tiistai 5. huhtikuuta 2011

Nahanluontiviikot

Minulla on käynnissä nahanluontiviikot. Ne iskevät aina keväisin.

Nahanluontiviikoilla pohditaan itseen liittyviä kysymyksiä, tehdään syvällistä itsereflektiota. Kuka minä olen, mitä minä haluan olla, missä mennään juuri nyt. Nahanluontiviikoilla käännytään sisäänpäin, jätetään muu maailma ulkopuolelle.

Joskus on hyvä olla itsekäs ja antaa itselle aikaa, vaikka deadlinet paukkuisivat päälle. Olen kai ahnehtinut taas vaihteeksi liikaa, sairastunut näennäiseen vahvuuteen. Joskus tulee vain kohta, jossa ei voi jatkaa vain suoraa viivaa eteenpäin, kuten aina ennenkin. Joskus on myös kuunneltava itseään.

Viikonloppuna puhuin ystäväni kanssa siitä, miten minulta tuntuu puuttuvan elämästäni kiinnekohta. Jäin pohtimaan tuota kiinnekohtaa. Liian helposti sitä ajattelee jotain ulkoista.

Todellisen kiinnekohdan pitäisi lähteä sisältäpäin omasta itsestä. Ensin pitäisi hoitaa asiat oman pään sisällä kuntoon, ennen kuin lähtee tavoittelemaan ulkoisia meriittejä. Lopulta sitä on kuitenkin tässä elämässä pohjimmiltaan ihan yksin.

Oman itsensä kanssa toimeen tuleminen on lopulta kaikkein tärkeitä. Toimittajan työssä tarvitsee päästä toisen ihmisen nahkoihin, mutta sitä ennen täytyy oppia tuntemaan omansa, tuntea olevansa kotona omissa nahoisssaan.



maanantai 4. huhtikuuta 2011

Väärässä kehossa

Olen syntynyt väärään kehoon. Mielikuvieni hento ja taitava tanssija ei vaan millään muutu todeksi.

Jäljellä on vain kömpelö kampurajalka, joka oppii liikkeet tuskastuttavan hitaasti ja joitakin ei kai koskaan. Kehoni ei tottele minua, enkä tunne olevani kotona kehossani.

Vihaan vartaloani. Se viha iskostui syvälle jo lapsena ihmisten julmista sanoista.

Olen pitkään yrittänyt muuttaa vihaa rakkaudeksi tai edes hyväksynnäksi ja arvostukseksi. Olen lopulta päätynyt siihen, että minun olisi opittava rakastamaan itseäni ennen kuin voin rakastaa ketään muuta.

Se on helpommin sanottu kuin tehty. Projekti etenee lapsen askelin. Välillä tuntuu, ettei se etene lainkaan. Ehkä on helpompi olla yksin, kääriytyneenä omaan vihaansa ja luuloteltuun itsevarmuuteen, tyynnytellä heikkoa itsetuntoa paljastavalla pukeutumisella.

Syön liikaa, koska vihaan itseäni. Sitten vihaan itseäni, koska syön kaikkea syntistä ja kiellettyä. Lopulta yritän laihduttaa itseäni vihan voimalla. Päädyn vihaamaan itseäni vielä lisää, koska epäonnistun täydellisesti. Noidankehä on valmis.

Viime kesänä olin ostamassa itselleni uutta juhlamekkoa veljentyttöni rippijuhliin. Päädyin lopulta paikalliseen isojen tyttöjen liikkeeseen, koska tavallisista liikkeistä ei löytynyt isorintaiselle sopivaa mekkoa. Jo liikkeeseen astuminen oli suuri askel: Ollaanko nyt todella tultu tähän pisteeseen?

Liikkeessä myyjä arvioi ensin kokoni neljä kokoa oikeaa kokoani isommaksi. Seuraavaksi puhelias myyjä alkoi selittää siitä, miten nopeasti ne lapset kasvavatkaan isoksi.

”Sinun tyttären juhlathan ne on?”

Mulkoilin myyjää ja kerroin todellisen ikäni. Seuraava vastakysymys veti lopullisesti maton jalkojen alta.

”No, kai rouva nyt sentään on naimisissa?”

Lähdin liikkeestä nujerrettuna ja lyötynä. Tunsin itseni jälleen 12-vuotiaaksi friikiksi, jonka liian nopeasti kasvaneita rintoja koko koulu ilkkuu. Ostan vaatteeni edelleen tavallisista kaupoista, vaikka paidat ja mekot kinnaavatkin rintojen kohdalta.

Kirjoitin joskus blogissa olevani oman elämäni Carrie Bradshaw. Tällaisina päivinä tunnen itseni pikemminkin Johanna Tukiaiseksi. Mammutiksi, joka koreillen esittää olevansa jotain parempaa peittäen todellisen epävarmuutensa. Jollakin tavalla ymmärrän häntä, olen hänen puolellaan mediamyllytyksessä.

Kirjoitan tätä tilitystä blogiini, joka on kenen tahansa googletettavissa nimelläni. Kirjoitan ulkonäkökriisistäni, vaikka pitäisi kirjoittaa uutisia.

Joskus rohkeuden ja säälittävyyden raja on hiuksenhieno.