sekaisin. Lisää munat sekaan yksitellen. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan. Lisää lopuksi maito/kerma. Levitä taikina piirakkavuokaan ja laita päälle puolukat.

Paista ensin pelkkää pohjaa ja puolukoita uunissa 175 asteessa noin 25 minuuttia.

Sekoita kuorrutuksen ainekset keskenään ja lisää piirakan päälle ja paista vielä noin 25 minuuttia.

Ennen uutta vuotta uhkailin kovasti siirtyväni terveisiin elämäntapoihin. Terapeuttini ehdotti ennen uutta vuotta minulle psyykkisen painonhallinnan projektia. Siis sellaista, jossa paneudutaan tarkemmin ylipainon syihin ja ruokaan liittyviin tunteisiin ja tavoitellaan terveitä elämäntapoja sitä kautta.

Ennen joulua minulle pidettiin ensimmäinen perehdytys ja sain materiaalia pohdittavaksi. Ostin myös kehotuksesta elämäni ensimmäisen vaa’an. Se näytti aika pelottavia lukemia. Eilen päätimme, että katsomme projektia uudestaan sitten muuton jälkeen. Minun uudenvuodenlupaukseni ei sekään ollut mitään mahtavaa ja kaiken kattavaa.

Mietin pitkään mikä voisi olla realistista tässä tilanteessa ja minun resursseillani. Päädyin siihen, että voin luvata itselleni ainakin sen, että yritän syödä joka päivä edes vähän vihanneksia, hedelmiä tai marjoja. En kuitenkaan halua ruveta soimaamaan itseäni kohtuuttomasti, vaikka en jonain päivänä pystyisi toteuttamaankaan lupaustani.

Kaikkien lupausten jälkeen päädyin kuitenkin tekemään itselleni viikonloppuevääksi piirakkaa, joka ei ole sieltä kevyimmästä päästä. Mutta kun kinkkusuikaleet olivat alennuksessa ja kaikkea muuta löytyi jääkaapista... Samalla kaavalla olen tehnyt mm. lohipiirakkaa ja kanapiirakkaa. Korvasin kuitenkin osan jauhoista ruishiutaleilla. Pohjasta tuli ihanan rapsakka. Taidan jatkossakin korvat osan jauhoista ruishiutaleilla.

Ruokaisa paprika-kinkkupiirakka

Pohja:

100 g voita

1 dl jauhoja

1 dl ruishiutaleita

0,5 dl kermaa

1 dl juustoraastetta

Täyte:

kinkkusuikaleita

1 paprika

salaatista ylijäänyttä sitruunamelissaa

4 dl juustoa

Munamaito:

2 kananmunaa

1 dl maitoa

1 rkl vehnäjauhoja

3 rkl kermaa

Provencen yrttimaustetta

oreganoa

muskottipähkinää

Sekoita taikinan aineet tasaiseksi massaksi ja painele uunivuoan pohjalle ohueksi levyksi. Asettele kinkut, kasvikset ja juusto pohjalle. Sekoita munamaidon ainekset ja kaada joukkoon.

Olen miettinyt pitkään, mistä inhoni kasviksia kohtaan kumpuaa. Eilen puhuttiin terapiassa siitä, miten koko asiaa voisi lähteä ratkomaan positiivisuuden kautta. Listasimme niitä kasviksia ja kasvisruokia, joista tykkään: paprika, kurkku, tomaatti, juuressosekeitto, pinaattikeitto, kasvilasagne, pinaattipiirakka, sipulipiirakka, mozzarella-rucolasalaatti ... Enhän minä taida olla lopulta yhtään kasvisvastainen.

Pitäisi antaa vaan itsellensä olla lupa tykkäämättä esimerkiksi tyypillisistä suomalaiskansallisista salaattiaineksista, lehtisalaatista ja jäävuorisalaatista. Keskittyä niihin kasviksiin, joita pystyy irvistelemättä syömään. Kokeilla toki samalla myös rohkeasti uusia ruokia ja makuyhdistelmiä.

Toinen kasviksiin liittyvä ongelma on se, että kasviksiin täytyy tunkea hirveä määrä kaikkea ekstraa, että ne saa maistumaan joltain. Tarkoitan siis voita, kermaa, juustoa, tuorejuustoa ja raejuustoa. Kasvisten kokkaaminen tuntuu turhalta, jos niihin kuitenkin tunkee kaikkea epäterveellistä nannaa. Pelkkien höyrytettyjen porkkanoitten syöminen taas tuo mieleen kaikki lapsuuden kasvistraumat. Ehkäon parempi syödä kasviksensa epäterveellisten lisukkeitten kera kuin irvistellen.

Kuplien kilvoittelua

2012-01-12T14:22:00.001+02:00

Tänään opin taas, miten tässä maailmassa joskus pienetkin asiat voivat olla merkityksellisiä, oppimisen paikkoja.

Olin nimittäin ostanut kirjastoon tenttiinluvun lomaan pullon mineraalivettä.

Syvennyin tenttikirjaani enemmän tai vähemmän aktiivisesti, kun kuulin ovelta melua. Nostin katseeni kirjasta pullon yli ovelle. Samalla huomasin, että tuossa mitättömässä pullossa oli käynnissä aivan mieletön elämä.

Pienet kuplat kävivät omaa hidasta kulkuaan kohti vedenpintaa pitkin pullon kylkeä. Toiset isommat saattoivat saada yhtäkkiä töytäisyn ylöspäin kiitäen ylöspäin, kunnes saavuttavat haluamansa. Pinta värähtää ja kupla on poissa.

Samaan aikaan kuitenkin kymmenet kuplat aloittavat oman taipaleensa, kuka hitaammin kuka yhä nopeammin kiitäen. Toiset jäävät pullon pohjalle kun naapuri ampaisee vuorollaan ylös kohti korkeuksia. Ajallaan kukin kupla saavuttaa kuitenkin pinnan – ja poks kupla on poissa. Pinta värähtelee ja kuplat leikkivät veden pinnalla viimeistä ja ensimmäistä kertaa.

Kuplien tanssi kohti pintaa on helppo nähdä selviytymistaisteluna matkasta kohti saavuttamattomalta tuntuvaa täyttymystä. Samalla se on myös ikiaikainen kertomus siitä, miten käy kun yrittää saavuttaa liikaa. Vahalla pinnoitetut siivet eivät kestä auringon kuumuutta ja ylempi voima tuhoaa hybrikseen syyllistyneen maan asukin. Siitä huolimatta matka ja tavoittelu kohti korkeuksia on tavoittelun arvoinen.

Tuijotin pulloa intensiivisesti kirjaston hiljaisuudessa. Olin jo unohtanut kokonaan huomisen tentin, kaikki velvollisuudet. Koin suorastaan ameliemaista riemua katsellessani kuplien kilvoittelua.

Mietin, kuinka monta miljoonaa mineraalivesipulloa ostetaan joka päivä. Mietin, pysähtyykö kukaan silti minun tavallani arkisen, tavallisen vesipullon ääreen pohtimaan olemassaolon kysymyksiä. Ilahtuuko kukaan minun tavoin kuplasten tanssista suuren pullon kylkeä pitkin?

Lempirunoilijani Velimir Hlebnikov kirjoitti, että kaikkeus on vain simpukka pohjalla helmenä pätöinen minä. Minä voisin puolestani kirjoittaa, että ihminen on kuin hiilihappokupla vesipullon pohjalla, vaikka se ei olekaan niin hienosti sanottu.

Sillä mitä muutakaan minä olen kuin vain kuplanen universumin pullon pohjalla. Kuplanen, joka tarkkailee kohti korkeuksia vääristävän vesimassan yli. Kuplanen, joka saa töytäisyn kohti parempia näköaloja ja korkeampaa ymmärrystä esimerkiksi katsellessaan vesikuplien tanssia pullossa harmaana talvipäivänä. Kuplanen, joka kiirehtii omaa tahtiaan kohti pintaa, vaikka tietää tuhoutuvansa pintaan päästyään. Silti se on sen arvoista.

Joskus harvoin reitille osuu toinen samanlainen kuplanen. Kuplaset töytäisevät toisiaan yhdessä koti pintaa. Toisinaan toinen kupla vain hipaisee kevyesti, kiitää nopeasti omalla kiireisellä matkallaan ylös. Toisinaan kuplat sulautuvat yhteen, jatkavat matkan loppuun saakka yhdessä.

Toiset isot kuplat puolestaan puskevat omalla päämäärätietoisella matkallaan pienet toverinsa takaisin alas. Pinta väreilee - ja poks kupla puhkeaa. Jokainen hetki kuplien maailmassa on erilainen. Osa kuplista puhkeaa, osa syntyy, kaikki ovat jälleen eri kohdissa toisiaan nähden. Kaikki virtaa ja kuplii alati.

Ei niin, että näissä pohdinnoissa mitään uutta olisi. Mutta ei tavitsekaan olla. Kuplien maailma heijastaa ikiajoista asti pohdittuja olemassaolon kysymyksiä. Ehkä jokaisen täytyy kuitenkin saada luoda oma metaforansa, kokea oma töytäisynsä kohti pintaa.

Ihminen, eläin, läheisyys

2012-01-09T02:34:00.000+02:00

Viime päivät on ollut vähän herkkä olo. Olen maannut iso sisustustyyny kainalossa etsien hellyyttä ja turvaa, puristaen tyynyä vatsaani vasten.

Sanoin joskus eräälle entiselle heilalle, että opettelen kissani avulla hellyyttä ja läheisyyttä. Mies naurahti. Mutta totta se on. Sen oppiminen, ettei läheisyydessä ja hellyydessä ole mitään häpeällistä ja tuomittavaa, on ollut pitkä ja kivinen tie.

Lapsuuden kodissa ei koskaan kosketeltu. Opin pitämään kiinni omasta henkilökohtaisesta tilastani. Muistan, miten kamalalta tuntui se, kun opettaja halasi aina todistustenjaossa. Se suorastaan sattui. Opin siihen, ettei tunteista voi puhua tai avautua murheistaan muuten kuin kirjoittamalla tai tunkemalla sormet syvälle koiran pehmeään turkkiin. Opin kertomaan pahasta olostani vain aggressiivisuudella, enkä tarvinnut mielestäni ketään.

Vasta aikuisiällä avautui vähitellen toisenlainen maailma, kompastellen ja hapuillen. Maailma, jossa kaikista asioista saa ja pitää puhua. Maailma, jossa tunteille on nimi ja niistä ei tarvitse vain vaieta. Maailma, jossa asioita voi pohtia ennen kuin hermostuu, keskustella rauhallisesti yrittäen kuunnella myös toista puolta.

Mutta se fyysinen läheisyys, se on edelleen vaikeaa. Olen yrittänyt opetella sietämään sitä vähitellen, myöntämään sen, että oman läheisyyden kaipuun ja herkkyyden saa myös näyttää. Silti en ole edelleenkään kovin helposti lähestyttävä ihminen. Jos joku tulee liian lähelle liian äkkiä, jarrut iskevät pohjaan hyvin nopeasti. Sitä on joskus ollut joidenkin ihmisten vaikea ymmärtää. Silti vietän yöni sisustustyynyä puristaen.

Kissa opettaa läheisyyttä myös siinä mielessä, että se ole mikä tahansa halinalle, vaan hyvinkin itsetietoinen elävä ja tunteva olento. Itse asiassa kissa on hyvin samantapainen olento kuin minä: Tarkka omasta tilastaan, eikä päästä vieraita lähelle helpolla. Sen erottaminen, milloin saa koskea ja milloin vastaan tulee kynsiä ja hampaita, opettaa kunnioittamaan myös muita eläviä olentoja.

Silti se saa välillä käsittämättömiä hellyydenpuuskia ja hieroo poskeaan poskeani vasten. Joka kerta kun kissa tulee oma aloitteisesti syliin, se tuntuu riemuvoitolta. Silloin tunnen suurta kiitollisuutta, juuri minä olen kissan rakkauden arvoinen.

Vasta viime aikoina olen onnistunut myöntämään itselleni, ettei aina tarvitse pärjätä yksin. Ihminen tarvitsee aina toisia ihmisiä - tai ainakin jonkun eläimen.

Paineetonta aikaa etsimässä

2012-01-04T07:49:00.006+02:00

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, mitä keskiaikaharrastukseltani haluan.

Haluaisin päästä eroon siitä, miten helposti asioista kehittää itselleen vain velvollisuuksia. Haluaisin ajatella taas keskiaikaseuraa paineettomasti, vain harrastuksena muiden joukossa. Haluaisin lakata tuntemasta häpeää hitaudestani ja epäkäytännöllisyydestäni, huonommuudentunnetta vertailussa muihin.

Ennen kaikkea en haluaisi, että muut joutuvat kärsimään äksyilystäni. Mundaanielämän kriisien ei pitäisi antaa vaikuttaa harrastukseen. Oma paha olo ei ole muiden syy.

Viime aikoina olen leikitellyt jopa ajatuksella harrastuksen lopettamisesta, lyhyestä tauosta tai ainakin osallistumisprosentin pienentämisestä. Se voisi antaa perspektiiviä omiin harrastukseen liittyviin kriiseihin ja ongelmiin.

Ainakin haluaisin oppia harrastamaan paineettomasti, vertailematta, keskittyen omiin juttuihini. En haluaisi kuitenkaan vain jämähtää samoihin vanhoihin polkuihin, sillä se on liiankin helppoa, vaan olla rohkeasti avoin myös uudelle. Voudin virkani menee vaihtoon, joten pääsen ainakin eroon isosta osasta hallintoon liittyvästä vastuusta ja paineista.

Mietin, mikä on saanut minut pysymään mukana harrastuksessa kaikki nämä vuodet. Yksi iso osa on ihanat ihmiset ja paikallistoiminta.

Vaikka keskiaika ei välillä niin paljon hetkellisesti kiinnostaisikaan, mukana pysyttelee tutun porukan takia. Viime aikoina tosin olen miettinyt paljon myös sitä, ketkä ovat oikeasti minulle tärkeimpiä ihmisiä keskiaikaseurassa. Niitä on lopulta vain muutama.

Tapahtumissa olo on keittiön ulkopuolella helposti ulkopuolinen. En ole vastuussa helmikuun Sydäntalvenjuhlasta, pitkästä aikaa. Se tuntuu jopa pelottavalta, oikeasti.

Pelottavalta siksi, koska silloin pitää jaksaa kohdata ihmiset, vailla piilopaikkaa velvollisuuksista. Jaksaa jutella kuulumisista ihmisten kanssa, vaikka mundaanielämässä on meneillään asioita, joista ei välttämättä haluaisi avautua. Pitäisi jaksaa olla mukava ja sosiaalinen ja olla vetäytymättä omiin oloihinsa. Ennen kaikkea pitäisi yrittää epätoivoisesti kuuluvansa porukkaan.

Jokainen tapahtuma ja jokainen uusi aloitettu käsityö on myös valinta. Jos päivittäinen toimeentulo on yhtä taistelua vähäisten rahavarojen kanssa, on vaikeaa olla tuntematta huonoa omatuntoa harrastukseen kulutetuista euroista. Tapahtumamaksu ja tarvikkeet syövät helposti ison loven pieneen budjettiin.

Välillä tuntuu myös siltä, että tämä harrastus menee liian lujaa eteenpäin. Koko ajan pitäisi vain kehittyä ja kehittyä. Koskaan ei ole ikinä tarpeeksi hyvä. On hyvä asia, että monia asioita tehdään nykyään ajanmukaisemmin kuin ennen. Silti kehityksen keskellä on vaikeaa olla tuntematta paineita siitä, ettei aina jaksaisi pysyä mukana.

Pitäisi kai antaa itselleen lupa siihen, ettei kaikkien tarvitse yrittää olla sahroja.

Luvata itselleen, että saa tehdä niin vähän tai paljon kuin itse jaksaa tai haluaa ja olla siitä huolimatta arvokas. Yrittää olla ylpeä siitä, mitä tekee, vaikka ei laadullisesti pääsisikään aina toisten tasolle tai oppisi yhtä nopeasti kuin muut. Nauttia siitä, mitä tekee ja tehdä enemmän niitä asioita, joista nauttii, kuin niitä, joista ei nauti.

Ennen kaikkea pitäisi opetella antamaan itselleen myös kiitosta niissä asioissa, joissa on onnistunut, omalla tasollaan, olosuhteisiin nähden. Mutta miksi sen pitää olla välillä niin pirun vaikeaa?

Uusi vuosi, uudet...

2011-12-29T13:19:00.004+02:00

Uuden vuoden myötä alkavat uudet terveet elämäntavat - tai ainakin yritys parantaa huonoja tapoja. Mutta vielä saa herkutella muutaman päivän.

Tänään Gythalan uunissa paistuu seuraavaa nannaa. Ohje on mukaelma tästä Gode Cookerysta löytyvästä 1400-luvun englantilaisesta ohjeesta.

Tapani mukaan en malttanut kuitenkaan olla raottamatta mausterasian kantta. Pääsipähän Unikankareen Evalta saamani pitkäpippuri käyttöön. Kanelisokeri on puolestaan jäänyt yli pikkujoulujen riisipuurosta, eikä kuulu alkuperäiseen reseptiin kuten ei ruusuvesikään.

Mausta en osaa sanoa vielä mitään, kun piirakka korkattaneen vasta iltapäivällä käsityöiltamissa. Toivottavasti pippuri ei kuitenkaan potki liikaa.

Pippurinen juustopiirakka

Pohja

200g voita

4 dl jauhoja

hiukan vettä

Täyte:

6 kananmunaa

1.5 dl ruokakermaa

2 pitkäpippuria jauhettuna

2 tl kanelisokeria

1 rkl ruusuvettä

5 dl juustoraastetta

Tee taikina nyppimällä paloiteltu pehmeä voi ja jauhot. Lisää halutessasi taikinaan hiukan vettä. Tee taikina sekoittamalla keskenään kevyesti vatkatut kananmunat, kerma ja mausteet. Lisää joukkoon lopuksi juusto. Paista 200-asteisessa uunissa 30–40 minuuttia tai kunnes täyte on hyytynyt.

Uuteen vuoteen mahtuu muutakin uutta kuin yritys palata terveempien elämäntapojen pariin. Sain nimittäin kaupungilta erittäinkin lupaavan asuntotarjouksen juuri joulun pyhien alla. Kämppää olenkin jonottanut jo elokuusta saakka.

Asunto on 1940-luvulla rakennettu puutalo Kaskentiellä. Neliöitä on suurin piirtein sama määrä kuin entisessä (38,5 m²) ja vuokra on erittäin kohtuullinen. Tähän loppuvat vuokranantajalta toistaiseksi saamani tiedot asunnosta.

Löysin kuitenkin netistä, että talojen purkamisesta on käyty kiivasta keskustelua. Kaupunki haluaisi purkaa asunnot ja rakentaa tilalle 8-kerroksia kerrostaloja. Lopulta kuitenkin puutalot saivat suojeluspäätöksen pitkälti Turun museokeskuksen lausunnon perusteella. Asutaankohan sitä kohta kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa suojelukohteessa?

Huomenna on asunnon näyttö. Mutta olen ihan intopinkeänä jo nyt.

Olen niin monta vuotta haaveillut puutaloelämästä ja nyt se on tosi lähellä toteutumista. Totta kai mua on peloteltu sukulaisten toimesta kylmillä lattioilla, lämmityskustannuksilla ja puutalojen kosteusvaurioilla, mutta silti intoilen puutaloista.

Olen jo päättänyt, että muutan helmikuussa Kaskentielle, jos ei kämppä ole ihan megahirveässä kunnossa. Kämppä tyhjenee jo vuodenvaihteessa, mutta siellä tehdään remonttia kuukausi ennen muuttoa. Kuulin jopa semmoista epävirallista huhua, että jokaisessa asunnossa olisi oma takka. Se kuulostaa jo vähän liiankin ihanalta.

Nää biisit täytyy kirjoittaa

2011-12-18T10:36:00.003+02:00

Viime aikoina on tehnyt mieli kirjoittaa asioista, joista ei voi kirjoittaa. Asioista, joista haluaisi kirjoittaa, mutta joita ei voi nykyisessä elämän kaaoksessa ilmaista. Asioista, joista tulee sisälle vain kovia käsittelemättömiä möykkyjä.

Kirjoittaisinko siitä, miten yritin Annanpäivillä epätoivoisesti itkeä hautautuneena peittoni alle? Jo sitä ennen olin pitkään halunnut vain itkeä kaiken tuskan pois. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Ei niin, etteikö minulla olisi ollut hauskaa Annanpäivillä. Koin vaan kaiken tapahtumaan liittyvän sosiaalisuuden vaikeaksi. Tapahtumissa on vaikeaa vaan olla, ilman, että voi piiloutua jonkun roolin taakse.

Keittiössä ollessaan voi keskittyä vain ruuanlaittoon, miettimättä liikaa. Keittiön ulkopuolella olo on tapahtumissa jotenkin epävarma, toisinaan ulkopuolinenkin. En jaksaisi selittää vieraammille ihmisille yhtään mitään.

Sen lisäksi yritin olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että lähdin tapahtumaan tässä taloudellisessa tilanteessa. Tuhlaan vähiä rahavarojani tapahtumiin, vaikka on vaikeuksia saada edes ruokaa pöytään.

Viheliäisintä köyhyydessä on se, ettei mitään voi tehdä ilman huonoa omatuntoa tuhlailusta. Elämä on joka päivä valintoja. Jos valitsee jotain, joutuu luopumaan jostain muusta.

Niinpä voisin kirjoittaa siitä, miten nykyinen elämäntilanteeni lamauttaa ja passivoi. Mitään ei saa aikaiseksi. Kaikkeen menee vähintään tuplaten enemmän aikaa normaalisti. Kaikki velvollisuudet vaativat paljon haahuilua toteutuakseen. On helpompaa vain jäädä kotiin sängyn pohjalle kuin olla aktiivinen ja ahkera. Työkkärin kanssa asioinnista en edes halua kirjoittaa.

Voisin kirjoittaa myös siitä, miten haluaisin pystyä olemaan järkevä aikuinen: Sellainen, joka ei polta mikrokupua kiinni lieteen, tapa kukkia kuivuuteen ja osaa selviytyä arjesta kutakuinkin hyvin arvosanoin. Sellainen, joka ymmärtää hitusen verran enemmän muidenkin näkemyksiä ja osaa tehdä kompromisseja edes joskus. Ennen kaikkea järkevän aikuisen pitäisi kai osata ottaa vastuu omasta elämästään.

Voisin myös kirjoittaa kadotetusta itseluottamuksesta tai kollegan kauniista sanoista kulttuuripääkaupungin päättäjäisissä. Voisin kirjoittaa aamuöisin vaivaavista ajatuksista: Haaveista, läheisyyden kaipuusta, villeistä unelmista, hassuista ajatuksista, joille hymyilen itsekseni.

Voisin kirjoittaa myös siitä, miten paljon mietin kirjoittamisen vaikeutta. Pyörittelen päässäni tarinan aihioita, elättelen hulluja haaveita, mutta en kuitenkaan tartu tietokoneeseen aloittaakseni. Pelkään kai liikaa epäonnistumista tai pelkään antavani itsestäni liikaa maailmalle. Tästäkin tuli nyt vain tällainen – räpellys vailla punaista lankaa.

Aivan lopuksi voisin kirjoittaa siitä, miten viikon päästä on joulu. Se on tullut niin äkkiä, mutkan takaa. Tänä vuonna en ole ostanut lahjoja, kirjoittanut yhtään joulukorttia. Pipareita sentään leivoin. Joulumieltä saa näinä ankeina aikoina etsiä.

Menen maalle vähintään viikoksi. Lähtö on jo ylihuomenna. Viikko vanhempien luona kuulostaa haasteelta, vaikka on ihan kiva mennä pitkästä aikaa kotiin.

Louhikärmes ja jellona

2011-12-13T21:45:00.011+02:00

Syksyyni on kuulunut myös kirjontaa. Osallistuin kuningaskuntani Drachenwaldin seinävaateprojektiin viidellä tilkulla.

Osuuteni kuningaskunnan seinävaatteesta on taas hyvä osoitus siitä, miten kaikesta ei aina tule sitä, mitä alun perin piti, mutta jotain kuitenkin.

Ensimmäinen lohikäärme on aivan yltiösöpö.

Nyt eteenpäin luovutetut tilkut saivat alkunsa jo vuonna 2008. Niistä piti tulla alun perin koristeita huppuun, jota olin tuolloin tekemässä. Huppu tuli valmiiksi, mutta kirjonnat eivät tulleet. Tarkemmin katsottuna ne eivät olisi sopineetkaan sen tyyliin ja jäivät kirjontavakan pohjalle vuosikausiksi.

Toinen lohikäärme on joutunut pahan hirven jalkoihin.

Sitten kuulin kirjontakillan haasteesta ja muistin tilkut. Nyt ne saivat uuden elämän ja pääsevät näytteille paronikuntamme pitosaleihin.

Kuvioaiheet ovat peräisin 1300-luvulta olevasta ihanasti koristellusta käsikirjoituksesta, jota säilytään Tanskan kuninkaallisessa kirjastossa. Koska kirja on Bestiarus eli opas todellisten ja tarueläinten elintavoista, se on koristeltu hirviöaiheisin kuvin. Käsikirjoituksen pastellinsävyisiä söpöläisiä ei voi kyllä varsinaisesti kutsua pelottavaksi hirviöiksi.

Kolmatta rääkkäävät puolestaan koirat.

Nämä lohikäärmeet eivät taida olla kovin puolustukykyistä rotua..

Oli vapauttavaa tehdä välillä ei-laskettua kirjontaa. Se vaatii niin paljon vähemmän keskittymistä. Työ edistyy suorastaan pelottavan nopeasti verrattuna saksalaisen kirjonnan kanssa tihrustamiseen.

Neljäs onneksi näyttää, mihin lohikäärmeet pystyvät.

Merimiesten pelottelu kuuluu asiaan...

Mutta ei Gythalassa saksalaiselta kirjonnaltakaan vältytä. Elianan pyysi minua tekemään hänelle pienen vyöpussin. Inspiroituneena ryhdyin heti toimeen.

Viides pienokainen puhkuu kohti linnantornia.

Kuviomalliksi valikoitui malli, jossa kukat ja leijonat vuorottelevat. Ainakin minun tulkintani mukaan ne ovat kukkia ja leijonia. Joku muu voisi sanoa niitä vaikka leijoniksi ja geometrisiksi kuviohärpäkkeiksi.

Eläinten maailma jatkuu kirjonnoissa. Tämä on tulkintani mukaan leijona.

Kuvio on sen verran helppo, että se etenee aika nopeasti. Koukuttava kirjonta pitää minut poissa ainakin esseenkirjoittamispuuhista.

Aikahyppyjä

2011-12-06T11:07:00.007+02:00

Gythalasta kuuluu kummia. Se aikoo tehdä väliaikaisen aikahypyn 1300-luvulta vieraammille vuosisadoille.

Tarkkasilmäinen lukija on ehkä huomannut, että ommellut metrit lisääntyivät viime viikolla. Nyt on koossa jo 213 m 81 cm. Syynä tähän on uusi keltainen villamekko.

Kuten lähes aina, tästäkään mekosta ei tullut ihan sitä, mitä alun perin piti. Siinä vaiheessa, kun mekko oli kursittu kokoon, se alkoi uhkaavasti näyttää 1400-luvun pystykauluksisen huppelanden varhaisasteelta.

Siinä sen nyt on, uusi vaateihanuus.

Alinan kanssa mallailtiin kaulusta ja juonittiin, miten sen saisi pysymään pystyssä. Minun kauluksessani on kovikkeena kaksi kerrosta pellavaa kahden villakankaan välissä kovikkeena. Jos kauluksesta haluaisi vielä jämäkämmän, olisi voinut testata pellavakovikkeen tärkkäämistä.

Yksinomaan kauluksessa on käsinommelta 5 m 75 cm, kaikki kovikepistot mukaan lukien. Nimesimme kauluksen paha äitipuoli -kaulukseksi, Disneyn äitipuolia muistellen. Ei siitä nyt ihan niin mahtavaa kalusta tullut kuin Lumikin pahalla äitipuolella tai Ruususen Pahattarella, mutta ihan kelvollinen kumminkin.

Kas näin kääntyy kaulus, ja kaulus kääntyy näin.

Vielä kummallisempaa on luvassa. Viime viikolla nimittäin tutustuin Tudor Tailorin saloihin. Olen jo pitemmän aikaa hellinyt salaista haavetta vähän myöhemmän periodin vaatteesta tanssitarkoituksiin. Esityksissä ja tanssiaisissa tanssittavat tanssit kun ovat ajallisesti aika kaukana 1300-luvulta. En kuitenkaan halua mitään liian koreaa renessanssipukua, sillä en tuntisi sellaisessa varmaan oloani kovinkaan kotoisaksi.

Lauantaina olimme sitten Alinan kanssa ostamassa seuralle pellavaa Sydäntalvenjuhlan seinävaatteisiin. Sieltä löytyi myös kalanruotokuvioinen jämäkkä pellavasekoite, joka oikein huusi Tudor leikkuupöydällä. Samalla ostin pellavaa myös uuteen aluspaitaan.

Kissa-avulta ei voi välttyä!

Eihän minun köyhän pitänyt mitään kangasta ostaa, hups! Menin sitten vielä sähläämään Visa Electronin kanssa, ja maksu lähti tililtäni tuplana, hups! Mutta tuplalaskutuksen saa kuulemma takaisin toimittamalla liikkeeseen tiliotteen ja muut tositteet. Nyt pitää sitten vain olla tarkkana, ettei sorru uusiin ostoksiin tilien selvittelymatkalla.

Tuntuu hyvältä tehdä välillä jotain erilaista, lähteä uusille urille ja uusiin haasteisiin. 1300-lukua en ole kuitenkaan kokonaan hylkäämässä, vaikka välillä tuleekin tehtyä virkistäviä syrjähyppyjä.

Tarina Talviyönpidoista

2011-11-25T20:54:00.006+02:00

Saipa kerran Unikankareen pitäjä kokikseen Talviyönpitoihin Gythan, joka oli todellinen automaattikokki. Kun sille sanoi: ”Kokkaa Gytha, kokkaa,” se kokkasi ja kokkasi mitä rasvaisinta ja maukkainta ruokaa Holkenin keittiössä, joka myös automaattiruokasalina pitäjänväen parissa tunnetaan.

Ensin se suurensi aamuyön paniikkikohtauksen jälkeen ruisleipätaikinan 4-kertaiseksi alkuperäisestä. Ruisruutuja kohosi neljä pellillistä niin sohvalla, keittiönpöydällä kuin keittiöntyötason leivänleikkuualustallakin.

Ruisruudut:

10 dl vettä

4 tl suolaa

4 rkl sokeria

1 dl öljyä

2 ps kuivahiivaa

8 dl ruisjauhoja

10 dl vehnäjauhoja

Lisää lämmitettyyn veteen suola, sokeri ja öljy. Sekoita joukkoon jauho-kuivahiivaseos. Jaa taikina kahtia Kumoa taikinat leivinpaperin päälle uuninpelleille. Taputtele sentin paksuiseksi levyksi. Leikkaa taikinapyörällä neliöiksi. Anna kohota liinalla peitettynä puoli tuntia. Paista 225 asteessa 20 minuuttia.

Sitten se lähti kauppaan sen Järkevän Aidanin kanssa, joka yritti hillitä ruuanmäärää. Kanoja ostettiin puolet vähemmän kuin alun perin oli suunniteltu. Myös osa mozzarelloista jätettiin hyllyyn.

Tehokaksikko hoiti ostokset niin nopeasti, että päätyi vielä ihailemaan toppatakkeja ja syyssaappaita. Siitä huolimatta tiluksille päädyttiin hyvissä ajoin ennen avainten haltijan saapumista.

Sitten alkoi todenteolla kokkaamaan. Puu-uuniin sytytettiin tulet ja kaivosta kannettiin vettä. Liedellä höyrysivät mantelikerma ja viikunat. Muu pitäjän väki istuskeli savuttomassa tilassa eteisessä. Lopulta uskallettiin vääntäytyä takaisin savupirttiin syömään.

Viikunat matelikermassa:

400g kuivattuja viikunoita,

2dl vettä,

2dl valkoviiniä,

12kpl kokonaisia neilikoita

10dl mantelikermaa:

4dl kuorittuja manteleita rouhittuna

2dl vettä

2dl valkoviiniä

6dl kuohukermaa

1 dl maustesokeria

suolaa

valkoista sokeria

Valmista mantelikerma: Laita mantelirouhe ja vesi kiehumaan. Lisää viini ja keitä hetki. Lisää kerma ja viini ja keitä, kunnes massa sakenee. Lisää maustesokeri ja keitä vielä hetki. Lisää jäähtyneeseen kermaan hiukan sokeria.

Viikunat: Kiehauta valkoviiniä, neilikoita ja vettä noin. 5 minuuttia. Lisää puolitetut viikunat liemeen anna kiehua 2 minuuttia. Jäähdytä ja poista neilikat liemestä. Tarjoile mantelikerman kera.

Tosin vasta ruokapöydässä selvisi, etteivät herkut mitään viikunoita olleetkaan, vaan taateleita. Maestro Martinon riisipiirakkakin oli lennossa vaihtunut improvisoiduksi omena-rusinapiirakaksi. Oli nimittäin käynyt niin, että tehokaksikko oli sittenkin unohtanut hankkia puuroriisin. Ruisruudut olivat sentään sitä, mitä oli luvattu.

Seuraavana päivänä se kokki heräsi jo puoli kuudelta, eikä saanut unta. Tunnin verran sängyssä pyörittyään se hiipi hiljaa keittiöön ja pesi uunin. Uunin sisuksissa asuvasta karstasta päätellen sitä ei ollut tehty sitten viime Talviöiden.

Aamiaisen jälkeen kokkaus alkoi todenteolla. Uunin paahtaessa lämpötila sisällä kohosi huolestuttaviin lukemiin. Liedellä kiehuivat päärynät iltaa varten. Työpöydällä käärittiin lammaskääröjä karitsan sisäfileestä. Vieressä Queniva täytti paastoajille sieniä. Lopulta tuotokset kiikutettiin ulkoilevan pitäjänväen vahtiessa Eliana-apulaiselle savustettavaksi avotulella.

Gythan lammaskääröt

1 kg lammasta

1 tl suolaa

4 tl fenkolia

4 tl meiramia

4 rkl tuoretta persiljaa

14 siivua pekonia

6rkl tuoretta timjamia

6rkl tuoretta basilikaa

2 dl viinirypäleitä pilkottuna

Leikkaa liha pitkiksi ohuiksi kaistaleiksi. Ripottele päälle mausteet ja kuutioitu pekoni. Kääri lihansuikaleet rullalle ja sulje tikulla. Paista 225:ssä asteessa noin 25 minuuttia.

Täytetyt herkkusienet

Isoja Herkkusieniä

Fetaa

Oliiviöljyä

Paahdettuja leipäkuutioita

rosmariinia

basilikaa

oreganoa

Poista sienien kannat. Murskaa feta, lisää joukkoon mausteet . Sekoita joukkoon oliiviöljyä. Paista 180-asteisessa uunissa noin 20 min.

Eikä tässä vielä kaikki. Liedellä valmistui maagista venyvää räkää. Erityisen hurjaksi koostumus tuli, kun joukkoon sotkettiin hiukan valkuaista. Zanzarellan piti olla keittoa, mutta eihän siitä mitään keittoa tullutkaan, vaan herkullista sahrami-juustopataa.

Zanzarella

Sahramiliemi
14 munan keltuaista
2 rkl viinietikkaa
2 rkl vettä
11 l kasvislientä
ripaus sahramia
1 tl kanelia
ripaus pippuria
ripaus muskottia

8 munaa
14 dl raastettua mozzarella-juustoa
6 siivua leivän muruja

Sekoita sahramiliemen ainekset ja keitä hiljalleen, kunnes se alkaa saeta. Liemi on valmista. Sekoita jäljellä olevat ainekset keskenään. Sekoita sahramiliemen joukkoon, kiehauta, ja ruoka on valmista.

Raskaan lounaan jälkeen se kokki suorastaan villiintyi. Pitäjänväki värjäsi pihalla pinkkiä lankaa, joten sisällä talossa ei ollut hillitsemässä ketään järjen ääntä. Uuninvieressä kohosi maukas inkiväärileipä. Pirtinpenkeillä kaulittiin kuivahedelmänyyttejä. Yrttijuusto maustui kylmässä.

Inkiväärileipä

10 dl vehnäjauhoja

2, 5 dl mannaryynejä

5 dl kädenlämpöistä vettä

1 ps kuivahiivaa

1 rkl suolaa

3-4 tl inkivääriä

1 tl kanelia

Sekoita veteen mausteet. Lisää joukkoon jauhot, joihin on sekoitettu kuivahiiva sekä ryynit. Kohota noin tunnin ajan. Leivo kahdesta kolmeen leipää. Kohota pellillä ja paista 200-asteisessa uunissa noin 30 minuuttia.

Pähkinä-yrttijuusto

300g Briejuustoa

100 g ranskankermaa

1 rkl persiljaa

1 rkl basilikaa

1 rkl timjamia

1 valkosipulinkynsi

1rkl sitruunamehua

suolaa

pippuria

Sekoita ranskankerma,sitruunamehu, yrtit, valkosipuli ja mausteet. Laita tunniksi jääkaappiin jähmettymään. Leikkaa brie vaakatasossa kahtia. Täytä juusto. Kääri folioon ja laita jääkaappiin. Ota juusto huoneenlämpöön puoli tuntia ennen tarjoamista.

Porstua alkoi pikkuhiljaa täyttyä gratinoiduista sitruunoista, lounaan jämistä ja muista herkuista. Kultaiset omenat vyöryivät lopulta porstuasta pihamaalle jäähtymään. Samalla sen kokin apulaiset keksivät tehdä zanzarellasta ylijääneistä valkuaisista rosmariinilunta ja sen seuraksi omenapiirakkaa.

Pomme doree - Kultaiset omenat

Ainekset:

7.5 dl hienonnettuja taateleita
7.5 dl rusinoita

1.5 tl suolaa

0.5 tl pippuria
1.5 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1 tl jauhettua neilikkaa
0.5 tl sahramia
noin 1.5 kg jauhelihaa
12 kananmunaa

Taikina:

7.5 dl jauhoja
6 kananmunan keltuaista
1 tl inkivääriä
pari hyppysellistä sahramia
3 tl tuoretta persiljaa, hienoksi pilkottuna

Sekoita taatelit ja rusinat keskenään.Sekoita suola, pippuri, kaneli, inkivääri, neilikka ja sahrami; sekoita seos taateleihin ja rusinoihin.Sekoita maustetut hedelmät lihaan. Vatkaa munat kevyesti, lisää liha seokseen, sekoita kunnes tasaista massaa. Muotoile lihasta pienen omenan kokoisia palloja. Paista lihapullia noin 20 min 190 C uunissa, anna jäähtyä. Sekoita taikina-ainekset keskenään, nosta uunin lämpötila 200 C. Päällystä jokainen lihapulla ja paista noin 7 min uunissa tai kunnes pinta on kullan värinen.

Gratinoidut sitruunat:

14 sitruunaa

400 g mozzarellaa

6 dl parmesaania

800 g ricottaa

mustapipuria

0,25 dl basilikaa

0,25 dl oliiviöljyä

suolaa

Halkaise sitruunat ja puserra pois suurin osa hedelmälihasta. Täytä sitruunat juusto-mausteseoksella. Paista 200-asteessa noin. 20 min. Valele sitruunat oliiviöljyllä ja suolalla ennen tarjoilua.

Lopulta saatiin pullat uunista ja viimeisetkin innokkaat kasvivärjääjät houkuteltua sisälle. Pidot voivat alkaa noin tunnin myöhässä.

Pöydässä julistettiin Italiassa puissa kasvava mozzarella yhdeksi paratiisin hedelmistä. Sitruunoita maistettiin irvistellen. Kokki itse ei suostunut sitruunoita edes maistamaan, kun oli erehtynyt ottamaan jo suullisen uunivuokaan tarttunutta juustoa. Jättimäiset omenat ja hedelmänyytit täyttivät vatsat äärimmilleen.

Mozzarellaa mantereina

pastaa

hedelmänyyttien keitinlientä

hervottomasti mozzarellaa

Keitä pasta keitinliemessä. Lisää joukkoon juusto ja tarjoile.

Saraseenikanaa

11 kanankoipea
200 g manteleita
200g rusinoita

40 taatelia
40 luumua
8 viipaletta leipää
1 l valkoviiniä tai maun mukaan
4 sitruunaa
4 appelsiinia
4 omenaa

4 päärynää
suolaa
muskottia
mustapippuria
inkivääriä
neilikkaa

Paista kanaa noin tunti 200-asteessa. Valele kananjalkoja suolalla ja oliiviöljyllä ennen paistoa.

Paahda leipä ja lisää mehu appelsiinista, sitruunasta sekä viini. Kuori ja pilko omena ja päärynä. Huuhdo mantelit, taatelit ja luumut. Laita kaikki ainekset pannuun ja kiehuta hiljaa 15 - 20 min. Lisää mausteita ja viiniä maun mukaan.

Erbolate (3 hlö)

n. 5dl maitoa
1 tl salviaa
1 tl persiljaa
1 tl minttua
1 tl fenkolia
5 munaa
suolaa
2 rkl voita

Kuumenna maita ja sekoita siihen kuivatut yrtit. Liota yrttejä kuumassa maidossa 15-30 min. Vatkaa munat kevyesti ja sekoita suola joukkoon. Siivilöi yrttimaito muun seoksen joukkoon. Lopuksi sulata voin ja kaada sekin sekaan. Paista 30 min. 180-asteessa.

Seuraavaksi vuorossa oli pastaa, jossa mozzarella venyi mantereina kauhasta lautaselle. Kanafileet kokki paistoi erikseen, jotta saraseenikastiketta saisivat myös paastoajat. Vatsat tungettiin äärimmilleen kanafileistä ja saraseenikastiketta jaksoi maistaa enää vain muutama suursyömäri. Lihatonta Erbolate-munakasta haukkasi vain yksi paastoaja.

Wardonys in Syrap - päärynät viinisiirapissa

1 kg kypsiä päärynöitä
1 tl kanelia
5 dl punaviiniä
1,25 dl sokeria
0,5 tl inkivääriä
1 rkl punaviinietikkaa

ripaus sahramia halutessasi

Keitä päärynät kuorineen kypsäksi, tämä vie noin 5 minuuttia. Kuori keitetyt päärynät. Päärynät voi jättää kokonaisiksi tai paloitella, mutta jos paloittelet ne, poista samalla siemenkota ja päärynän keskellä oleva kova "ruoto". Laita punaviini ja kaneli kattilaan, lisää sokeri ja lämmitä sekoittaen, kunnes sokeri on sulanut. Lisää päärynät liemeen ja hauduta miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia, älä anna liemen kiehua, jotta päärynät eivät hajoa. Lisää inkivääri, etikka ja sahrami hauduttamisen loppupuolella. Jäähdytä päärynät ennen tarjoilua.

Sitruunavaahto:

125 g voita

1 dl sokeria

5 dl sitruunamehua

4 munaa

Sulata voi vesihauteessa. Yhdistä seokseen sokeri ja sitruunamehu. Ota pois liedeltä ja vatkaa joukkoon munat. Sakeuta vielä 5 min. miedolla lämmöllä.

Väki alkoi olla jo ylensyönnin partaalla. Kokkikin makasi reporankana pitopöydän päässä lavitsalla. Mutta vielä olisi jälkiruoka valmistamatta. ”Armoa”, pitäjänväki huusi, ”Seis, Gytha, seis, jo riittää ruoka!” Niin jäivät päärynät keittämättä porstuaan.

Mutta jälkiruuatta ei sentään väki jäänyt, sillä tarjolla oli improvisoitua omenapiirakkaa ja rosmariinilunta. Tuli uunissa alkoi pikkuhiljaa hiipua. Pimeässä keittiössä hehkui vielä viimeisen uuninpesän kekäleen hehku uunin päällä olevista reistä.

Elossa ollaan!

2011-11-25T20:27:00.001+02:00

Onpa hetki vierähtänyt siitä, kun olen päivittänyt tätä blogia. En ole kuitenkaan kuollut tai hävinnyt minnekään. Takana on vain ehkä hiukan epäaktiivinen syksy.

Tällä viikolla täytin pitkän harkinnan jälkeen eroilmoituksen kouluun. Se kuulemma allekirjoitettiin tänään ja maanantaina saan erotodistuksen. Eilen näin ensimmäistä kertaa tänä syksynä entisiä luokkatovereitani. Tuntui tavallaan hyvältä hyvästellä ihmisiä näin koulunlopettamisen hetkellä.

Mitä sitten tämän poissaolevan syksyyn on kuulunut? Eipä paljon mitään. Eilen annoin hapuilevia vastauksia ihmisten ”mitä kuuluu” -kysymyksiin.

Päivät ovat täyttyneet suurilta osin yleisestä haahuilusta, museologian luennoista ja vaihtelevasta aktiivisuudesta harrastusten suhteen. Haahuiluun lipsuminen ärsyttää jopa itseänikin. Niin kai seon: Mitä enemmän ihmisellä on vapaa-aikaa, sitä vähemmän saa aikaiseksi.

Kuunnellessani entisen luokkani stressitilityksiä, olin silti ihan tyytyväinen vähän rauhallisemmasta syksystä. On toki omaan syksyynikin stressiä mahtunut muutaman tapahtuman järjestelyjen muodossa. Silti mielen täytti ehkä pieni haikeus.

Maanantaina starttaavan luokan oman nettiradion pitäminen olisi ollut varmaan avartava ja opettava kokemus. Mutta silti tiedän, että en olisi kestänyt jälleen yhtä stressisyksyä. Arvostan omaa aikaa ja harrastuksia liian paljon, jotta haluaisin uhrata ne kokonaan pois.

Nyt minusta tulee siis ensimmäistä kertaa elämässäni työtön. Toivottavasti ratkaisuni kautta aukeaa kuitenkin uusia ovia ja tietäisin taas vähän paremmin, mitä oikein haluaisin isona tehdä.

Keskiaikarintamallakin on tapahtunut kaikennäköistä: Uusia käsityöprojekteja, ruokia ja muuta mukavaa. Lupaan kirjoittaa niistä jotain vielä ennen joulua. Kunhan vaan saisin aikaiseksi…

Neulat tyynyssä, viitta laverilla

2011-10-06T22:37:00.007+03:00

Viime postauksessa esitelty kirjonta edistyi lopulta todella nopeasti. Jo saman viikonlopun aikana kirjonta oli edennyt jo ihan neulatyynyksi asti.

Tällaista mittakaavaltaan vähän pienempää saksalaista oli kivaa tehdä. Niin kivaa, että jatkoin heti erästä toista vuosia kesken ollutta saksalaista projektia. Nyt se saa uuden elämän erään puvun koristeena.

Muitakin saksalaisia kirjontaideoita sinkoilee päässä. Niitä piti miettiä sunnuntaipäivän kunniaksi, vaikka nelijalkainen ystävä yrittikin kovasti sabotoida suunnitteluyrityksiä. Ipatilli taitaa olla varsinainen saksalaisen kirjonnan ystävä. Ainakin kirjontatuotteisiin ja lankavyyhteihin otetaan välillä vähän liian läheistä kontaktia.

Huomenna koittaa Unikankareen oma minitapahtuma Talviyön pidot, joka järjestetään nyt toista kertaa. Tapahtumaan on tulossa myös paljon uusia unikankarelaisia, mikä on tosi kivaa. Mitä sitä aina samalla porukalla nurkassa nyhjäämään.

13 henkeä on sellainen osallistujamäärä, että pääkokkikin voi olla rennolla meiningillä. Kaupassakaan ei ole kamalaa paniikkia. Elättelen jopa toiveita päästä muun pitäjänväen kanssa päiväsaunaan.

Ensimmäistä kertaa vuosiin pakkasin mukaan myös vanhan villaviittani. Viitta vie niin paljon tilaa, ettei sitä tule useinkaan raahattua tapahtumaan mukaan. Villaviitassa on ihanan autenttinen savun tuoksu. valitettavasti siihen tosin tarttui joskus keittiössä myös vähemmän miellyttäviä aromeita.

Sähkölämmityksen ja juoksevan veden lisäksi tapahtumapaikalla ei ole myöskään peittoja ja tyynyjä. Niinpä ajattelin nukkua menneitten harrastusvuosien tapaan viittaan kääriytyneenä poski kirjottua tyynyäni vasten pitosalin laverilla. Kylmän varalta pakkasin tosin mukaan myös ylellisyyden, hevoskuvioisen villahuovan.

Kylmän sijasta pelkään hiiriä. Niistä pelotellaan keittiön varoituskylteissä, joten ilmeisesti ne ovat ongelma. Entä jos herään yöllä siihen, että sellainen juoksee naaman yli?

Tänään illalla tuli sellainen ajatus , että ensi vuonna keittiöpuolesta voisi tehdä vielä autenttisemman. Perjantai-iltana voisin valjastaa pitäjän lihasvoiman käyttöön ja teettää tapahtumalle omat voit. Näin tehtiin jossain menneessä pikkutapahtumassa. Vointeosta ylijäänyttä heraahan voi myös käyttää vaikka mihin.

Löysin Tofan joskus kymmenisen vuotta sitten jakaman viikinkivoin ohjeenkin keskiaikakansioistani. Kyllä minäkin osaan pitää joskus tavarani järjestyksessä.

Keskiaikaa, pitkästä aikaa

2011-09-30T13:54:00.009+03:00

Viime viikonloppuna olin ensimmäistä kertaa sitten helmikuun keskiaikatapahtumassa.

Eikä siinä vielä kaikki: Viikon päästä on Unikankareen oman viikonlopun mittaisen minitapahtuman vuoro. Talviyön pidoissa pääsen touhuilemaan puu-uunin ääressä pitokokkina samalla, kun apulaiseni hakevat hiki hatussa vettä kaivolta keittiön tarpeisiin. Jos vaikka osaisi tuikata tulet oikeaan uuninpesään tällä kertaa, niin säästyisimme turhalta savustusoperaatiolta.

Oikeasti kokkaaminen 13 hengelle on ihanan leppoisaa verrattuna 100 hengen pitoihin. Samalla tarjoutuu tilaisuus kokeilla vähän työläämpiä ja monimutkaisempia juttuja. Lounaaksi kokataan autenttisesti nuotiolla lammasta ja illalla pitojen teemana on paratiisin hedelmät. Tarjolla on muun muassa kultaisia omenoita (lihapullia keltaiseksi värjätyssä taikinakuoressa) ja juustotäytteisiä sitruunoita.

Viime viikonlopun tiede- taidekilpailussa oli teema Ei mennyt niin kuin Hededyssä. Tällä kirjonnalla olisi siihen voinut vaikka osallistua.

Mutta viimeviikonloppu oli aika ihana. Oli ihan mahtavaa olla tapahtumassa kerrankin muutenkin kuin järjestäjänä tai kokkina.

Pelkäsin etukäteen, miten saan aikani kulumaan, kun minua kiellettiin pitäjänväen toimesta tekemästä mitään hyödyllistä tapahtuman eteen, sanktioiden uhalla. Loppujen lopuksi pelkoni oli turha. Paronillisissa kruunajaisissa riitti kyllä tekemistä monine hoveineen. Samalla näki monia sellaisia tuttuja, jotka eivät paljon kyökin puolella pyöri.

Kissaeläin ei liity millään tavalla aiheeseen, mutta on muuten vaan söpö. Tänään se se vyötti itsensä läppärin lämpöön aamu-unille.

Samalla olin yksinkertaisesti hämmästynyt: Ei minulla ollut aavistustakaan, miten hienoja vaatteita ja varusteita ihmisillä nykyään on. Erityisesti uusien ihmisten lähtötaso on jossain ihan eri sfääreissä kuin kymmenisen vuotta sitten. Uusia ihmisiä on myös tullut mukaan aivan hurja määrä viimevuosina. Istuimmekin muutaman vanhan harrastajan kanssa pohtimassa, pitäisikö sitä tuntea häpeää omista kuluneista vaatteista.

Sain valmistujaislahjaksi Ipatillin kuvalla varustetun mukin. Siitä kelpaa hörppiä aamuteetä.

Kuluneellakin viikolla on ollut keskiaikateemaista tekemistä: Keskiviikkona Aidan houkutteli minut paheen teille. Lintsasin saksan kurssilta ja kiertelimme sen sijaan koko iltapäivän vaihtoehtoisia kangaskauppoja Eurokankaalle Turun laitamilla.

Koska on loppukuu ja olen rahaton, Aidan osti minulle velaksi 4 metriä ohutta sipulinkeltaista villatwilliä, vain 6 euroa metri. Tämän reissun jälkeen tuntuu yhä enemmän siltä, etten astu enää ikinä Eurokankaaseen.

Päällä saksalaista kirjontaa, josta saan viikinkiviboja. Alla uusi sipulinkeltainen ihanuus.

Sen lisäksi olen tehnyt saksalaista kirjontaa. Queniva tilasi minulta vyöpussin. Valitettavasti vaan kaikki mieleiset mallit olivat tehty erilaisella saksalaisella pistolla kuin mitä osaan tehdä. Minä teen siis sitä aitoa ja oikeaa brick stitchiä, jossa kaikki pistot ovat aina samanpituisia.

Sellaiset mallit, joissa piston pituus vaihtelee kuvioiden kulmissa (satin stich), ovat liian monimutkaisia aivoilleni. Lopulta pussin Quenivalle päätyikin tekemään Alina, joka lupasi toimittaa juuri sellaisen pussin kuin asiakas haluaa.

Kirjonta on tehty kokonaan kasvivärjätyistä langoista. Pikkukerät Wetterhofin Veeraa ovat ihmeen riittoisia.

Sen sijaan tein kokeiluntoivotusta mallista tasamittaisella brick stichillä. Kuvion siniset langat ovat Quenivalta, loput omiani. Vaikka tilaus peruuntui, en silti purkanut työtä, vaan testasin miten paljon pisto tyypin vaihdos vaikuttaa malliin.

Vaikuttihan se. Ei tätä voi samaksi malliksi tunnistaa. Toisaalta pääsin tekemään kuvioiden täyttöä improvisoiden, mikä oli kurinalaisen ikuisuustyynyn jälkeen ihan kivaa puuhaa.

Valmiista työstä pitäisi tulla neulatyyny, vaikka neulatyynyt yleistyivätkin vasta 1400-luvulla. Se on kuitenkin hyödyllinen kapine, joten annan itselleni pienen epäajanmukaisuuden anteeksi. Neulatyynyllä on muuten maailman hauskimman näköinen nimi vanhalla englannilla - pynpyllowe.

Metrejä metsästämässä

2011-09-26T17:51:00.008+03:00

Tämä postaus on kirjoitettu oikeasti perjantaina. Tunnelmointia Investituurasta on luvassa myöhemmin.

Syyskuu on rullannut eteenpäin tasaisen varmasti. Välivuoden vietto tuntuu yhä hyvältä, vaikka taloudellinen tilanne välillä ahdistaakin.

Ensimmäiset pari viikkoa meni ihmeellisessä haahuilussa. Ei oikein saanut tehdyksi mitään, kun ei ollut pakko mennä mihinkään. Silloin alkoi jo tuntua siltä, oliko tämä ihan huono idea.

Toisaalta tällä viikolla juttelin entisen luokkatoverini kanssa ja kuulin syksyn uusista hektisistä aikatauluista. Silloin tutui ihanan vapautettavalta olla irtisanoutuneena vuoden ajan kaikesta kouluun liittyvästä.

Pitäisiköhän sitä ruveta syksyn tullen hipiksi?

Kaulahuivi kasvivärjätyistä langoista odottaa syyskylmiä.

Aloitin museologian täydentävät opinnot pari viikkoa sitten. Viime päivinä on tuntunut siltä, että olisi tehnyt aikahypyn jonnekin neljän vuoden taa.

Olen taas Jusleniassa, leivon ainejärjestön myyjäisiin, istun kopilla toisinaan luentojen välillä. Ympärillä pyörivät ihmiset ovat vain vaihtuneet ja muuttuneet. Samalla olen kai muuttunut hiukan itsekin, aikuistunut, kerryttänyt vähän viisautta ailahtelevaan päähäni.

Syksyistä väriloistoa ja palmikkoneuletta.

Eilen mietin, että Juslenia on loppujen lopuksi turvallinen paikka paeta omia ongelmia. Samalla se on pelkuruutta, turva-aitojen sisälle jäämistä. Yliopistoelämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista: Luennoilla käymistä, tenttikirjojen lukemista.

Sen mä osaan. Ongelmat alkavat siitä, kun pitäisi astua yliopiston ovista siihen ihan oikeaan maailmaan.

On toki syyskuuhan mahtunut muutakin. Olen suunnitellut ruokia pariin keskiaikatapahtumaan, jossa olen kokkina tänä syksynä.

Toinen näistä on jo parin viikon päästä. Se on onneksi vain pieni oman pitäjän tapahtuma, joka ei vaadi niin suuria ponnistuksia kuin isommat kinkerit. Olen myös säätänyt keskiaikaharrastukseeni olennaisesti liittyvän yhdistysbyrokratian parissa.

Tässä mekossa on lantiolla leveyttä. Materiaalina vanha kiltti.

Sain myös valmiiksi uuden mekon sesongin suurimpaan hovitapahtumaan investituuraan. Leikkasin oikeasti erään muinaisen harrastajan kiltin mekoksi, kuten kesällä uhkailin. Tähän on jo tultu köyhtyneessä Gythalassa.

Kyseessä on niin kutsuttu helvetinikkuna, eli sivuista lanteille asti auki oleva päällysmekko. Koska kangasta oli runsaasti, siinä on myös pieni laahus. Reunoissa on ryhmittäin käänneltyä lautanauhaa.

Kuten ehkä joku tarkkasilmäinen on huomannut, perustin tuonne yläkulmaan oman Gythan tuhat metriä - osionsa. Gythan tuhat metriä viittaa Aarnimetsän sisäiseen haasteeseen siitä, kuka ompelee ensimmäisenä tuhat meriä saumaa käsin.

Voittaja saa palkintonsa tulevana viikonloppuna, mutta päätin jatkaa haastetta henkilökohtaisena voimainkoitoksena. Tällä hetkellä kasassa on 166 m 57 cm. Uudessa mekossa metrejä on 24m 22 cm. Yksistään helmaa on 5 m 17 cm.

Ryhmittöin käänneltyä lautanauhaa ja saumaa.

Viime viikolla puhuimme haasteestani keskiaikaseuran viikkotapaamisessa. Haaveilen joskus pääseväni ulkomaille keskiaikatapahtumaan. Kaavailenkin palkkioksi ikimuistoista reissua ulkomaille, jos joskus saan maagiset tuhat metriä täyteen.

Minulle ehdotettiin, pitäisikö haasteeseen yhdistää säästöprojekti. Jokainen ommeltu metri kartuttaisi säästökassaa hiljalleen.

Mitä pitempään olen ajatusta makustellut, sitä paremmalta se kuulostaa. Tiedän, että minun taloudellisilla taidoillani ei kustanneta tapahtumamatkaa ulkomaille yhtäkkiä. Näin summa tulisi kokoon pikkuhiljaa.

Jos kerätyt rahat saisi käyttää vasta rajan umpeuduttua, se ehkä myös motivoisi ompelemaan entistä enemmän. Tämä vaikuttaa sellaiselta säästämiseltä, johon minun kaltaiseni hupuloijakin saattaisi pystyä!

Nyt vaan keräämään pohjakassaa jo ommelluista metreistä!

Ihanankamala kirjoittaminen

2011-08-29T11:59:00.004+03:00

Tänään minun pitäisi olla luovan kirjoittamisen pääsykokeissa. Mutta en ole.

Ensin haaveilen vuosia opiskelevani luovaa kirjoittamista. Sitten otan välivuoden varsinaisesta oppilaitoksesta. Nyt minulla olisi jopa aikaa opiskella luovaa kirjoittamista.

Kaiken kruunaa kuitenkin se, että kaiken kiireen (kulttuuriregatan, paperisodan ja syysflunssan) keskellä unohdan ilmoittautua kokeeseen.

No, enpä saanut sitä ennakkotehtävääkään aikaiseksi. Kaikki tämä kertonee jotain keskittymiskykyni repaleisuudesta tällä hetkellä.

Kirjoittamisessa on jotain ihanankamalaa.

Usein tuntuu, että saa aikaiseksi vain mitättömiä pintaraapaisuja siitä suuresta inhimillisten tunteitten kirjosta, jota yrittää epätoivoisesti tavoittaa. Aistien havaitsemat tosiasiat siirtyvät paperille aina subjektiivisesti vääristyneinä. En tiedä, voiko kirjoittamalla saada koskaan aikaiseksi sen enempää.

Toisinaan yritän vain päästä irti siitä painostavasta tunteesta, että kaikki kirjoittamisen arvoinen pistetty jo paperille joskus jossain. Silloin on vain pakko kaataa raja-aidat ja kirjoittaa jotakin. Kirjoittaa omia tuntemuksia ja näkemyksiään, sillä niitä ei voi kukaan viisaampi ottaa minulta pois.

Ahdistavalta kirjoittaminen tuntuu silloin, kun pitäisi väkipakolla saada jotain aikaiseksi. Pitäisi kirjoittaa essee, uutinen, reportaasi tai arvostelu, mutta aivot ovat jossain ihan muualla. Tekisi mieli kirjoittaa ihan jotain muuta, eikä oikein tiedä, mitä aiheesta sanoisi.

Joskus sen pähkimiseen, mistä aloittaisi, menee tunteja tai päiviä ja litratolkulla teetä. Kirjalliset työt seuraavat lenkille, tanssitunneille ja yöuniin. Mietin, mahtaako kirjoittajalla olla koskaan vapaa-aikaa.

Silti kirjoittamisessa on omat ihanat hetkensä. Silloin kun teksti vain siirtyy aivoista paperille suorastaan ajattelematta, unohtaa kaikki haittapuolet. Silloin kun tuntee saavuttavansa tekstillään jotain oikeasti aitoa ja tärkeää, kokee hetkellisen tyytyväisyyden tunteen omiin lahjoihinsa.

Ihanankamalaksi kirjoittamisesta tekee myös sen henkilökohtaisuus. Kirjoittaessa antaa aina jonkun palan itsestään ulkomaailmalle naurettavaksi.

Asialla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Kirjoittamalla esimerkiksi tähän blogiin voi ilmaista sellaisia asioita, joita ei uskaltaisi sanoa ääneen edes parhaalle ystävälle. Kirjoittaminen paljastaa heikkoudet ja vahvuudet, salaisimmatkin tunteet.

Juuri tuo henkilökohtaisuus tekee suhtautumisestani kirjoittamiseen työnä vaikeaa. Kirjoittaminen on jotain niin henkilökohtaista, että on vaikea määritellä sille rahallista arvoa.

Epäluottamus kykyihini tai negatiivisen palautteen pelko on estänyt minua kuitenkin kokeilemasta siipiäni ammattikirjoittajana. Ajatus siitä, että voisin joskus saada palkkaa kirjoittamisesta, tuntuu vain hurjalta haaveelta.

Kirjoittamisen lahjan alistaminen vain lyhyisiin nettiuutisiin, joita koulussa korostetaan, tuntuu usein suunnattomalta tuhlaukselta. Jos päämääränä on vain hajuttomuus ja mauttomuus, suorastaan persoonattomuus, eikö robotti kykenisi siihen inhimillistä toimittajaa paremmin.

Uskon vahvasti, siihen että myös nettiaikakauden ihminen haluaa lukea pitempiä tekstejä, joilla on jotain syvempää arvoa kuin Huh mikä bikinikroppa – Katso kuvat!

Sen sijaan, että opettelisin editoimaan videoita Final Cutilla ja audioklippejä Daletilla, haluaisin oppia kirjoittamaan entistä paremmin.

Kirjoittaminen on ehdottomasti minun välineeni, mutta koulutuksessa se on usein vain sivuosassa kaiken tekniikan keskellä. Video ja audio tuntuvat vain haparoinnilta pimeän keskellä. Samalla ne tarjoavat niitä ihanan kamalia haasteita.

Tänään muilla luokkalaisillani alkoi koulu.

Luin Facebookista luokkakavereitteni täpinöintiä. Hetkeksi minut valtasi haikea olo. Koulun jättäminen vuodeksi konkretisoitui.

Sitten söin kissan kanssa aamupalaa, eikä harmittanut enää yhtään. Tällaisten hetkien tähden kannattaa välillä keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa.

Ipatilli yrittää epätoivoisesti nuolla jogurtin jämiä lipevällä kielellään, mutta purkki pyrkii aina karkuun. Operaation suorittamiseen tarvitaan emännän pitoapua. Huolellisen lipomisen jälkeen katin puolinaamaa kiiltää valkoisena roiskeista. Yritän pyyhkiä nenäliinalla roiskeita pois, mutta kissa vaan kavahtaa irvistäen.

Toivonkin tulevan syksyn olevan täynnä samanlaisia rauhallisia aamuja, mutta myös uusia haasteita. Sekä kirjoittamista tottakai. Kirjoittajana kehittymiseen ei kai koulua tarvita, vaan vain ahkeraa harjoitusta.

Huono nainen

2011-08-24T09:20:00.002+03:00

Viime aikoina olen tuntenut itseni huonoksi naisena. Olo on ollut jotenkin nuutunut.

Kesän ajan olen selvitellyt lääkärini kanssa hormoniongelmiani, jotka ovat jatkuneet jo vuosia. Pari viikkoa sitten sain tietää, että kokeissa löytyi uusia solumuutoksia. Sellaisia estrogeenin puutteesta johtuvia solumuutoksia, joita esiintyy vain lähinnä keski-iän ohittaneilla naisilla. Olen 25-vuotias ja silti limakalvoni ovat haurastuneet.

En tiedä, kykenenkö esimerkiksi ikinä saamaan lapsia. Edelliset lääkärit eivät ole edes halunneet ottaa kantaa asiaan, sillä en elä parisuhteessa.

”Katsotaan sitten, kun se on ajankohtaista,” vastaanotolla todettiin.

Viimeaikoina olen miettinyt paljon sitä, milloin se ajankohtaisuus sitten alkaa. Olisi kiva saada tietää jotain puoleen tai toiseen. Viimeaikoina on tullut paljon mietittyä mahdollista äitiyttä ystäväpiirin iloisten uutisten myötä.

Tuntuu hassulta haaveilla lapsista, kun en tunnu pystyvän edes parisuhteeseen. Välillä tuntuu siltä, ettei kovassa uramaailmassa saisi edes sanoa ääneen haaveilevansa perheestä ja lapsista. Varsinkaan, jos ei ole pitkään aikaan ollut parisuhteessa.

Olen myös miettinyt paljon sitä, mitä se naiseus lopulta on. Onko se paljon muutakin kuin estrogeenitasoja, vyötärö−lantio-suhteita ja kuppikokoja? Syntyykö se hulmuavista helmoista, uusista avokkaista ja huulipunasta? Vai onko se sittenkin jotain syvempää?

Ulkoiset asiat eivät paljon auta, jos tuntee itsensä vajaavaiseksi omassa kehossaan, naisena. Haluaisin niin eroon epävarmuudesta uimahallin pukuhuoneessa, epävarmuudesta tanssiessa, epävarmuudesta vaatekaupan sovituskopissa, epävarmuudesta suhteessa miehiin.

Tiedän sisimmässäni, että itseluottamusta ja itsetuntemusta olisi löydyttävä jostain lisää, ennen kuin voin ajatellakaan parisuhdetta. Mutta mistä sen kadotetun itseluottamuksen voisi sitten löytää?

Nyt on elokuu ja...

2011-08-14T11:06:00.012+03:00

Elokuussa on tapahtunut paljon sellaista, josta en ole kauheasti täällä tai muilla sosiaalisen median palstoilla huudellut. Tässä tulee pieni tiivistelmä.

Elokuun ensimmäisenä teen viimein ratkaisuni, pakon edessä. Silloin on nimittäin viimeinen päivä, kun pitää ilmoittautua läsnä - / poissaolevaksi kouluun. Pitkän harkinnan jälkeen kirjaudun poissaolevaksi henkisistä syistä vuodeksi. Siitä mahdollisuudesta oli ollut keväällä puhetta tuutoropettajan ja terveydenhoitajan kanssa, jos kesän lopulla tuntuu vieläkin siltä, ettei enää jaksa.

Samana päivänä käyn Elsalla hakemassa harjattua pellavaa tyynyni täytteeksi. Lepertelen maailman ehkä positiivisimmalle vauvalle teekupposen äärellä. Tuntuu hassulta, miten pienille asioille vauvat voivatkaan nauraa ja hihkua. Haluaisin ehkä itsekin välillä saman kyvyn. Täytän tyynyn ja otan sen koekäyttöön löhöämiseen.

Elokuun toisena itken työkkärissä. Saan kuulla, että työmarkkinalain mukaan olen edelleen päätoiminen opiskelija, enkä olisi täten oikeutettu työttömyystukeen. Työttömyystukea saisin vasta, kun eroaisin koulusta lopullisesti. Päädymme kuitenkin siihen, ettei siinä olisi minun tilanteessani juurikaan järkeä, sillä opintoni ovat kuitenkin jo suhteellisen pitkällä ja uudelleen hakeminen ja kokonaan alusta aloittaminen turhan työlästä.

Käyn samana päivänä itkemässä myös sossun luukulla. Jos ei minulla ole muita tukimahdollisuuksia, olen oikeutettu sentään toimeentulotukeen. Molemmissa paikoissa kysytään tarkkaan päätökseni syitä, syyllistävästi. Heiluttelen lähetettäni psykiatrille syykuun alkupuolella. Koen voimakasta painostusta kokonaan koulusta eroamiseen, jolloin olisin pienempi taakka yhteiskunnalle.

Elokuun kolmantena täytän Kelan lomakkeita yleisen asumistuen hakemiseksi. Sitten lähden yliopistolle lukemaan museologian sivuainekokeeseen Aarnipuun mielenkiintoista Turun linna -aiheista kirjaa. Tällä kertaa haen jatko-opiskelijoiden kiintiössä, joka on kolme henkeä. Mahdollisuudet päästä sisään ovat siis varsin pienet, mutta päätän silti yrittää.

Lounastan Aidanin kanssa ja lähden hakemaan piirakkavuokaani hänen luotaan. Minä neulon teekupin äärellä, kun ”herra” asentaa lamppuja uuden kämpän kattoon. Saan lisää täytettä ja puran lituskaisen tyynyn täyttöaukon.

Elokuun neljäntenä luen museologiaa ja tapaan ystävän yliopistolounaalla. Pukeudun myös julkisesti kamalanihanaan pantterihaalariin, mikä herättää hämmennystä niin Facebookissa kuin Turun kaduillakin. Erityisesti pukeutumiseni hämmentää, koska en ole kymmeneen vuoteen käyttänyt julkisesti housuja muuta kuin välttämättömissä erikoistilanteissa.

Syömme Tuomiokirkkopuistossa jäätelöä ja minä neulon irlantilaisneuletta. Päätämme mennä katsomaan viimeistä Harry Potteria ex tempore. Leffan jälkeen on nostalginen olo. Mietin, olisinko kymmenen vuotta sitten ajatellut katsovani elokuvasarjan viimeistä osaa Suomen Turussa. Yksi aikakausi elämästäni on lopullisesti päättynyt.

Elokuun viidentenä matkustan viimeisillä rahoillani Tampereelle, pantterihaalarissa totta kai. Kotirantojen pantteri kiidätetään hetimiten kotirantojen kesärengiksi Lempäälään. Piikkikorot uppoavat mutaan, kun ongimme lahdesta juuri niitettyjä ulpukoita, kokoamme ne keoksi ja kärräämme tontin reunaan. Lehmät ammuvat kummissaan hassulle näylle, mutta pitäähän kesärengilläkin tyyliä olla.

Samalla rantasauna lämpiää. Lempeistä löylyistä hyppäämme siivottuun lahteen. Ihaninta on se, että hetkeksi tukiviidakon epävarmuus kaikkoaa mielestä. Yöllä kiidämme ystäväni kanssa takaisin Tampereelle.

Elokuun kuudentena kärttyän ja kiukkuan. Minun ja Itellalla työskenteleväni ystäväni vuorokausirytmit eivät oikein sovi yhteen. Minut roudataan autoon jo ennen aamuyhdeksää. Aamupirteä kuski esittelee Pispalaa, ja minä yritän pitää silmiäni auki. Syömme Pyynikin harjulla kuuluisia munkkeja aamun ensimmäisten asiakkaiden joukossa raikkaassa tuulessa ja keinumme Pispalan näköalapuistossa.

Iltapäivällä olen niin väsynyt, että valitsen kauan odotetun lutkamarssin sijaan luopiona päiväunet. Tukiasiat hermostuttavat, pelkään tehneeni väärän ratkaisun. Päiväunien jälkeen maalaan naismuotokuvan alkoholivoittoisessa taideterapiassa raparperiliköörin säväyttämänä. Illan pimetessä käymme vielä katsomassa Honkongin pihalla seisovaa söpöjen betoniporsaitten laumaa.

Elokuun seitsemäntenä matkaan Tampereelta Koskenpäälle. Tampereella käyn aamupäivällä vielä muun muassa Villa Macin nykytaiteen näyttelyssä. Näen kissani parin viikon eron jälkeen. Riitelen isäni kanssa muun muassa teekupeista. Ihailen uudelleenlaatoitettua saunaa.

Elokuun kahdeksantena matkaan autolla Turkuun. Riitelemme verisesti isäni kanssa matkalla. Matkalla saan Kelasta puhelun, olen oikeutettu yleiseen asumistukeen!

Minä haluaisin muuttaa johonkin ehkä hiukan pienempään asuntoon vähänkauemmaksi keskustasta. Isäni vastustaa jyrkästi. Sanon, ettei vanhemmilleni pitäisi kuulua minun asumisjärjestelyni yhtään, olenhan aikuinen ihminen.

Ehkä asiat kärjistyvät, kun tilanteeni on nyt muutenkin todella epävarma. Illalla kirjoitan Facebookissa vanhemmista ja heidän ärsyttävyydestään. Kaikesta huolimatta sain isältä käytetyn television, korjatun pyörän ja hiukan rahaa elämiseen. Tiedän myös olevani aina tervetullut kotiin, ristiriidoista huolimatta.

Elokuun yhdeksäntenä olen väsynyt viikonlopusta. Käyn kuitenkin Samppalinnassa vesijuoksemassa ja selvittämässä päätäni. Iltapäivällä menen lääkäriin. Illalla menen Vaakahuoneelle, mutta en ole tanssituulella. Tutuksi tullut baarimikko saa minut kuitenkin hymyilemään. Lähden aikaisin kotiin.

Elokuun kymmenentenä käyn kahvilla koulukaverini luona. Saan juuri leivottua porkkanakakkua ja kuntosalilahjakortin. Käyn jo samana iltana Bodybalancessa. Huomaan, että en olekaan aivan rapakunnossa. Seuraavana aamuna löydän itseltäni myös uusia lihaksia.

Lahjakortti oikeuttaa viiteen ilmaiskertaan elokuun aikana, joten syksy lähtee hyvin käyntiin. Tarkkailen työväenopiston tarjontaa ja haaveilen joogasta ja kuubalaisesta tanssista. Boogie Woogie ja tiede- ja taidepiiri mennevät jälleen kerran päällekkäin.

Elokuun yhdentenätoista olen aktiivinen syystoimija. Luen ahkerasti kokeeseen ja teen suursiivouksen. Lattiapinta-ala on raivattu papereista ja vaatteista. Järjestän hyllyni, ostan uusia kansioita ja viherkasveja kuolleiden tilalle. Näin siistiä täällä ei ole ollut vuoteen! Alkaa tuntua siltä, että elämä viimein voittaa. Saan myös valmiiksi Aidanin syysneuleen.

Käyn myös vuokranantajani luona kuulemassa, että olen paha passiiviopiskelija. Minut voitaisiin kuulemma häätää opiskelija-asunnostani vaikka välittömästi. Saan kuitenkin pitkin hampain vielä puolen vuoden jatkosopimuksen. Maanantainen riita oli siis täysin turha.

Elokuun kahdentenatoista luen kokeeseen ja siivoan vähän lisää. Saan myös viimein toimeentulotuen. Illalla vietämme opettajaystäväni kanssa lomanpäättäjäisiä. Syömme Paninissa törkeän hyvää pitsaa.

Istumme illan pimetessä elegantisti Pinellan nahkasohvilla kulttuurin ympäröimänä. Vähätorilla olevalla lavalla on katukaraoke. Porthanin puiston on vallannut alakulttuuripääkaupungin Taideslummi. Musiikillinen kakofonia täyttää elokuisen illan.

Elokuun kolmastoista on elokuun toinen lauantai. Kahvittelemme ystäväni kanssa Cafe Artissa. Puhumme hänen raskaudestaan, ensi syksyn häistä, polttareista, tyhmistä hääleikeistä. Tuntuu taas jotenkin pelottavan aikuiselta.

Illalla näen vastapainoksi vanhoja ainejärjestötovereita Juslenialla pussikaljoittelun merkeissä. Kerron elämänmuutoksestani. Korkkaamme skumpan ystäväni ostaman yrityksen, Antikvariaatti Omituisten opusten kunniaksi. Pullo kuohahtaa ja kesämekkoni saa skumppakasteen.

Elokuun neljäntenätoista kirjoitan blogia, vaikka pitäisi lukea tenttiin. Tunnin päästä kokoustamme syksyn tanssileiristä. Sen jälkeen keskitymme käsityösunnuntaihin. Elämä on oikeastaan aika hyvä.

Oi, ilon päivä!

2011-07-27T15:28:00.011+03:00

Aivoni eivät toimi helteessä. Niinpä luvassa on kuvapainotteinen postaus, minulle epätyypillisesti.

Sain tänään viimein valmiiksi ärrimurrikirjonnan. Siitä tuli hieno. Nyt sille voi jo vähän leperrelläkin. Kuusi vuotta kirjonnan parissa ei mennyt täysin hukkaan. Nyt enää haalitaan täytteitä ja kootaan kirjonnasta tyyny pitkäaikaiseen palvelukseen.

Kohta pääsee täyttöhommiin. Tyyny on enää signeerausta vaille.

Mikäköhän nimi tästä muotoutuu? Tuo ensimmäinen möhkylä on sitten B.

Viheliäiset ämmät rivissä… Ei vaan äitin kauniit tanssitytöt.

Viimein se on kokonaan valmis. Kuvassa

takapuoli. Etupuolesta en tajunnut ottaa kokonaiskuvaa.

Takapuoli lähikuvassa. Tässä näkyy hienosti saksalaisen lasketun kirjonnan ja pitkäjalkaisen ristipiston ero.

Nyt ei pitäisi kenellekään olla epäselvää, kenelle tyyny kuuluu.

Sukunimikin löytyy, jos se on jollekin jäänyt epäselväksi.

Unikankareen tornia on pommitettu äärioikealla!

Aidanin piirakka ei liity mitenkään aiheeseen, mutta näyttää hyvältä.

Tosiasiassa piirakan täytteestä unohtui sokeri. Oli se kuulemma silti hyvää!

Pari viikkoa sitten pidin esittelypöytää Finnconissa. Syksyllä menen häihin!

ps. Löydät kirjonnalle omistetun osaston yläpalkkista. Kuvia ja selostusta tyynystä ilmestynee sinne lähiviikkoina. Vierestä löydät selostuksen resepteistä ja keskiaikapersoonastani. Asiaa vaatteistani tulee myös lähiviikoina, kunhan ryhvdistäydyn ja teen jotain järkevääkin välillä.